I think she's lost her way

((Trisha~ :3))

Kello löi keskiyötä, kun vaalea, lyhyt nainen astui sisään kaupungin suurimpaan yökerhoon. Hän jätti nahkatakkinsa narikkaan, varmisti että lyhythihaisen pikeepaidan kaulus ja hiukset peittivät hänen kaulansa arvet ja suuntasi sitten kohti baaritiskiä. Hän istui sen äärelle ja tilasi tequilaa, pyytäen jättämään pullon tiskille. Kumottuaan ensimmäisen shottinsa Leah Gace Doyle huokaisi syvään, tuijottaen pullon etikettiä välttääkseen katsekontaktin muiden, pirteämpien juhlijoiden seassa. Leah harvoin tuli juuri Choronzon'siin, koska ei yleensä juuri piitannut karaokesta, tanssilattioista tai bändeistä saati melusta, mutta suurimmassa baarissa oli helppo hukkua ihmisvilinään ja teeskennellä samaan syssyyn olevansa yksi heistä, edes pintapuolisesti, erottumatta muuten massasta kuin hiljaisuudellaan ja yksinäisyydellään. Melu auttaisi edes hieman hukkumasta synkkyyteen joka vainosi naista kuin harvinaisen sitkeä hyttynen, alituiseen inisemässä hänen korvassaan. Leah tarvitsi juuri nyt ihmisiä ympärilleen, koska ei kestänyt omia ajatuksiaan ollessaan yksin, varsinkaan tänä yönä.

Hän oli juonut. Taas kerran. Ja vaikka tuore veri hänen sisällään tuntui vetävän hunnun pois kasvoilta ja terästi kaikki aistit, sai hänet tuntemaan olonsa fyysisesti, ironista kyllä, hieman elävämmäksi, syyllisyys ei poistunut minnekään. Hänen uhrinsa oli, kuten yleensäkin, ollut yksi laitakaupungin slummien kodittomista, joka oli erehtynyt kiinnittämään nälkäisen saalistajan huomion pyytämällä edes muutamaa dollaria ruokaan. Alkoholiinhan se kuitenkin olisi mennyt, oli Leah tuumannut maistaessaan sen juodessaan miehen verestä. Eikä Leah ollut paljon parempi, hänen toistaiseksi viimeiset rahansa menisivät tilaamaansa tequilapulloon, joka hädin tuskin veisi terän hänen ristiriitaisista kiihtymyksen ja masennuksen tunteistaan, kiitos vampyyrin toleranssin alkoholille.

Leah tarttui taas pulloon ja kaatoi itselleen uuden shotin, kumoten sen yhtä vaivattomasti kuin ensimmäisen. Tarkkasilmäinen saattoi havaita hänen kämmenessään tulipunaisen, ristinmuotoisen tuoreen palovamman.

Kuten jokaisena kirottuna yönä tänä vuonna, viime vuonna ja kaikkina edellisinä vuosina niin pitkään, kuin Ivan Brecalo muisti, hän seisoi Choronzon'sin ovella tarkistamassa henkkareita liian nuoriksi kuvittelemiltaan ja toteamassa yhä uudelleen "narikka on tuolla, maksu on kympin... viettäkää kiva ilta".

Häntä ei kiinnostanut, viettäisivätkö nuo paskiaiset kivan illan. Tukehtukoot viinaansa, saatanan epäkelvot, kateelliset kusipäät. Mädäntykööt kirkkaiden diskovalojen loisteessa tykittämiinsä huumeisiin ja piehtaroikoot omassa kurjuudessaan, kunnes kuolisivat kaikki. Hän halusi vain palkkansa, sitä varten hän oli täällä. Hän päästi sisään kaksi liian nuorta tyttöä näiden vinkatessa silmää ja ylimääräistä viisikymppistä ja heitti ulos liian humalaisen kanta-asiakkaan tarpeetonta voimaa käyttäen. Olisipa hän voinut sanoa edes nauttineensa näistä tylsän iltansa väripilkuista, mutta kun ei niin ei.

Kellon lähennellessä taukoa yksi työkavereista tuli päästämään hänet vapaalle. Ivan tunsi lahjomalla saadun viisikymppisensä polttelevan taskussa, joten hän suuntasi saman tien baaritiskille, kiskaisi jakkaran itselleen ja parkkeerasi jonkun vaaleaverikön viereen. Kalpea kuin aave ja toljotteli tyhjin silmin tequilapulloaan. Taas yksi säälittävä ihmispaska.

Oli kohtalon ivaa ja rienaa, että hän oli lukittuna tähän saastaiseen tekokehoonsa, vangittuna keskellä ihmisiä, joita hän niin suuresti halveksi. Oli joskus vihannutkin, ihan jopa siihen asti, että oli halunnut hävittää jokaisen pois maailmaa rumentamasta. Nykyään hän tiesi, ettei se mitään muuttaisi. Hänenkaltaisensa olivat samanlaisia. Koko maailma oli sellainen. Harvaa poikkeusta lukuunottamatta pelkkää paskaa.

"Olut", Ivan tokaisi baarimikolle ja tyrkytti viisikymppistään. Kai hän olisi työntekijänä saanut piikkiinkin, mutta oli parempi maksaa kuin elää velaksi. Hän ei halunnut olla velkaa mistään kellekään.

Leah oli päättänyt viettää tämänkin illan synkkyyteensä kääriytyneenä, ja se luultavasti näkyi myös ulospäin, hänen keskittäessään katseensa taas vain tuijottaakseen kulmat pienessä kurtussa pullonsa etikettiä kuin se olisi syyllinen hänen kaikkiin ongelmiinsa. Sitten, yllättäen, Leah melkeinpä hätkähti kun hänen viereensä istui joku mies. Purren huultaan sillä hetkellä tylpällä kulmahampaallaan hän kyräili pienen hetken hieman liian lähelle hänen makuunsa istunutta tyyppiä. Vaistomaisesti hän kuitenkin tuijotti miehen kaulaa, ei kasvoja, kuin harkiten santsausta aiempaan ateriaansa. Saadakseen taas otteen itsestään nainen kuitenkin pudisti pienesti päätään itselleen, vilkaisi muistutukseksi palovammaa kädessään ja käänsi katseensa omaksi epäonnekseen pois. Hän nimittäin sattui ottamaan suoran katsekontaktin hänen oikealle puolelleen ilmestyneeseen nuoreen mieheen jonka kampaus sojotti kohti kattoa, samoin kuin itsevarmaan virneeseen kääntyneet suupielet.

"Tulisitko tanssimaan, muru," nuorukainen oli aikeissa sanoa, mutta jo sanan 'tanssi' kohdalla Leah puhui hänen päälleen.
"En, mene pois," hän sanoi tiukasti, käänsi katseensa takaisin lasiinsa, täytti sen ja joi sen tyhjäksi. Tequilan pinta laski pullossa hyvää vauhtia, eikä Leah silti tuntenut vielä mitään. Hän ei edes irvistänyt maulle enää, vuosikymmenien tiukkatahtisen juomisen jälkeen. Juopunut nuori mies ei tätä tietenkään voinut tietää, vaan ilmeisesti luuli että kalpea vaaleaverikkö hänen edessään olisi helppo saalis kolmannespullon tequilaa juotuaan, ja jatkoi maanitteluaan välittämättä tiuskaisusta. Leah huokaisi taas ja katseli ympärilleen etsien pelastusta joka ei sisältänyt väkivaltaa tai paikalta poistumista ennenkuin pullo olisi juotu, ja yritti sovittaa neutraalimpaa ilmettä synkille kasvoilleen kääntyessään taas katsomaan pitempihiuksista miestä vierellään, joka tosin näytti hänkin siltä ettei kaivannut seuraa. Silti, Leah keksi miltei hätääntyneessä ja taatusti vaivaantuneesa tilassaan vain yhden keinon päästä pälkähästä. 'Sulaudu joukkoon, yritä edes', Leah ajatteli, 'tee jotain että pääsisit eroon tuosta idiootista.'
"Minulla... on jo seuraa," Leah lopulta sanoi epäröiden, käänsi itsensä kokonaan jakkarallaan selin nuoreen mieheen ja kääntyi täten kohti miehistä vanhempaa, olutta juuri tilannutta. Hänen vihreiden silmiensä katse oli miltei anova, ja Leah olisi luultavasti punastunut vaivaannuksesta ellei olisi ollut epäkuollut. Ehkä mies pelaisi edes hetken mukana.

Rytmikäs musiikki ja diskovalot villitsivät ihmiset. Nämä parveilivat kuin hyttyset pariutumisriiteissään, kiehnasivat toisiaan vasten kiiltävällä tanssilattialla ja löyhkäsivät parfyymille, hielle ja alkoholille. Ivania kuvotti olla osa sitä massaa.

Hänen vieressään olevaa vaaleaverikköä iskettiin. Joku humalainen ei ymmärtänyt sanaa "ei" ja yritti vongata seuraa. Jos Ivan olisi ollut mukavampi mies, hän olisi voinut auttaa puhtaasta auttamisen halusta. Hän ei kuitenkaan ollut, joten hän hukutti pahaa tuultaan oluensa vaahtoon. Tilanne olisi voinut hänen puolestaan jatkuakin sellaisena, mutta pulaan joutunut nainen veti hänet mukaan ongelmiinsa hänen tahtomattaan.

Ivan kääntyi katsomaan puoleensa kääntynytta naista ja tämän anovia silmiä. Tällä tuntui olevan aidosti hätä. Tai ellei hätä, niin ainakin jonkinasteista epämukavuutta oli ilmassa. Humalainen nuorukainen sen sijaan vaikutti juuri siltä, miltä kiimaiset kollit; pää oli niin pyörällä, ettei Ivan saanut tästä mitään selvää. Tuskin paska edes pettyisi, jos joutuisi etsimään helpompaa saalista.

Promilleja taisi olla ihan sen verran, että naisen esitys menisi läpi. Tuossa huppelissa kukaan ei alkaisi kyseenalaistaa heitä parina; nättiä, hyvinpukeutunutta naista ja epäsiistiä, kalpeaa, vetelää porstaria.

"Joo", Ivan vastasi mietittyään hetken. Hän ojensi kätensä naisen olalle ja mulkaisi nuorukaista vihamielisesti. Se viha tosin ei kummunnut naisen ahdistelun herättämästä inhosta vaan yleisestä pahantahtoisuudesta koko ihmiskuntaa kohtaan. "Painu helvettiin."

Nuori mies mumisi sammaltavat anteeksipyynnöt ja siirtyi muualle. Ivan veti kätensä takaisin omalle puolelleen ja totesi jo ennen väistämättä seuraavia kiitoksia, ihan kuin toivoen, että se estäisi tilanteen kehittymisen yhtää tätä pidemmälle: "Ei kestä."

Leahin oli puraistava kieltään ettei hätkähtänyt olalleen ilmestynyttä kättä, vaikka sen olisi kuulunut olla juuri sillä hetkellä tervetullut apu. Ja tietysti olikin, näyttihän se toimivan. Vaivaantuneisuus fyysisestä kontaktista johon Leah oli vähemmän kuin tottunut, oli pieni hinta siitä että hän saisi olla taas rauhassa iskeviltä pennuilta, joista jokaisen käytös oli vierasta parin vuosikymmenen taa jämähtäneelle mielelle joka arvosti... no, kaikkea muuta kuin mitä hänelle juuri oli tarjottu. Liian suorasukaista, liian ilmiselvää, liian inhottavaa kaikkine taka-ajatuksineen. Ei mitään arvokkuutta. Lapset nykypäivänä, kuvittelivat saavansa kaiken vain kysymällä, ilmaiseksi.

Kun sekä ahdistava nuorukainen että ahdistava käsi olivat poistuneet Leahin henkilökohtaisesta tilasta, blondi käänsi vihreät silmänsä pelastajaansa. Tällä kertaa hän kuitenkin katsoi tämän kasvoja, tutki ja tulkitsi vähemmän iloista ilmettä. Jos olisi asiaa tarkemmin ajatellut, olisi Leah kenties nähnyt jotain itsestään miehen halveksivassa olemuksessa; Eikö vain nainenkin ollut vähemmän kiintynyt maailmaan, joka ei tuntunut enää kuuluvan hänelle, johon hän ei ollut tuntenut kuuluvansa edes ollessaan oikeasti elossa, ja ihmisiä, juuri tuon äskeisen pojan kaltaisia kloppeja jotka tahtoivat vain yhtä asiaa, tai miltei ketä tahansa, naista tai miestä, joka hämmensi häntä silkalla olemassaolollaan, olentoa joka ei tiennyt vieläkään, kahdeksankymmenen vuoden jälkeen mitä oikein tahtoi, kenestä tai mistä ja miksi. Leah oli yksi suuri kysymysmerkki, eikä nytkään tiennyt miten oikein suhtautua välinpitämättömältä vaikuttavaan mieheen joka oli kiilannut edelle ennen kuin hän oli itse kiitoksensa esittänyt. Ei hän asiaa voisi näinkään jättää, tahtoi mies sitä tai ei. Leah epäröi taas, ennen kuin puhui, vaitonaisemmin kuin oli aiemmin nuoremmalle miehelle tiuskaissut, mutta silti ääni korotettuna niin että se kuului musiikin ja ihmishälinän yli.
"....Anteeksi. Taidan olla paukun velkaa," hän sanoi ja käänsi katseensa pois miehen silmistä, huikkasi baarimikolta puhtaan shottilasin ja kaatoi sen täyteen tequilaansa, työntäen sitten kämmensyrjällään sen kohti miestä.

Eipähän homma tietenkään tähän jäänyt, ei vaikka Ivan miten toivoi. Epämiellyttävän kauan mies oli tutkivan katseen alla eikä hän ollut ihan varma, mitä nainen hänestä kuvitteli etsivänsä. Hän ei osannut lukea tarkoitusperiä, muistoja tai ajatuksia. Hän aisti vain sen, millä mielellä joku oli. Ja tästä naisesta oli vaikea aistia sitäkään.

Kenties hän oli liian humalassa tai sitten naikkonen ei ollut ihan sitä, miltä näytti. Ivanin oli tosin vaikea ymmärtää, mitä yksi demiaesta olisi tehnyt Choronzon'sissa. Hän oli täällä, koska hänet oli pitkä aika sitten liattu ihmisten saastalla, raiskattu kuvottavalla teennäisellä elämällä. Jos hän olisi saanut valita, hän olisi kuollut mieluummin.

Ei. Ei hän olisi. Hän ei halunnut kuolla. Jollain alkeellisella tasolla hän oli kiitollinen niille tietämättömille idiooteille, jotka pelastivat hänet. Ja hän vihasi itseään siitä hyvästä.

"Kuuluu toimenkuvaan", Ivan mutisi naisen tyrkyttäessä hänelle paukkua kiitokseksi pelastamisestaan. Moinen ele sai Ivanin kuitenkin vilkaisemaan naisen suuntaan kulmiensa alta, sillä harva tähän maailmanaikaan ketään kiitteli. Täällä otettiin hyöty ja sitten jatkettiin matkaa sen kummempia kiittelemättä. Niin kaikki tekivät. Niin hänkin teki.

"Kännäämiseen on halvempiakin paikkoja. Ja niissä on vähemmän nuoria kyrpiä etsimässä kyntömaata", hän huomautti mulkaistuaan tequilapulloa. Siitä oli mennyt jo vähän yli kolmannes, eikä nainen ollut edelleenkään kännissä. Joko tämä oli kyborgi, kuten hän, tai sitten tämä oli demiae. Kuten hän oli ainakin joskus ollut.

"Ah.. aivan, sinä olit portsarina..." Leah sanoi puoliksi mietteissään kun mies oli maininnut toimenkuvan. Ilmanko synkästä ulkonäöstään huolimatta hän oli auttanut. Leah ei olisi ollut yllättynyt vaikka hän olisi haistattanut pitkät, kuten nainen itsekin oli tehnyt häntä lähestyneelle nuorukaiselle. Hän ei oikein tiennyt mitä nyt tehdä, huomioi vain, että mies ei ollut vieläkään juonut hänen tarjoamaansa vastalahjaa. Leah ajatteli siitä ja yleisen poistyöntävästä ilmapiiristä huolimatta, että ellei jäätä oltu täysin rikottu, siinä oli sentään sen verran säröjä että hän saattaisi yrittää jotain keskusteluntapaista ja välttyä sittemmin toivon mukaan muilta mahdollisilta iskuyrityksiltä. Ei hän ollut tarpeeksi itsevarma ajatellakseen olevansa kovinkaan kuumaa kamaa näillä markkinoilla, mutta riski oli siitä huolimatta olemassa, ja se oli paljon ahdistavampaa ja vaivaannuttavampaa kuin puoliväkinäinen juttelu tauolla olevan portsarin kanssa. Ja hänhän oli tullut Choronzon's'iin nimenomaan sopeutumaan joukkoon, eikö vain? Olemaan osa ihmiskuntaa edes hetken. Saattoi sitä siksikin yrittää luoda jotain kontaktia johonkuhun, joka ei ollut yhtä päihtynyt tai vonkaava kuin äskeinen nuorukainen. Jollain oudolla tapaa toisen täydelliseltä vaikuttava välinpitämättömyys tuntui turvalliselta siihen verrattuna.

Kerättyään ajatuksiaan tarpeeksi avatakseen taas suunsa Leah vain sulki sen uudestaan, kun mies ehtikin ensin ja puhui hänen makuunsa vähän turhan suorasukaisella tavalla. Taas yksi vaivaannuttava asia joka veti viemäristä alas mitä sitten Leah oli aikonutkaan alunperin sanoa.
"...Minä, minä luulin tarvitsevani ihmisiä ympärilleni tänään. Saatoin olla väärässäkin. Tai sitten vääränlainen seura vain tuppaa löytämään minut," Leah selitteli hetken suhteellisen hiljaisuuden jälkeen vaisusti ja katseli taas pulloaan, pyöräytti sitä palaneella kädellään nähdäkseen etiketin taa juoman laskevaan pintaan, kaatoi sitä taas kerran itselleen shotin ja tyhjensi lasinsa samantien.
"Joskus sitä vain ei kestä olla yksin hiljaisuudessa ajatustensa kanssa, tiedätkö?" Hän jatkoi, kääntäen taas katseensa mieheen ja kohotti aavistuksen toista kulmaansa kysyvästi.

Nainen käänsi katseensa pois ja pyöritteli ostamaansa pulloa. Selitteli uskoneensa, että kaipasi seuraa, mutta uskoi olleensa väärässä. Pian pullokin taas tyhjeni yhden shottilasillisen verran. Ivan särpi omaa kaljaansa ja hetken tuumailtuaan kumosi kurkkuunsa sen kiitokseksi ojennetun tequilankin. Se perkele polttelikin mennessään huomattavasti kaljaa enemmän ja sai miehen yskäisemään muutaman kerran hiukan pahoinvoivan oloisena. Aamulla hänellä olisi taas vuosisadan krapula. Onneksi huominen oli vapaa; hän voisi surutta maata alasti sohvallaan, kiskoa appelsiinilimonadia ja katsoa televisiosta vanhoja, paskoja sarjoja. Lukemiseen hän olisi aivan liian puolikuntoinen.

Nainen jatkoi, ettei sitä aina vain jaksanut olla yksin hiljaisuudessa omien ajatuksiensa kanssa. Tällä kertaa Ivan kääntyi jopa hivenen jakkarallaan keskustelukumppaninsa suuntaan. Jos tässä yökerhossa oli joku, joka ymmärsi noiden sanojen merkityksen, se oli Ivan. Hän ja hänen ajatuksensa eivät olleet hyvää pataa keskenään ja Ivan olikin kehitellyt ajatuksiensa kanssa jonkinlaisen puolivillaisen tapaamisjörjestelyn; tavallisina päivinä ajatukset pysyisivät poissa hänen päästään ja aina silloin tällöin hän tapaisi ne kerrostalon katolla tupakka suussa ja antaisi niiden täyttää päänsä kaikenlaisella paskalla. Joskus ne toivat tuliaisiksi ripauksen toivoa, mutta useimmiten epätoivoa, kurjuutta ja katkeruutta. Hän oli synkempi katolta tullessaan kuin sinne mennessään, ja se oli nimenomaan sen "yksin omien ajatuksiensa kanssa" syytä.

"Ivan", mies virkkoi mietittyään tovin esittäytymisestä ilmeneviä mahdollisia haittoja. Hän ei ollut keksinyt montaakaan, koska nainen ei vaikuttanut huoralta, kovinkaan tyhmältä eikä siltä, että luulisi viiden minuutin keskustelun jälkeen heidän seurustelevan. Sitäkin sattui, tosin vain niille epäonnisille, joiden näkökyvyn viina oli sekoittanut. Vaaleanpunaisten promillelasien läpi ne näkivät hänet prinssinä valkoisen ratsun selässä, valmiina ottamaan siipiensä alle suojaan. Joskus nuorempana ja tyhmempänä Ivan oli kärränyt pari akkaa kotiinsakin ja kuvitellut löytäneensä paskan keskeltä helmen. Yleensä kupla puhkesi jo yöllä, jolloin kauniimman sukupuolen edustaja vähemmän viehkeästi laattasi wc-pöntön ohitse ja sammui oksennukseensa. Yhden kerran autuutta oli kestänyt ihan aamuun asti, kunnes akka oli tajunnut, ettei se eilen isketty mies ollutkaan sitä, mitä oli luvattu. Se olikin ruma, vanha, katkera paska, jonka jääkaapista löytyi sulatejuustoa ja viikon vanhaa maitoa. Ivan oli kyllä yrittänyt tyrkyttää puhelinnumeroaan naisen taskuun tämän tehdessä pikapikaa lähtöä, mutta oli sitten krapulassa muistanut senkin väärin.

Tosin tuskin se oli koskaan yrittänyt edes soittaa.

"Duunissa täällä, tahdoin tai en", Ivan jatkoi ja ravistautui irti menneestään. Sen ajatteleminen masensi häntä vielä enemmän, kuin nykyhetki. Tai tulevaisuus. "Sinua en sen sijaan ole nähnyt ennen."

"-Leah. Leah Grace Doyle," nainen vastasi jokseenkin hämmentyneenä mutta myös ilahtuneena siitä että mies tuntui lämpeävän hänen seuralleen edes sen verran kuin tarvittiin keskustelua varten. Hänen nimessään särähti hieman irlantilaisempi korostus kuin muussa hänen puheessaan. Vuosikymmenet Valloissa olivat totuttaneet hänet paikalliseen aksenttiin lähes kokonaan, mutta aina nimensä lausuessaan se alkuperäinen pääsi hieman paremmin pintaan.
Leah vilkuili taas esittelyjen jälkeen silmät hieman enemmän auki, tarkkaavaisempana Ivaniksi esittäytynyttä miestä, kuin heränneenä itsesäälisestä horroksesta johon oli tuudittautunut aiemmin. Tämä olotila, aistit virkeinä jostain toisesta syystä kuin veren juomisesta, oli sitä mitä Leah oli tullut etsimään Choronzon's'iin. Kontaktia lähimmäiseen, jos sana sallittiin tässä yhteydessä.

"Minä en yleensä piittaa kauheasti tästä melusta ja ihmispaljoudesta, mutta joskus harvoin sitä tarvitsee, kuten sanoin." Leah puhui nyt hieman rohkeammin, hänen äänessään ei ollut yhtä paljon änkytystä tai epäröintiä, selittäessään mitä oikein Choronzon'sissa teki. "Pitäydyn yleensä niissä... halvemmissa paikoissa. Vaikka eivät nekään aina kiehdo." Häntä oli vähän turhan usein luultu prostituoiduksi hänen käydessään kaupungin laitamien räkälöissä, sillä 'asui' sanan irvokkaimmassa ja sarkastisimmassa merkityksessä erään slummitalon kellarissa päivänsä tai ei, Leah ei ollut rähjäinen tai likainen, kuten monet viimeisiä kerjättyjä pennejään halvoissa pubeissa kuluttavat ihmisparat. Sen verran hän vielä itseään arvosti että piti huolta itsestään. Joskus vähän liiankin perusteellisesti mitä ruokailuun tai rahan hankintaan tuli. Varsinainen uskonnollisen naisen irvikuva. Leah ei kuitenkaan juuri nyt tahtonut rypeä itsesäälissä, joten teki tietämättään kuten Ivankin ja ravisti itsestään sen pois. Hän jopa hymyili, hyvin hyvin miedosti, mutta hymyili silti, Ivanin vihdoin ottaessa vastaan hänen alkoholin muodossa tarjotun kiitoksensa.
"Otatko toisen?"
Leah ei juuri nähnyt syytä olla jakamatta omastaan, kun yksi pullo ei kuitenkaan riittäisi kuin mietoon nousuhumalaan eikä hänellä ollut varaa toiseen. Olipahan kerrankin jotain mitä hän saattoi tehdä jonkun toisen hyväksi, vaikka alkoholin tuputtaminen ei varsinaisesti sitä lähimmäisen auttamista sanan perinteisessä merkityksessä kenties ollutkaan. Jotkut se turmeli ja toi pahimmat puolet esiin, mutta oli niitäkin tapauksia jotka saivat sen avulla murheet unohtumaan edes hetkeksi.

Nainen esittäytyi Leahiksi. Sukunimikin sieltä taisi tulla, mutta Ivanille riitti ihan se etummainen. Tuskin hän koskaan naista näkisikään enää. Ihmisillä oli tapana vältellä häntä sen yhden jutustelukerran jälkeen. Yleensä Ivan oli siitä vain mielissään, koska kaikista vähiten hän halusi jakaa elämäänsä ja ajatuksiaan kuvottavan ihmissaastan kanssa.

"Minä saan siitä tarpeekseni joka ilta, mutta jotain sitä on syötävä", Ivan selitti lyhyesti omaa syytään hillua keskellä ihmisvilinää, kun se kerran selvästi oli hänestä vastenmielistä. Ja toihan se elämään sisältöä. Ilman työtä hänellä ei yksinkertaisesti ollut mitään. Hän oli kauan sitten pannut välinsä poikki nuoruuden aikaisiin ystäviinsä ja sukulaisia hänellä ei tässä kaupungissa ollut. Serkulta tuli joka maaliskuu syntymäpäiväkortti ja hän oli lähettänyt onnittelukortin tämän mennessä naimisiin, mutta siihen heidän yhteydenpitonsa sitten rajoittuikin. Tämä asui niin monen sadan kilometrin päässä, että siellä olisi turha vierailla. Varsinkaan, kun hän ei sen suuremmin edes kaivannut yhdessäoloa serkkunsa kanssa. Mitä hän lapsuudestaan muisti, se oli leuhka perkele.

Ihan kuin Ivan itse olisi ollut maailman nöyrin ihminen.

Kun Leah tarjosi toista paukkua, Ivan mietti vain hetken ennen nyökkäystä. Kaipa hän voisi. Krapula olisi kumminkin huomenna. Sitä paitsi, hänen teennäinen maksansa poltti alkoholia sitä vauhtia, ettei pari shottia tequilaa vielä tekisi mitään.

"Minä voin tarjota kaljan puolestani, jos maistuu", mies totesi hetkellisessä sosiaalisuuden puuskassaan. Hän ei ollut pitkään aikaan vaihtanut sanoja kenenkään sellaisen kanssa, joka itse asiassa tuntui jollain tasolla ajattelevalta olennolta. Kenties hänkin naisen tavoin kaipasi joskus sitä jotain, mitä normaaleilla ihmisillä oli. Tunteen siitä, ettei ollut yksin tässä paskassa maailmassa.

Valheellinen se tunne totta kai oli, mutta parempaan sitä tuskin pystyisi näillä sosiaalisilla taidoilla. Ivanin kaltaiset ihmiset eivät ystävystyneet tuosta vain.

((Gah, anteeksi odotettua pidemmästä kestosta. D:))

"Uskon että tähän... voi kyllästyä nopeasti," Leah päätyi sanomaan hieman kauniimmin kuin oli oikeasti menoa kuvaillut päänsä sisällä. Järjetöntä ja paikoittain kuvottavaa, vaikka sinänsä hyvä harhautus omista mietteistään olikin. Hän ei ymmärtänyt hymyjä tanssivien ja sosialisoivien ihmisten kasvoilla, vaikka olisi salaa mielessään itsekin moista ilmettä kaivannut. Siitä oli niin kauan kun hän oli oikeasti tuntenut olonsa onnelliseksi tai edes kunnolla iloiseksi.

Leah hymyili taas miltei huomaamattomasti, ujosti, ja nyökkäsi vaihtokaupan tarjoukselle.
"Sopii hyvin," hän vielä vastasi kaataessaan toista shottia miehelle, vaikka ei normaalisti niin mietoja kuin kaljaa juonutkaan. Tuntui epäkohteliaalta kieltäytyäkään, kun hän kerrankin oli saanut tilaisuuden jutella jonkun kanssa melko... no, sivistyneesti. Ilman mitään ainakaan turhan ilmeisiä taka-ajatuksia. Ulkoisesti vieläkin melko melankolisesta olemuksesta huolimatta Leah alkoi olla hieman paremmalla tuulella, pitkästä aikaa. Ongelmana oli lähinnä se, että nyt jään murruttua nainen ei oikein tiennyt, miten tilanteen tulisi nykyaikaisen sosiaalisen etiketin mukaan edetä, muuten kuin juomia vaihdellen. Hän päätti jatkaa tunnustellen aihetta, joka oli jo käynyt puheeksi.
"Joskus sitä on vaikeaa tietää, minne oikeastaan kuuluisi," Leah yllätti itsensä sanomasta varsin paljastavan lauseen luonteestaan. Sanat vain tulivat ulos, kaiketi koska ulkopuoliselle joka ei lukenut hänen suoria ajatuksiaan ne eivät luultavasti merkitsisi paljoa. Small talkia, sitä vain, toivottavasti. "Varsinkaan tämän Orderia- Demiae-jutun aikana..."
Leah ei oikeastaan tiennyt, kuinka paljon hänen oli järkevää itsestään paljastaa, ja jatkoi juttuaan lähinnä vaistojensa varassa ajattelematta asiaa turhan paljoa. Mitä väliä sillä loppujen lopuksi oli, ajatteli mies hänestä tai hänen rodustaan mitä tahansa. Vampyyriksi hän ei tietenkään suoriltaan esittäytynyt, mutta vihjasi silti hienovaraisesti ettei oikein ollut varma miksi itsensä luokitella tai missä hänen kotinsa loppujen lopuksi kuuluisi olla. Hän syntyi Orderiaksi ja oli muuttunut Demiaeksi eikä sosialisoinut juuri kummankaan osapuolen kanssa liikoja, joten hän oli melkoinen väliinputoaja. Harmaa sävy mustan ja valkoisen keskellä.

Naispuolinen seuralainen myönteli, että tähän touhuun voi kyllästyä nopeasti ja kiitti sitten kaljasta. Ivan odotti, kunnes Leah sai kaadettua toisenkin shotin hänelle ja kumosi sen sitten saman tien kitusiinsa. Se potki kurkussa eri tavalla kuin kalja, mutta tuskinpa sekään toisi mukanaan kaivattua känniä. Ivan olisi ollut valmis jopa maksamaan siitä, että joku olisi räpelöinyt hänen maksansa toimimaan vajaammin. Menisipä vähemmän rahaa lärvien kiskomiseen.

Keskustelu syventyi yllättäen Leahin todetessa, että joskus oli hankala tietää, minne kuului. Varsinkin näinä aikoina, kun yhteiskunta oli jakaantunut kahtia. Ivan naurahti kalseasti ja kohotti tuoppiaan naisen sanoille; hän oli kauan aikaa sitten lakannut ajattelemasta itseään yhteiskunnan osana. Hän oli kuin väärän palapelin palanen keskellä toistensa kaltaisia, yhteensopivia palasia. Tulppaani, joka ei sopinut kasvamaan ruusujen eikä toisaalta orvokkienkaan keskelle.

"Koko kahtiajako on perseestä", Ivan hymähti siemaistuaan kaljastaan kunnon ryypyn ja vinkkasi baarimikkoa tuomaan tuopin naisellekin. "Helppo se on niiden, jotka voivat suoralta kädeltä lokeroida itsensä. Mutta entä he, jotka eivät ole mitään? Joka helvetin kadunkulmassa kustaan silmään, menit minne tahansa. Et ole Orderiaa etkä kuulu Demiaeenkaan. Mitä silloin on?" Ivan kysyi ja vastasi saman tien; "Paskaa, on oikea vastaus. Paskaa. Jätettä, jonka tämä kahtiajakautunut, ahdasmielinen persläpi haluaa vaan punnertaa mahdollisimman pitkälle ja mahdollisimman nopeasti."

Aikanaan hän oli vihannut ihmisiä suvaitsemattomuudesta. Nykyään hän vihasi Demiaeta samasta syystä. Jos nyt oli pakko päättää, niin ihmisiä hän kai edelleen halveksi enemmän, mutta hyvin tasoissa mentiin kumminkin.

Leah kuunteli Ivania ja peitti suunsa nojatessaan sitä rystysiinsä, silmät sivuille ujosti vilkuillen. Aivan liian suorasukaista puhetta. Niitä harvoja kertoja nainen oli iloinen siitä ettei kyennyt punastumaan. Tottahan se oli, mutta niin... groteskeja mielikuvia herättävää. Leah olisi vetäytynyt tyystin takaisin kuoreensa ellei olisi ollut edes joiltain osin samaa mieltä. Hän tarvitsi silti rohkaisuryyppyä, tai useampaa, jotka kumosi kurkkuunsa tällä kertaa suoraan pullonsuusta ja jätti turhan shottilasin omaan arvoonsa. Laskettuaan pullon takaisin pöydälle hän veti henkeä jokseenkin tarpeettomasti, tottumuksesta joka ei ollut kulunut pois vuosikymmentenkään jälkeen. Sitten hän teki parhaansa pitääkseen katsekontaktinsa miehessä. Tämä oli, no, ainakin mielenkiintoinen tapaus jos ei mitään muuta, joten Leah ei vetäytynyt pois. Sitäpaitsi pullosta oli vielä miltei puolet juomatta, vaikka nainen alkoi tuntea pientä alkoholin tuomaa kutinaa päässään. Pientä, mutta siellä silti.

"Joskus sitä vain... tahtoisi olla jotain normaalia," hän sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Mutta en minä edes tiedä enää, mitä normaali on. Demiaet ovat... mitä sitten sattuvatkaan olemaan ja Orderiasta valtaosa osittain keinotekoisia. Ja jos valtaosa ei ole täysiverisiä, kokonaisia "ihmisiä" lainkaan, niin ovatko nekään Orderiasta jotka eivät ole kyborgeja normaaleja? Voiko enää mitään nykyään kutsua normaaliksi? En taida pitää koko sanasta enää..." Leah pohti ääneen, räpyttäen silmiään ja vilkuillen välillä jonnekin muualle kuin Ivaniin, mutta otti yhä uudelleen itseään niskasta kiinni ja palasi katsomaan tätä.
"Sinä taidat olla oikeassa," hän sanoi lopulta, taas tauon jälkeen. "Minä vain... tahtoisin kuulua. Jonnekin." Lause joka vaati raskaudellaan Leahia vetämään hänen saamansa tuopin kerralla alas, silmät puristettuina kiinni. Mitä Jumalan nimeen hän oikein selitti ventovieraalle ihmiselle olematta edes kunnolla humalassa. Hän harrasti sosialisointia aivan liian vähän, Leah totesi mielessään, jos hänen käsityksensä tavallisesta sosialisoinnista oli avata koko sielu kerralla nähtäville ensimmäiselle vastaantulijalle. Tunteita vain oli patoutunut liikaa kaiken yksinolon jälkeen, että ne olisi ollut helppo pitää sisällä minne ne kuuluivat, eivätkä jonkun ventovieraan portsarin korviin.

Nainen tuijotti häntä ja välillä maalaili seiniä, kuunnellen hänen masentuneen vuodatuksensa maailman uskomattomasta kurjuudesta. Kun hän oli lopettanut, naikkonen kiskoi viinaansa suoraan pullonsuusta ja Ivan keskittyi huljuttelemaan kaljaansa tuopissaan. Sen vaahti muistutti häntä meren vaahtopäistä. Joskus hän oli käynyt merellä, mutta siitä oli vuosikausia. Koko aikuisikänsä hän oli haistanut vain kaupungin kauhtuneen ilman.

"No on osaksi paskaa kuuluminenkin jotain", Ivan tokaisi ja yritti vääntää hymyä. Hän epäonnistui melko surkeasti ja koska vitsikin oli paska, mies kulautti vähän lisää juomaa. "Tai vitut. Unohda... en minä normaaliutta kaipaa. Minä en tiedä enää, mitä kaipaan. Tällaista se ei ole. Joka helvetin yö sama saatanan painajainen. Raahaudut tänne ja vedät päälle tämän vitun heijastinliivin. Olo tuntuu liikennevalotolpalta. Seisot ovella ja päästät porukkaa sisään, ja sitten, kun on myöhä, heität sitä samaa porukkaa ulos."

Viina ei tuntunut tekevän tehtäväänsä ja koska hän halusi tauollaan tehdä muutakin kuin kyyhöttää tiskillä, Ivan nousi ja kaiveli taskustaan askillisen sätkää. Niukka kysyvä nyökkäys kohti ovea oli ensimmäinen edes jollain tasolla jatkoille pyytävä ele vähään aikaan. Olkoonkin, että ne jatkot kestäisivät tasan yhden sätkän verran eikä hän oikeastaan niiltä muuta toivonutkaan. Hän oli liian väsynyt ja kyrpiintynyt yrittämään mitään sen enempää kenenkään kanssa. Asia yksi, hän ei halunnut mitään yhden illan panoseuraa. Ei enää tämän ikäisenä, eikä ennenkään. Asia kaksi, hän tiedosti olevansa huolittelematon, ruma, köyhä portsari. Lääkäreiden, mallien ja muiden rinnalla se oli aika vähän.

Ja kolmanneksi, Leah tuntui ihan oikeasti ajattelevan jotain. Jos hän pelaisi korttinsa oikein, nainen voisi ehkä tulla joskus myöhemminkin ja he voisivat "parantaa maailmaa" parin tequilashotin äärellä.

Leah päästi jonkinlaisen puoliksi huvittuneen tyrskähdyksen kun Ivan sanoi paskaankin kuulumisen olevan jotain. Taas näitä vulgääriuksia. Hän tosiaan osasi löytää omaperäistä seuraa.
"Minä... ymmärrän. No... mielekkäämpää tekemistä portsailukin on kuin yöt päämäärättömästi vaeltelu, jos se lohduttaa." Tuskin lohduttaisi, Leah epäili, mutta ainakin hän yritti. Ehkä hänenkin olisi pitänyt hankkia jokin yötyö jotta olisi tekemistä viemässä ajatukset muualle kuin itsesääliin. Sitäpaitsi ihmisten rahojen - ja veren - ryöstäminen oli rikos, vaikkei hän hommannutkaan rahaa sitä kautta kuin välittömiin tarpeisiin (tai niin hän itselleen uskotteli, alkoholi kun ei varsinaisesti ollut pakollinen meno ja siihen upposi rahaa enemmän kuin kaikkeen muuhun yhteensä).

Kun Ivan veti esiin tupakka-askin ja nyökkäsi kohti ovea, räpäytti Leah silmiään ja kaivoi omat marlboronsa esiin farkkujensa taskusta, sytkärin ohella. Taas jokin pienen hymyn tapainen vilahti hänen vihreissä silmissään ja vaaleissa huulissaan. Kaksikolla vaikutti olevan sekä pinnalla että sen alla, niin vaikeaa kuin heidän ulkonäöistään olikaan sitä päätellä, joitain yhtäläisyyksiä, paheineen kaikkineen. Leah ei oikein ottanut selvää, hakiko mies hänestä jotain juttuseuraa kummempaa vai ei, mutta kuten sanottua ainakaan hän ei ollut yhtä kuvottavan itsestäänselvä kuin monet muut. Se riitti Leahille siltä erää.
"Minun pitäisi lopettaa. Saastainen tapa," Leah sanoi vetäessään askista sätkän huulilleen ja noustessaan baarijakkaralta tehdäkseen tietä kohti ovea. Vaikka mitäpä väliä silläkään juuri oli, saastaiseksi hän tunsi olonsa muutenkin. Tupakointi oli hänen syntilistallaan melkolailla alimmaisena, vampyyriveljeltään Zachariahilta omaksuttu tapa näiden ollessa vielä nuoria uudessa elämässään. Yksi monista erilaisista ja eri tuloksin vaihtelevista yrityksistä saada rauhaa, sillä kertaa nikotiinin välityksellä.

Ivan oli iloisesti yllättynyt siitä, että Leah toi omat sätkänsä. Heti sen jälkeen hän tajusi, että lieni säälittävää olla ilahtunut yhteisistä paheista. Niiden kautta ei varsinaisesti voinut sanoa löytäneensä hengenheimolaista. Tai ehkä jollain tasolla, mutta ei sillä perinteisimmällä.

"Niin kai sitä pitäisi. Vaikka tuskin näihin keuhkoihin syöpää saa edes yrittämällä", Ivan hymähti, tuikkasi hänkin sätkän huuleensa ja lähti sitten raivaamaan tietä. Ovelle pääseminen oli pienen työn ja tuskan takana, vaikka porukka väistikin ihan kiitettävästi. Populaa vain oli paikalla niin, että näköä haittasi. Ulko-ovella Ivan tervehti työkaveriaan, käski eteensä harhailleen humaltuneen painua vittuun ja astui viileään yöilmaan. Viileältä se ainakin tuntui verrattuna yökerhon kuumuuteen.

Paikalla ei hämmästyttävää kyllä ollut muita sauhuttelijoita, joten he saivat paikan heti ison tuhka-astian vierestä. Ivan nojasi kyynärpäänsä terassinkaiteeseen ja katseli neonvärien kirkastamaa kaupunkikuvaa. Leah oli oikeassa. Kaikki luonnollinen ja normaali oli aikaa sitten lakannut olemasta olemassa. Pitäisi kai puhua siitä, mitä oli vähiten muokattua tai vähiten erikoista.

"Elämä on kuin koiravaljakko. Jollei ole johtokoira, näkymä ei koskaan vaihdu", mies siteerasi äkkiä ja kaiveli sytkäriään esille. Se vältteli hänen sormiaan ja lipsahti taskun reiästä työtakin sisävuoriin. "Tai siis, se tuntuu sopivan tähän paskamaailmaan. Jollei ole kultalusikka perseessä syntynyt mulkku, koko elämä on yhtä ja samaa alusta loppuun. Vain päivämäärä muuttuu."

Ivan työnsi mielestään sen tosiseikan, että hänelläkin oli joskus ollut kädessään hyvän elämän avaimet. Ne vain oli riistetty hänen sormistaan kahteen otteeseen. Ensin vanhemmat murhattiin ja sen jälkeen paskamainen järjestö imi hänet kuiviin ja lemppasi kadulle. Jumalauta hän oli ollut tyhmä silloin. Nuori ja tyhmä. Jos se olisi muuttanut jotain, hän olisi mennyt ja kostanut niillekin persenaamaisille. Vaan milläs kostit, kun palkasta jäi laskujen jälkeen käteen vain se välttämättömin? Tyhjillä lupauksilla ja katteettomilla shekeillä ei palkattu ketään pamputtamaan polvia paskaksi, ei vaikka miten olisi mieli tehnyt.

"...Sama täällä."
Leah pisti merkille maininnan keuhkoista, joihin ei olisi helppo saada syöpää. Mies siis joko oletti olevansa asian kanssa onnekas tai sitten kyborgi tekokeuhkoilla? Ei sillä että luokitteluilla olisi Leahille itselleen ollut kauheasti enää tässä vaiheessa väliä. Olkoon mikä oli, mies tuntui olevan jonkinlaisella samanlaisella aaltopituudella ja se oli tarpeeksi, kuka hänkään olisi ollut tuomitsemaan vaikka olisi itse puhdas Demiae ollutkin. Antaen portsarin tehdä tietä heille Leah asettui hänen taakseen eikä voinut olla vilkuilematta, katsoiko kukaan kaksikkoon päin. Sitähän hän oli alunperinkin halunnut, että heitä luultaisiin pariksi, mutta tuntui silti oudolta pitää esitystä yllä jopa näin hillitysti, kasuaalilla hengailu-tavalla. Hänen pitäisi todella olla useammin kanssakäymisissä ihmisten kanssa muutenkin kuin hyökätessään näiden kimppuun. Ivanin tervehtiessä portsaria Leah vilkaisi toiseen mieheen päin mutta käänsi katseensa kainosti pois tämänkin sattuessa ottamaan katsekontaktin häneen. Leah ei voinut olla miettimättä, tulisiko hän puheeksi myöhemmin työtoverien kesken.

Päästyään ulos Leah haistoi yöilmaa, jota ei voinut kuvailla näin keskustassa raikkaimmaksi mahdolliseksi. Puhaltaen turhaan keuhkoja täyttävän ilman pois Leah tunki tupakka-askinsa taskuunsa ja suojasi palaneella kädellään savuketta huulillaan tuulelta sytyttäessään sen. Naks ja liekki ilmaantui sytkäriin, toinen ja se oli poissa. Ensimmäinen henkäys nikotiinia täytti taas Leahin keuhkot ja hän puhalsi savut nenänsä kautta ulos. Katsellessaan kuinka Ivanin sytkäri katosi jonnekin tämän vaatteiden sekaan, Leah kohotti hieman kulmiaan ja tarjosi omaa sytkäriään, johon naksautti taas liekin, kohti miestä ja tämän savuketta. Sitten hän siirtyi nojaamaan myöskin kaiteeseen ja katseli kaupungin päivään verrattuna hiljaista mutta edelleen elossa olevaa vilinää ja valoja. "Tietäisitpä, miten oikeassa olet..." Leah sanoi matalalla äänellä, pikemminkin itsekseen ääneen miettien kuin Ivanille vaikka sanat olikin tälle suunnattu. Päivämäärä muuttui mutta asiat pysyivät ennallaan. Miten totta se tosiaan olikaan. Montako vuosikymmentä hänkin oli viettänyt tässä horroksessa? Aivan liian monta. Mutta hän oli myös menettänyt kerran kerätyn rohkeutensa riistää tulevat vuodet itseltään, joten tässä oltiin, kuin jumissa samassa yössä joka alkoi aina vain uudelleen minkään muuttumatta.
"Sitä toivoisi muutosta, muttei tiedä miten sen saa aikaan, eivätkä asiat tekemättä muutu miksikään. Pitäisi kai ottaa ohjat omiin käsiin, paitsi että nekin ovat hukassa. Miltei koomista miten typerää tämä kaikki on. Elämä, kuolema tai niiden puute." Leah puhui pseudo-filosofisesti ja huokaisi katsoessaan taas palanutta kämmentään, joka sekin tulisi parantumaan pian, vain jotta hän voisi polttaa sen uudestaan katumuksen iskiessä seuraavasta synnistä jonka hän tulisi suorittamaan. Ympäri ja ympäri, samaa vanhaa rataa.

Leah tarjosi tulta ja koska Ivanin oma sytkäri leikki vaikeasti tavoiteltavaa, mies kumartui sytyttämään huultensa välissä törröttävän nikotiinipötkön lainatulesta. Sen jälkeen hän etsi jonkinlaisen sopivan asennon hengailla tyhjällä terassilla ja kuunteli.

Milloinkohan hän oli viimeksi ihan oikeasti kuunnellut toista olentoa? Työkaverit olivat hänelle se lähin ystävyyden muoto tällä hetkellä (jollei Marsia otettu lukuun, ja se oli kilpikonnien tapaan aika hiljainen tyyppi) eikä hän kuunnellut edes näiden sanomisia oikeasti tosissaan. Sen verran, että kykeni jonkinlaiseen toimivaan keskusteluun. Hän osasi jollain tasolla esittää empaattista, kun valitettiin parisuhdeongelmista ja otti osaa, kun jonkun isoisä potkaisi tyhjää. Tosiasiassa hän tunsi olevansa noista asioista, välittämisestä ja tavallisesta elämästä, niin kaukana, ettei osannut kunnolla samaistua. Leahin juttuihin hän osasi samaistua. Jollain tasolla hänestä tuntui, että hän keskusteli itsensä kanssa. Nainen oli vain huomattavasti peilikuvaa miellyttävämpää katsottavaa.

Naisen lopettaessa Ivan ei voinut olla huomaamatta kämmeneen eksyvää katsetta. Pieni kurkistus paljasti siihen palaneen ristin kuvan. Vamma ei vaikuttanut kauhean vanhalta.

"Jos kivistää, niin ensiapukaapissa on varmaan jotain rasvaa", mies tarjosi ja nyökkäsi sisään. Hän viittasi vielä selvennykseksi palovammaa kohti, jotta Leah tajuaisi, mistä hän puhui. "Ja juu. Pitäisi sitä kai jotain tehdä. Mutta paskaako teet, kun kaikki on ihan samantekevää. Ihan sama, vaikka koko kaupunki palaisi huomenna poroksi. Millään ei tunnu olevan mitään väliä. Kaikki on mitäänsanomatonta, harmaata massaa, jonka keskellä sitä muuttuu itse vain entistä apaattisemmaksi. Ihan kuin ei olisi sitäkin jo valmiiksi. Paskassa ryvetään eikä muuta voida."

Leah hätkähti tajutessaan, että oli ajattelemattomuuttaan avannut palaneen kämmenensä Ivanin nähtäville. Hän avasi suunsa selittääkseen... niin mitä? Mitä hän sanoisi? 'Olen muuten epäkuollut, hyökkään ihmisten kimppuun, imen heistä verta ja ryöstän rahat, ja siksi minun pitää polttaa itseäni tarkoituksella.'? Sehän se vasta kuulostaisikin normaalin perikuvalta. Edes hän ei ollut niin tyhmä että kuvitteli olevansa millään tavalla sellainen kuin ihmisen kuuluisi, oli normaalia enää tässä maailmassa olemassa tai ei.
Hetken hän katsoi vauhkosti vuorotellen muualle ja sitten Ivaniin ja tuotti muutaman 'eh'-äänteen änkyttäessään. Sano nyt jotain järkevää ja pelasta tilanne. Mutta mitä, miten hän selittäisi? Voi luoja tämä ei todellakaan nyt mennyt niinkuin piti-- Tilanteen ei ollut tarkoitus mennä miksikään alunperinkään, ei ainakaan tällaiseksi pakokauhun hetkeksi.

"Eäh, ei... se... paranee. Paranee aina," Leah lopulta sanoi ja veti syvään henkeä rauhoittuakseen, yritti epätoivoisesti pysyä paikoillaan ja ehkä hymyilläkin vähän vakuuttavammin kuin oli aiemmin tehnyt, hakien rohkeutta ottaa katsekontaktia mieheen.
"...Tätä se on kun ei ole sitäkään mitä normaalista on tässä maailmassa jäljellä," hän vielä sanoi selventääkseen vaikka lause itsessään ei ollut kovinkaan selkeä vaan lähinnä kryptinen viittaus hänen luontoonsa. Ainakin hän onnistui hymyilemään, joskin ristiriitaisen surullisesti, samalla kun puristi palaneen kätensä nyrkiksi ja laski sen vierelleen.

Leah nyökkäsi miehen sanoille apatiasta rauhoituttuaan taas. Tottahan se oli. Kuten Ivankin hän näki jotain itsestään miehessä, vaikka ihmetteli vielä melko nuoren ihmisen sanoja ja mistä ne johtuivat. Leahilla itsellään oli ollut kokonainen keskiverto elinikä katkeroitua ja muuttua apaattiseksi, mutta Ivan oli (hänen tietääkseen) ihminen, eikä ainakaan tuoksunut tai vaikuttanut muutenkaan miltään Demiaen monista ikuisesti nuorista erilaisten lajien edustajista joita hän oli kohdannut, kuten hänen viisi terävöityä aistiaan ilmoittivat. Tosin ulkoinen olemus petti useasti varsinkin nykypäivänä, joten mitäpä Leah lopulta tiesi.
"Heh... elämästä pitäisi nauttia kun voi, sanovat. Haluaisin tosiaan tietää miten se onnistuu sellaisissa... tällaisissa olosuhteissa."

Leahin vastaus sai Ivanin taas miettimään, mikä nainen oikein oli otuksiaan. Itsensä viiltelystä hän toki tiesi, ja viiltohaavoista voi varsin hyvin sanoakin, että ne parantuivat. Mutta palovammat eivät parantuneet. Ne jättivät arven ja jos poltti saman kohdan useammin, ne jättivät vielä suuremman ja röpelöisemmän arven. Leahin hiukan ruksia tai ristiä muistuttava vamma oli tuoreen oloinen eikä sellainen, että se oli poltettu lukemattoman moneen kertaan.

Naikkonen oli siis demiae. Joku sellainen demiae, joka parantui vaikeistakin vammoista. Ihmekös hän ei oikein saanut luettua naisen mielialoja.

Jollain tasolla hän oli kai helpottunut. Hän vihasi ihmisiä ja olisi ollut hieman hankalaa tuntea samaan aikaan hengenheimolaisuutta ja katkeraa vihaa. Tai toisaalta; minkä sitä sille voi, millaiseksi syntyi. Kaikki tässä oltiin samaa paskaa. Joillakin vain meni paremmin, kuin muilla. Oliko se sitten hyvä syy vihata?

Oli. Oli se.

"En minäkään ole, mikäli sen on tarkoitus millään tasolla helpottaa", Ivan vastasi ja imi teennäiset keuhkonsa täyteen savua. Jos hän olisi osannut puhaltaa savurenkaita, hän olisi tehnyt sen vain saadakseen tilanteesta vaikuttavamman, mutta valitettavasti hän ei osannut. Savurenkaita puhaltelivat vain mafiosot vanhoissa, paskoissa elokuvissa. Se oli varmaankin yksi sisäänpääsyvaatimus.

"Harva tässä maailmassa on, enää. Jotkut syntyvät erilaisiksi, joistakin tulee erilaisia. tahtoivat sitä tai eivät. Samassa kusessa ollaan, haluttiin tai ei."

Leah ei tiennyt, helpottiko Ivanin lausahdus häntä vai ei. Kaksi kummajaista maailmassa jossa normaaliudelle oli hädin tuskin tilaa, mutta jossa silti onnistui erottumaan massasta vähän liiankin paljon silloin kun paljasti todellisen luontonsa. Hän olisi jollain alitajuisella tasolla tahtonut selittää kaiken, löydettyään edes jonkun joka vaikutti siltä ettei tuomitsisi tai välttämättä edes välittäisi liikoja, ja joka myönsi itsekin ettei ollut aivan tavallinen. Mutta riski oli liian suuri otettavaksi saman illan aikana tavatun miehen kanssa, ja Leahin suojamuurit olivat korkeat ajoittaisista avautumisistaan huolimatta.

Koitti hiljaisuus, jonka aikana Leah palasi nojaamaan mietteissään taas kaiteeseen, poltellen tupakkaansa ja imien turhaan samalla nikotiinia ja tervaa keuhkoihinsa. Hän ei tiennyt, mitä oikein tehdä. Osa hänestä tahtoi avautua lisää, osa hänestä kiljui että tuki jo suusi, idiootti. Leah katsoi varkain Ivania silmäkulmastaan asetuttuaan tämän viereen, ennen kuin palasi katsomaan kaupungin neonvalokylttejä ja ohi ajavien autojen valoja. Miehen viimeinen toteamus sai Leahin palaamaan mielessään siihen usvaiseen hetkeen jona ihminen hänessä oli kuollut.
'Tahtoivat sitä tai eivät'.
Oliko Leah valinnut nykyisen tiensä vai oliko hänet väkipakolla raahattu siihen? Hän ei muistanut, se hetki oli pimeän peitossa. Ehkä hän ei tahtonut muistaa. Hän oli tahtonut kuolla ja niin oli käynyt, mutta silti häntä ei päästetty siitä pälkähästä joka hänellä oli eläessään, ja jota hän eli yhä. Masennus ja ristiriitaiset tunteet eivät olleet kadonneet mihinkään, eikä hän edelleenkään tiennyt mitä tehdä.

Kun hänen sätkästään oli jäljellä vain hieman kärähtänyt filtteri, Leah heitti sen tuhka-astiaan ja puhalsi viimeiset savut suustaan. Jos se edes oli mahdollista, hän oli entistä hämmentyneempi siitä miten reagoida mihinkään mitä Ivan sanoi. Toisaalta hän tuntui ymmärtävän, toisaalta hän ei tiennyt puoliakaan siitä mikä Leahista teki niin melankoliaan ja apatiaan vaipuneen. Eikä Leah tiennyt miten jatkaa keskustelua myöntämättä aivan kaikkea. Kellokin oli jo paljon, vaikka kaupunki olikin vielä kietoutunut keinotekoisiin valoihin auringon sijaan. Ehkä jonain päivänä...
"Minä... minun kai pitäisi jo mennä. Kiitos. Seurasta ja siitä... pelastuksesta aiemmin. Ivan. Taidan olla edelleen vielä yhden shotin velkaa joskus tulevaisuudessa."
Hieman epäröiden Leah tarjosi käsistään tervettä kätelläkseen miestä pienen vihjailevan lupauksen jälkeen siitä, että he voisivat tavata vielä uudelleen joskus, ja sitten palasi narikalle hakemaan epäistuvan nahkatakkinsa, jonka puki päälleen. Vielä kerran hän vilkaisi miestä ja nosti tälle kättään kävellessään pois Choronzon'sista hieman pimeämmälle kadulle joka johtaisi aikanaan slummeihin.

((Kiitos pelistä, tähän taitaa olla hyvä lopettaa tältä erää. Kaksikolla tosin olisi kiva pelata lisääkin. :D))

Ivan ei ollut suuremmin yllättynyt Leahin äkkinäisestä lähdöstä. Vaivaannuttavilla hiljaisuuksilla oli tapana aiheuttaa sellaisia. Joka tapauksessa hän tarttui hivenen hämmentyneenä tarjottuun käteen ja nyökkäsi Leahin todetessa olevansa vielä shotin velkaa. Se oli ilmeisesti jonkinlainen alkeellinen lupaus käväistä täällä joskus myöhemminkin.

Tai sitten se oli naisen oma versio "soitellaan"-heitosta, jonka Ivan oli aikanaan kuullut ihan liian useasti. Oli miten oli, hän seurasi naisen matkaa sisälle ja nyökkäsi vielä hyvästintapaisen tämän heilauttaessa kättään etten viimeistä katoamista pimeille kujille. Tai katoamiseksi sitä tuskin voi sanoa, koska valot valaisivat tietä pitkälle, mutta eipä Ivanilla ollut syytä alkaa tuijottamaan peräänkään.

Oli miten oli, palaisi Leah joskus takaisin tarjoamaan sen velkashottinsa tai ei, Ivan oli joka tapauksessa vähän paremmalla päällä palatessaan tekemään vuoronsa loppuun.

Tai ehkä olisi pitänyt sittenkin sanoa, että hän oli vähemmän leipiintynyt, kuin oli ollut aiemmin. Oli sekin jo jotain.

[[Juups, kiitos pelistä ja tosiaan olisi mukava pelata toistekin! Kaksikko tuntuu tulevan jollain alkeellisella tavalla jopa juttuun.]]