Shameless Vengeance

Jos Leahin sydän olisi vielä pumpannut verta hänen suonistoonsa, se olisi tehnyt niin juuri nyt hyvin nopeaan tahtiin. Verivana valui hänen suupielelleen, jonka tämä nopeasti nuolaisi takaisin suuhunsa, pää ajatuksista tyhjänä. Vain yksi lause pyöri hänen mielessään; Hän ei ollut suunnitellut tätä.
Yön ei taaskaan ollut pitänyt mennä tähän. Mutta hän oli ollut viikkoja vailla ateriaa ja olisi vain tahtonut nauttia vodkaansa rauhassa pitkätukkaiseksi bruneteksi naamioituneena ja poistua pubista nousuissa jotka toivat hänelle edes jonkinlaista tyydytystä vaikkeivät ne sitä varsinaista janoa sammuttaneetkaan. Mutta sen miehen oli pitänyt seurata häntä, yllättää takaapäin ja raahata Pubin Crossroadsin taakse. Uhrin valinta oli vain ollut aivan väärä tuntemattoman itsensä kohdalle. Leah oli ensin rimpuillut, mutta ymmärrettyään mitä tapahtui olikin vain antanut itsensä tulla vedetyksi autiolle parkkipaikalle pubin takana ja kääntänyt tilanteen melko kirjaimellisesti ympäri. Kuin kissan kynnet hänen torahampaansa olivat tulleet esiin ja hän oli hetkessä pureutunut suoraan kaulavaltimoon, jonka kautta vielä elävä sydän petollisesti pumppasi verta hänen suuhunsa ilman että hänen tarvitsi tehdä muuta kuin niellä. Leah seisoi varpaillaan yltääkseen itseään pidemmän miehen kurkkuun, jonka omistaja oli kuin halvaantunut, kykenemätön tekemään ääntäkään Leahin aterioidessa. Ja tällä kertaa nainen ei jaksanut edes olla pahoillaan, vaikkei nauttinutkaan kivun tai anemian aiheuttamisesta.

Kun oli kulunut tarpeeksi aikaa jotta Leah oli juonut tarpeekseen, ehkä vain muutama minuutti, hän irrotti kaulasta ja nuolaisi vielä viimeiset veripisarat haavan päältä. Puremat jättäisivät jälkensä mutta vampyyrin bakteerivapaalla syljellä puhdistettuina ne eivät ainakaan tulehtuisi yhtä todennäköisesti, eivätkä jatkaisi vuotamista. Mies valui seinää pitkin istualleen asfaltille ja Leah katsoi hetken ilmeisesti shokista ja verenpuutteesta tajuttomaksi vaipunutta, muttei sentään kuollutta miestä hetken. Hän huokaisi kun keho sai tarvitsemaansa polttoainetta ja terävöitti alkoholin vaikutuksesta hieman sumuisia aisteja, mikä sai naisen tuntemaan olonsa samanaikaisesti hyväksi ja hieman pettyneeksi. Taas oli mennyt rahaa hukkaan alkoholiin jonka vaikutus ehti kestää ehkä puoli tuntia. Nyt hän alkoi nähdä taas maailman terävämpänä, kuin olisi ollut päivä, ja yhtä epämiellyttävänä paikkana kuin ennenkin. Siitäkin huolimatta hän oli niin keskittynyt tunteeseen ja uhrinsa tuijottamiseen ettei tajunnut kuulevansa askelia. Kun korvat lopulta rekisteröivät ne, Leah kääntyi vauhkosti ympäri itselleen luonnottoman väriset ja pituiset hiukset hulmahtaen, tajuamatta että hänen suupielensä olivat edelleen vereen sotkeutuneet.

((Trisha ja Ivan~))

Ivan ei oikeastaan käynyt täällä päin useinkaan. Hän oli kuitenkin vähän aikaa sitten, sattuneista syistä, saanut mukavat bonukset trancekeikan järjestyksenvalvomisesta ja ottanut ihan kokonaiset kaksi päivää vapaata leipiinnyttyään täydellisesti paskaan työhönsä. Siellähän se odotti juu, paska työ, mutta ainakin hän voisi kaksi päivää leikkiä, että oli vapaa ja riippumaton.

Pub CrossRoads oli kuulostanut paikalta, jonne voisi mennä pelkäämättä teilausta. Hän ei halunnut viettää iltaa työpaikassaan, vieraat orderian räkälät täynnä humalaisia ihmispaskoja eivät kiinnostaneet, ja demiaen puolelle hän ei uskaltan... siis viitsinyt mennä, koska se porukka vitutti häntä ihan tajuttomasti. Niinpä hän oli päätynyt tähän. Sätkä suussa, nahkatakki hartialle heitettynä ja mustat farkut bootseihin tungettuina hän lampsi pitkin kapeaa tietä kohti kauempana kuuluvaa jyskettä. Ylitettyään tien hän saapui aution oloiselle parkkipaikalle, jonka ylittämällä ja pubin kiertämällä hän kai pääsisi etuovelle ja sieltä sisään. Hän ei oikein tuntenut tätä seutua ja oli ajanut auttamattomasti ohi sillä paskalla ratikalla, joka tänne asti jaksoi kulkea. Se taas oli tiennyt tätä vajaan kilometrin iloista pikku iltakävelyä.

Vähän aikaa käveltyään Ivan havaitsi, ettei ollutkaan ihan yksin. Kaksi hahmoa vähän syrjemmällä katulamppujen kuulaasta valosta herättivät hänen huomionsa. Ihan alkuun häntä ei kiinnostanut vittujakaan; toinen makasi maassa ja toinen seisoi edessä ja toljotti. Varmaan jotain spugeja. Kuolisivat nyt pois nekin. Kun seisova yllättäen käännähti ympäri, ja kun Ivan sattui vielä katsomaan sinne päin, askelet yllättäen pysähtyivät.

Hän tunsi nuo kasvot. Saletisti tunsi. Se oli se... se... Leah! Juu, se se oli. Nainen, joka oli hänelle shotin velkaa. Tilanne alkoi vaikuttaa täysin uudelta tässä valossa. Leah ja seinään nojaileva, ilmeisen tajuton mies, sekä naisen huulenpielistä valuvat verinorot. Ivan laski yhteen yksi ja yksi ja kiirehti sitten askeliaan, tällä kertaa naista kohti.

Tuo ihmiskyrpänaamapaska oli varmaan yrittänyt raiskata ja Leah oli vetänyt sitä daijuun, mutta saanut rytäkässä itsekin turpiinsa. Ei hän voinut nyt sanoa pitävänsä naista vielä minään sydänystävänään, mutta he olivat tuttuja joka tapauksessa. Se oli lähempänä ystävää, kuin kukaan oli vähään aikaan ollut.

"Mitä helvettiä?" Ivan tivasi ehdittyään lähemmäksi. Käteenkin oli taskusta kaiveltu stiletti ihan vaan varmuuden varalle: "Kävikö persenaama kimppuun?"

Kesti hetken, kun Leah vain tuijotti askelien tuottajaa, silmät laajentuen ja kulmakarvat nousten entisestään kun hän tunnisti hieman rähjäisen, pitkätukkaisen miehen. "Ai-- Ivan--" hän ehti sanoa, ennenkuin peitti suunsa molemmilla käsillään miehen lähestyessä, nuoli vimmatusti kämmenensä alla suupieliään ja tuijotti miestä vetäessään torahampaansa takaisin sisään. Voi luoja, oliko hän nähnyt? Ajatuskin sai naisen kauhun valtaan. Hän ei tahtonut että ihmiset näkivät, hän ei edes tahtonut itse tietää millainen lopulta oli, mutta nyt-- Ja kaikista tämän suurkaupungin ihmisistä juuri se yksi harvoista tutuista-- Hän, mitä hän tekisi? Tai sanoisi? Tai änkyttäisi. Aivot päätyivät jälkimmäiseen vaihtoehtoon, eikä Leah tiennyt ollako helpottunut vai vielä enemmän kauhuissaan kun Ivan näytti tulevan apuun eikä juoksevan pois. Mies ei siis ollut nähnyt aivan kaikkea, mutta silti ihan liikaa Leahin makuun.
"Mi...Minä...Se...tuo...oli-"
'Rauhoitu, vedä henkeä, sinä selviät tästä,' Leah toisti mantraa itselleen vilkuillessaan vuoronperään tuntemattomaan mieheen ja Ivaniin. Jotenkin. Oli selvittävä. Hitaasti, epäröiden Leah laski kätensä suunsa edestä ja aukoi sitä hetken saamatta aikaan muuta kuin vikinää, ennenkuin viimein muodosti lauseentapaisen mielessään ja sai jopa lausuttua sen ääneen.
"Se... Niin. Se... se oli itsepuolustusta--"
Tässä vaiheessa Leah oli jo itkun partaalla. Se oli ollut itsepuolustusta, tällä kertaa ihan oikeasti, vaikka hän olikin vienyt sen pidemmälle kuin olisi ollut tarve. Kaikessa pakokauhussaan Leah unohti keskittyä valepukunsa pitämiseen ja hiukset tuntuivat imeytyvän takaisin päänahkaan kunnes olivat taas vaaleat ja keskipitkät. Asia josta hän ei edes välittänyt enää, kun oli täysi työ pitää itsensä kasassa edes jotenkin samalla kun änkytti änkyttämistään selitystä tilanteelle. Leah niiskaisi lopulta lohduttomasti ja pyyhki kämmenselällään silmiään.

Ivan ei yllättynyt ihan niin hirveästi, kuin olisi voinut olettaa Leahin tahdonvoimalla suoritetusta pikaparturoinnista. Nainen oli siis muodonmuuttaja tai jotain siihen suuntaan. Olihan tämä jo viime kerralla vihjaillut olevansa epänormaali tai sellaista. Paljon suurempia ongelmia aiheutti niiskutus. Ivanilla ei ollut hajuakaan, mitä melkein raiskatuille naisille piti sanoa. Vielä vähemmän, mitä melkein raiskatuille tutuille piti sanoa.

"Joo... tota...", järjestysmies mutisi ja yritti etsiä nopeaa ihmepelastusta ympäröivältä tyhjältä parkkipaikalta. Kukaan ei kuitenkaan saapunut varjoista tuomaan hänelle Käytöksen kultaista kirjaa. Oli selvittävä yksin.

"Minä soitan poliisit. Odota, tuota noin, vaikka siinä. Ei mitään hätää ja sellaista", mies totesi ja potkaisi rikkonaisen pullonpohjan seinään nojaavaa miestä päin: "Vitun runkkari paska! Ja hei, minä voin, tuota, tarjota vaikka sätkän. Tai kaljan sisällä", hän jatkoi kaivettuaan puhelimensa esille. Kyllä tämä varmaan meni nyt ihan oikein. Poliisit, paukku, sätkä. Se oli hyvä. Sillä mentiin. Kenties hän voisi vielä ennen poliisien tuloa vetää tajutonta pari kertaa nassuun nyt, kun se paska ei ainakaan voisi tehdä mitään puolustautuakseen. Ivanin kaltaiset ihmiset eivät välittäneet mitään kunniakäsityksistä, näes. Maassa makaavaa potkittiin ja mulkkujen muroihin kustiin kursailematta, kun eivät kerran voineet panna vastaankaan.

Leah hieraisi silmiään ja räpytteli niitä hetken, ennen kuin keskittyi taas siihen mitä Ivan sanoi. Ja taas hänen silmänsä rävähtivät auki pakokauhun vallassa. "Mit- Poliisit- Ei ei ei ei ei!" Nainen huudahti ennen kuin tajusi ettei halunnut vetää yhtään enempää huomiota paikalle ja sanojen sijaan sieppasi mieheltä puhelimen pois, kun ei keksinyt muutakaan tapaa varmistaa ettei tästä fiaskosta tulisi yhtään hirveämpää.
"Ne... siis, kiitos, mutta minä en voi... minä en tiedä miten pitkälle menin, ja ne löytävät, löytävät jälkeni ja minä en olisi saanut vaikka en voinut muutakaan ja se..."
Se hyvin, hyvin pieni osa Leahin mielestä joka ei ollut kauhun ja häpeän vallassa kysyi itseltään, kuinka oikein selittää. Kertoako totuus ja antaa miehen mennä etsimään vähemmän sairasta seuraa vai valehdellako ja pitää edes jotenkin kiinni tuttavuudesta.

Leah päätyi hetken hiljaisuuden jälkeen siihen että vaikka hänellä oli loistava tilaisuus antaa Ivanin kuvitella omiaan, hänen jo ääriään myöten täyteen pakattu omatuntonsa kolkutti jo nyt harhaanjohtamisesta, vaikka se olikin melko alhaalla väkivaltaan ja ties mihin muuhun sortuvan syntilistalla. Mies oli kuitenkin ensimmäinen tuttava pitkään aikaan josta Leah oikeastaan edes jollain tasolla piti jo yhden tapaamisen perusteella, mikä oli paljon se. Minkä lisäksi Ivan näytti ainakin jollain tasolla jopa välittävän hänen voinnistaan, jos aggressiosta tuupertunutta kohtaan saattoi mitään päätellä. Nainen hengitti syvään vaikkei tämän olisi oikeastaan tarvinnut hengittää ollenkaan, ja edelleen miehen puhelinta pitäen keräsi taas rohkeutta katsekontaktiin. Vaikka hän räpytteli edelleen kosteutta silmistään, Leah oli jotenkuten saanut rauhoitettua itseään.
"Tämä... tämä on aivan liian pitkä tarina. Mutta sinä... sinä tiedät etten minä ole normaali ja tämä... se oli itsepuolustusta mutta aina se ei ole enkä minä tiedä mitä poliisit tekisivät... tällaisessa tapauksessa. Se veisi jokatapauksessa liikaa aikaa ja minulla on vain muutama tunti."
Leah ei tiennyt mistä aloittaa joten hänen selityksensä oli melkoinen sekametelisoppa palasia asioista joista hänen olisi pitänyt kertoa tarkemmin jotta hänen puheissaan olisi ollut mitään järkeä.
"...jos sinä haluat kuulla, minä voin selittää." Leah tarjoutui hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen lopulta sen suuren riskin. Mies voisi esittää kysymyksiä ja hän voisi kertoa tarinansa, ellei ollut jo nyt onnistunut pelottamaan Ivania pois. "Jos vain... jos vain mentäisiin sisälle, minä olen sen shotinkin velkaa..." nainen vielä ehdotti varovasti ja vaisusti, tuijotti äärettömän mielenkiintoisia kenkiään ja odotti Ivanin lähtevän tästä aivan liian oudosta tilanteesta pois kun vielä pystyi. Autuaita olisivat tietämättömät.

((Toivottavasti pieni autohit ei haittaa))

Ivan hätkähti yllättyneenä Leahin riistäessä puhelimen. Naisparka oli varmaan sekaisin päästään. Joka tapauksessa Ivan sai epäselvästä solkkauksesta sen verran irti, että poliiseja ei voisi kutsua. Nämä voisivat tehdä "tällaisessa tapauksessa" jotain, joka veisi liikaa aikaa ja Leahilla ei ollut kuin muutama tunti. Ivan meinasi huomauttaa, ettei rikossyytelapun täyttämisessä kauaa mennyt (hän oli saanut uransa aikalla täytellä parikin sellaista ja häntä vastaan oli täytetty vielä useampi), mutta ilmeisesti Leah oli tehnyt päätöksensä. Nainen tarjosi paukkua sisällä ja syvemmälle luotaavaa selitystä, jos häntä vain kiinnosti kuulla.

Hetken aikaa Ivan mietti ihan tosissaan, halusiko hän kuulla. Tämä vaikutti epäilyttävältä ja hän oli korviaan myöten ripulipaskavellissä elämänsä suhteen jo nyt. Toisaalta taas, siinä konkurssissa pari desiä lisää ei tuntuisi missään.

"Hyvä on", hän vastasi lopulta, nappasi ojennetun puhelimensa ja tunki sen taskuunsa. Seinää vasten nojailevaa runkkaria hän ei tosin aikonut päästää näin vähällä nyt, kun oli mahdollisuus ihan oikeutettuun kivuntuottamiseen. Hän kumartui miehen puoleen, tarttui kiinni tämän kauluksesta ja veti tätä nyrkillä päin näköä. Mies nytkähti, muttei herännyt.

Mikäli ei olisi ollut liian kiireisesti etsimässä lompakkoa miehen takintaskuista hän olisi voinut huomata ne hampaanreiät kaulassa, laskea yhteen yksinkertaisen pluslaskun taas ja rynnätä tiehensä. Hänellä kuitenkin sattui olemaan kiire sen lompakon kanssa, joten jäljet jäivät auttamatta näkemättä.

"Kappas kappas", mies mutisi löydettyään vaaleanruskean, littanan lompakon. Hän kurkkasi sen sisälle, tyhjensi sen niukasta setelinipusta ja viskasi sitten tyhjänä omistajansa syliin: "Herrasmies tässä tarjoaa illan drinkit."

Leah yllättyi, tosin olisi liioittelua sanoa 'iloisesti', kun Ivan ei vain lähtenytkään menemään. Nyt hänen täytyisi oikeasti kertoa. Nainen nielaisi ja oli, vaihteeksi, niin kauhuissaan että hädin tuskin tajusi kääntyä katsomaan, kun Ivan lähestyi hänen hyökkääjästä uhrikseen muuttunutta miestä. Niin hän kuitenkin teki kun miehistä tajuissaan oleva tarttui toista kauluksesta ja veti tätä turpaan. Nyt hämmennyksestä silmiään räpyttelevä Leah ei tiennyt ollako imarreltu vai olettaako vain miehellä olevan jotain aivan omia ongelmiaan, joista tuo käytös johtui. Joka tapauksessa, hän ei vieläkään ollut pahoillaan melkein-raiskaajan puolesta, vaan keskittyi tarkkailemaan, huomaisiko Ivan hänen jättämät jälkensä ilmeisesti etsiessään - ja aivan oikein - miehen lompakkoa.
"Luojan kiitos hänellä ei ole antaa minusta täysin oikeita tuntomerkkejä..." Leah mutisi. Kimppuun käyminen ja rahojen vieminen oli itsepuolustuksena alkamisenakin niin ylilyötyä että poliisilla varmasti olisi hänelle muutama sana sanottavana. Puhumattakaan siitä että kaupungin suuruuden huomioon ottaessakin vähän fiksumpi saattaisi yhdistää ne ajoittaiset hyökkäyksien uhrit, joilla oli kaiken lisäksi paha anemia. Oli ehkä vain hyvä että hänellä ei periaatteessa ollut identiteettiä oikeusjärjestelmässä lainkaan, ei ajo- tai henkilökortteja. Joita ei hänen elämäntyylillään tarvittukaan.

Hieman lannistuneen oloisena Leah johdatti Ivanin sisään, miltei pettyneenä siitä että hänen täytyisi oikeasti nyt olla rehellinen, ja siitä miten oli heittänyt niin hyvän peitetarinan hukkaan typerän omatuntonsa vuoksi. Hän tilasi vodkapaukun ja odotti Ivanin tekevän oman tilauksensa tiskillä, ennenkuin etsi syrjäisimmän pöydän joka puolityhjästä pubista löytyi.
"Minä... en oikeastaan tiedä mistä aloittaa tätä," Leah sanoi epäröiden ja kumosi samantien paukkunsa rohkaisuryypyksi. "Tahdotko sinä... kysyä jotain vai aloitanko minä aivan alusta?" Nainen sitten kysyi, kiemurrellen hieman epämukavuudesta penkillään. "Pyydän vain, että tämä jäisi meidän väliseksemme vaikka... vaikka sinä varmaan vihaatkin minua sitten kun tiedät," hän mumisi vielä.

Leah johdatti hänet baarii ja tilasi vodkan. Ivan tyytyi tälläkin kertaa pelkkään kaljaan, mutta otti kaksi tuoppia nyt, kun oli "saanut" hiukan juomarahaa. Sen jälkeen hän hortoili Leahin perässä nurkkapöytään, siemaisi vähän kaljastaan ja sytytti itselleen tupakan. Kukaan tuskin tulisi tällaisessa paikassa valittamaan siitö, ettei sisällä saanut polttaa. Ja jos tulisikin, niin vitut.

"Jää, jää", Ivan totesi ja nyökkäsi sitten ilmeisesti sen merkiksi, että Leah saisi ketoa koko tarinan alusta alkaen (jos nyt kerran näki sille jotain valtavaa tarvetta). Vihaamisesta hän ei osannut sanoa juuta eikä jaata; korkeintaan hän pitäisi Leahia tämän jälkeen samalla tasolla, kuin muutakin väkeä. Hän ei osannut kutsua sitä ihan vihaksikaan. Se oli sellaista syvää vastenmielisyyttä ja inhoa.

Ja jos nyt totta puhuttiin, hän ei ollut ihan varma, mikä toverin kertoma olisi saanut hänet särkemään kovalla vaivalla hankitun tuttavuussuhteen. Leahilla oli tapana vetää raiskaajia daijuun? Mikäs siinä. Ihan hyvä harrastus ja mokomat ansaitsivat sen kuitenkin. Ivan vihasi raiskaajia. Ja rosvoja. Ja usein poliiseitakin. Oikeastaan kaikkia. Maailma olisi ollut parempi paikka, jos ihmiset olisivat pitäneet huolen vain omista asioistaan, lakanneet ahdistelemasta muita ja vaikka... kuolleet.

"No... minä... minä synnyin 1933," Leah aloitti. Siitä kai olisi ihan hyvä aloittaa. Alusta. "Ja kuolin reilut kolmekymmentä vuotta myöhemmin."
Leah tuijotti tyhjää lasiaan muistellessaan. Hän ei vieläkään saattanut kertoa, oliko se ollut hänen oma valintansa, että hän ei vain kuollut vaan jatkoi siitäkin huolimatta sitä epäelämää, joka oli oikeastaan alkanut jo ennen kuolemaansa. Masentuneena ja maailmaa sekä itseään vihanneena, ei sitä saattanut elämiseksikään kutsua.
"Aioin riistää oman henkeni mutta sitten tapasin sireni," Hän jatkoi. "Ja sitten, no, minusta tuli tällainen. Minä kuolin, mutten aivan suunnitelmieni mukaan. Minä... voin todistaa sen, jos haluat." Leah ojensi kätensä Ivania kohti ja toivoi tämän tarttuvan siihen, jotta voisi painaa sen avonaisen nahkatakkinsa sisään rinnalleen, josta ei voinut tuntea sykettä. Hänen omat kätensä tärisivät, mutta hän pakottautui viemään loppuun sen, minkä oli aloittanutkin. Oli kuin pato olisi murtunut ja kaikki mitä hän oli pitänyt sisällään kaiken sen ajan vain vuosi ulos. Leah ei itsekään tiennyt miksi. Ehkä se oli miehen puolittain välinpitämättömältä vaikuttava asenne, vaikka hän silti tuntui ymmärtävän miten vastenmielinen maailma olikaan. Leah ei voinut kuin toivoa, ettei hänestä tulisi yhtä vastenmielistä nyt, kun hän oli jo miltei saanut kerrottua, mikä oli naisiaan.

Leah jatkoi tarinaansa siitä kuinka oli elänyt viimeiset vuosikymmenet kuin horroksessa maailman muuttuessa pikkuhiljaa hänen ympärillään, ja yrittänyt kerta toisensa jälkeen lopettaa muiden ihmisten käyttämisen ravintona, vain epäonnistuakseen aina uudelleen. Mutta painotti, ettei ketään ollut tappanut. Hän oli toteuttanut tarpeeksi kuolemansyntejä jo muutenkin, mukaanlukien (miltei?) oman itsemurhansa, mutta sitä hän ei saattanut tehdä edes sille raiskaajalle.
"Joten... tässä ollaan. Minä olen vh... vah.... ....vampyyri," hän sai lopulta sanottua äänikin nyt täristen. Koko sana oli niin vastenmielinen käyttää. Hirviö hän oli. Hän katsoi epätoivoisesti Ivania, odottaen taas että mies tahtoisi vain lähteä karkuun kun vielä voi. "Minä en käy kenen tahansa kimppuun enkä tapa," hän vielä toisti, vakuutteli. "Mutta minunkin on pakko elää... kai. Mitä muutakaan minä voin?"

Ivan oli odottanut jotain muuta. Hän oli kenties ajatellut olevansa tekemisissä syrjäytyneen muodonmuuttajan kanssa, joka kärsi hallitsemattomista raivokohtauksista tai jotain vastaavaa. Heti alussa oli kuitenkin selvää, että näin ei ollut. Kun Leah sanoi syntyneensä 1933 - heti perään kuolleensa vähän sen jälkeen, Ivan liikahti vaivaantuneena tuolillaan. Hän ei tarvinnut enempää sanoja tajutakseen, että Leah oli epäkuollut.

Nainen jatkoi suunnitelleensa kuolemaansa, mutta alkuperäisiin suunnitelmiin ei kuulunut omasta kuolemastaan henkiin hääminen. Kun Leah vei hänen kätensä rinnalle ja Ivan tunsi sormiensa alla kylmän, kuolleen vartalon, hän nykäisi vaistomaisesti kätensä pois. Mutta ei juossut. Se hänen ansiokseen piti sanoa. Hän ei juossut, vaan istui ja kuunteli loppuun asti. Kertomuksen aikana hän tuli polttaneeksi kolme sätkää nysiksi asti ja kiskoneeksi kaljansa niin nopeasti, että ne tuntui pienen hetken jopa hänen päässään.

Leah lopetti kummallisen tarinansa toteamalla, ettei tappanut ketään. Nainen oli, kuten Ivan oli jo arvannutkin, vampyyri, ja vampyyrin oli juotava säilyäkseen hengissä.

Niin. Siinä se sitten oli. Tarina, jonka piti saada hänet inhoamaan koko hirvitystä edessään. Totta, hän ei voinut sanoa suhtautuvansa naiseen enää samalla tavalla. Kukapa meistä osaisi ohittaa olankohautuksella tiedon siitä, että juomatoverisi on toisten verellä elävä hirviö? Mutta halveksiko hän tätä? No jaa... leah ei tappanut ketään. Joi verta, aiheutti anemiaa ja muuta vastaavaa, mutta ei tappanut.

"Ne... ne joista sinä aterioit", Ivan mutisi ja nosti tyhjää kaljatuoppiaan. Se vapisi hänen kädessään. Ivan täräytti tuopin takaisin, kaivoi tärisevin käsin tupakkaa ja kiskoi kunnon hermosauhut: "Ne, joiden... verta... sinä juot. Tuleeko heistä... no", mies jatkoi ja nyökkäsi naiseen päin. Hän tuntui menettäneen täysin tavallisen kykynsä puhua suoraan ja kaartelematta.

Ivan riuhtaisi kätensä pois ja Leah näytti hetken lohduttomalta, mutta hämmentyi taas kun mies ei tehnytkään lähtöä, vaikka hermostui silminnähden. Lopulta nainen seurasi esimerkkiä ja kaivoi taskustaan sätkän jonka sytytti, kun kukaan ei tullut valittamaan miehen polttamisesta. Tämä pubi olikin jonkinlainen poikkeus muutenkin, raja-alueilla kun oltiin. Ihmiseltä vaikuttava baarimikko ei kai kehdannut ottaa riskiä että joku kyborgi tai demiae olisikin aggressiivisempaa sorttia ja alkaisi hajottaa paikkoja jos hän kävisi valittamaan tupakoinnista.

Puhaltaessaan huokauksen ohella savua Leah nosti taas päätään ja katseli Ivanin täriseviä käsiä. "Minä tiedän ettei tällaista ole helppo niellä mutta kuten sanoin... jos se auttaa niin minä en käy... tuttavien kimppuun," hän vakuutti. "Pyydän, älä ainakaan pelkää minua. Minä... ehkä minun ei olisi pitänyt kertoa mitään mutta... kun sinä näit, en kai voinut muutakaan," hän sanoi. Leah oli ihmi- vampyyri, joka ei ollut varma oikein mistään ja toimi vaistojensa varassa enemmän kuin olisi ollut tarve. Hän ei oikein tietänyt mitä tahtoi, mutta ei ainakaan Ivanin vihaa tai pelkoa. Hermostuminen lieni vain luonnollista, Leah olisi varmaan itse pelännyt enemmän jos mies ei olisi reagoinut millään tapaa tai olisi ottanut koko tarinan ilomielin vastaan.
Miehen kysymys, tai sen yritys, kuitenkin yllätti hänet. Leah puri huultaan mutta päätti olla niin avoin kuin pystyi kun oli kerran aloittanut.
"...Ei. Se on vaihtokauppa. Minun pitäisi antaa omaa vertani vastineeksi, jotta... niin kävisi. Minä en voisi muutoin edes harkita elämistä ja tämän... tämän antamista eteenpäin jollekulle joka ei sitä tahtoisi. Minun sireni, hän kutsui tätä uudeksi tilaisuudeksi. Mutta minä en tiedä oliko se siunaus vai kirous. Tällainen elämä..."
Leah oletti että Ivan tarvitsi hetken sulatella asiaa, ja hetken tätä tarkkailtuaan tumppasi tupakkansa, palasi tiskille ja tilasi kaksi uutta vodkapaukkua, joista toisen kumosi jo tiskillä. Sitten hän palasi pöytään.
"Tahdotko tietää jotain muuta? Vai lähteä vai... en minä tiedä. Anteeksi."

Leah kertoi sen olevan vaihtokauppa; Leahin veri kuolemattomasta elämästä. Oli se sitten lahja tai kirous, Ivanista se oli sairasta. Toisaalta, Leah nyt ei ollut, ilmeisesti, ainakaan puremassa häntä ja imemässä kuiviin eikä toisaalta myöskään kiroamassa häntä mihinkään epätäydelliseen elämään jonkinlaisena käbelevänä, toisten verestä riippuvaisena ruumiina.

Leahin kadotessa tiskille hakemaan uusia paukkuja Ivan vilkaisi ovea. Hänen teki mieli kävellä helvettiin ja unohtaa koko tämä väkikohtaus. Hän oli ollut vielä soittamassa poliiseita avuksi hitto vie... toisaalta, tuskin Leah nyt valehtelikaan. Jos se mies oli yrittänyt raiskata, kenties sillä oli ihan syy virua siinä viisi litraa verta köyhempänä.

Leah palasi takaisin ja Ivan huomasi edelleen istuvansa paikoillaan.

"No ne sinun uhrisi... tai ne, joilta kiskot... sitä", Ivan jupisi ja imaisi taas tupakkaansa ainakin pari senttiä lyhyemmäksi. Kädet tärisivät edelleen. "Miten sinä valitset ne? Ihan niinkun, kuka nyt sattuu tielle tunkemaan vai... vaiko tuohon tapaan kuin äsken?"

Olisi jollain tasolla helpompi sulattaa tämä kaikki, jos Leahilla olisi joku logiikka. Tyyliin narkkari mieluummin, kuin naapurin kulkukissoja syöttävä mummo tai jotain vastaavaa. Ei sillä, että Ivan olisi suuremmin välittänyt edes siitä mummosta, mutta nyt puhuttiin kumminkin, niinkun, veren juomisesta.

"...Ei, en todellakaan iske sattumanvaraisesti. Minun ei tarvitse kuin kulkea slummeissa tai ilmeisesti täällä raja-alueillakaan kuin hetki ennenkuin joku tulee yrittämään huumeiden myyntiä, raiskausta tai ryöstöä, kun minun täytyy.... kun minulle tulee liian kova jano. Sentään jotain etua siitä että on ikuisesti pienikokoinen nainen ja tarvittaessa muodonmuuttaja. En ikinä koskisi... no, jos ketään voi nykyään viattomaksi sanoa. Lapsiin tai vanhuksiin. Kunniallisiin ihmisiin," Leah painotti entistä vakavammalla naamalla. Hän jätti mainitsematta että joskus, kun oli ollut juomatta aivan liian kauan, nääntynyt saalistaja hänessä oli miltei saanut hänet vain nappaamaan ensimmäisen vastaantulijan, jonka verisuonet sykkivät aivan liian kovaäänisesti. Mutta koska toistaiseksi niin ei ollut tapahtunut, ei hän kokenut tarvetta mainita asiaa ja pilata sen vähänkin mitä heidän tuttavuudestaan oli kenties jäljellä. "Minä yritän, ihan oikeasti yritän elää niin kuin katolilaisen kuuluisi. Kaikista synneistäni huolimatta. Vaikka Jumala olisikin jo vuosikymmeniä sitten kääntänyt minulle selkänsä," Leah puolusti itseään niin kovin hermostuneelle Ivanille. Hän sormeili taskussaan rukousnauhaansa, jonka päässä oleva hopeinen krusifiksi poltti kättä aina kun hipaisi sitä.
Leah itsekin tärisi, puristi vapisevaa kättään tiukemmin vodkalasinsa ympärille, tuijotti sitä hetken ja työnsi sen sitten Ivanille. "Se juoma, jonka olin velkaa..." Kunhan mies ei nyt vain luulisi että hän yritti juottaa tätä känniin voidakseen hyökätä myöhemmin kimppuun.

"Heh... tiedätkö, minä en ole puhunut tästä kellekään vuosikausiin," Leah naurahti hetkeksi vaiettuaan, jos sitä nyt saattoi naurahdukseksi sanoa niin surullisesti äännettynä. "En kellekään ihmiselle. Vain veljelleni." Leah niiskaisi taas ja räpytteli silmiään, mutta kieltäytyi itkemästä. "Silloin viimeksi kun me tapasimme... en minä tiedä, sinä tunnuit jotenkin ymmärtävän, paremmin kuin muut. Miten vastenmielistä tässä maailmassa eläminen on, miten itseääntoistavaa se on, millaista tämä nykyinen kahtiajako on. Ehkä minä siksi avaudun nyt näin, vaikken tiedä sinusta muuta kuin etunimen ja sen samankaltaisen asenteen. Sekin on jo enemmän yhteistä kuin minulla suurimpaan osaan tapaamistani optimisteista on."

Leah jatkoi selostustaan ja selvitti uhrinvalitsemisprosessiaan. Ivan ei ollut enää ollenkaan varma, että edes halusi kuulla siitä mitään. Hän oli vähän liian hämillään ajatellakseen sen olevan ihan oikein. Paskiaisiahan ne olivat, joita Leah piinasi, ja normaalisti hän kai olisi pitänyt sitä ihan oikeana rangaistuksena. Nyt hän vain sattui olemaan vähän, eikä edes niin vähän, hermostunut.

Jos hän olisi saanut palata taaksepäin ajassa, hän olisi todennut, ettei halunnut kuulla. Ei mitään. Hän oli ollut paljon tyytyväisempi silloin, kun piti Leahia vain jonkinlaisena demiaena. Oli hiukan kalseaa saada kuulla olevansa samanhenkinen vampyyrin kanssa.

"Niin no...", Ivan totesi ja imaisi taas sätkäänsä niin, että se paloi pari senttiä lyhyemmäksi saman tien ", etpäs sinä sitä itse valinnut joten... paskaakos tässä. Kunhan pidät nököhampaasi erossa minusta", Ivan lisäsi.

Häneltä menisi aikaa hyväksytä, tai itse asiassa paremminkin käsitellä tämä kaikki. Hyväksyminen kun ei tavallaan ollut ihan hirveän hankalaa. Hän ei välittänyt ihmisistä tarpeeksi pitääkseen Leahia kuvottavana, moraalittomana hirviönä vain ruokailutottumuksiensa takia. Lähinnä häntä nyt vain kammottu tietää, että vastapäinen ihminen oli kuollut jo ennen kuin Ivan itse oli syntynyt.

Mies ojensi kätensä, kumosi Leahin tarjoaman vodkapaukun kerralla alas ja tömäytti lasin sitten pöytää vasten: "On se vittu..."

"Kukapa hirviöksi tulemisen itse valitsisi..." Mutisi Leah.
Hänelle oli luvattu uutta tilaisuutta. Sen hän muisti. Mutta joko ei tahtonut tai yksinkertaisesti voinut muistaa vastaustaan. Ehkä hän oli aistinut jo tuolloin, ennen kuolettavaa puremaa, että hän oli tekemisissä demonin eikä enkelin kanssa. Ehkä hän oli ollut niin epätoivoinen ettei välittänyt ja tuli katumapäälle vasta jälkeenpäin. Ehkä hänen olisi kuulunut vanheta ja olla nyt viimeisten elinvuosiensa äärellä, onnellisena tai ei, mutta sentään luonnollisena. Mutta milläpä hän sitä enää muuttaisi. Tähän tautiin ei ollut parannusta josta Leah olisi tietänyt. Paitsi kävely aurinkoiselle kadulle, ja siihen hänellä ei ollut rohkeutta, enää. Itsemurha nyt vain varmistaisi lopullisesti hänen elämänsä jatkumisen helvettinä senkin jälkeen kun häntä ei enää tämän maan päällä olisi.
"Minä en käy kenen tahansa, enkä todellakaan ainakaan ys- ...tuttavien kimppuun, kuten sanoin," Leah toisti hieman loukkaantuneena vaitonaisesta äänestään ja kenkiään kohti osoittavista kasvoistaan huolimatta, uskaltautuen hetkeksi kohtaamaan taas Ivanin katseen ennenkuin painoi sen hitaasti takaisin alas, vilkuillen ympärilleen varmistaakseen ettei hetkeksi korottunut ääni vain kiinnittänyt kenenkään muun huomiota. Hän ei käynyt lähelläkään todellista suuttumusta, mutta hänen äänessään oli jotain entistä synkempää sen hetken, kun hän uskalsi sitä käyttää hieman kovemmin.
Taas kului hetki hiljaisuudessa, ennenkuin hieman änkyttävästi nainen sai muotoiltua uuden lauseen huulilleen;
"Ymmärrän kyllä jos et tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani enää, mutta... minä tavallaan... pidän sinusta," Leah sanoi lopulta entistäkin epäröivemmin. "Jos se ei sinua haittaisi niin... voisin tulla toistekin Choronzon'siin tai... jotain sellaista. Joskus."
Käsi joka hipelöi rukousnauhaa puristui hetkeksi krusifiksin ympärille. Tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mitä hän oikein kuvitteli, että Ivan olisi riemumielin ottamassa hänet vastaan työpaikalleen vuoronsa jälkeen ja että he voisivat jakaa yhteisen juomahetken kuin mitään ei olisi tapahtunut? Leahin molemmat kädet puristuivat nyrkkiin, toinen kivusta ja toinen aiheuttaakseen sitä lisää. Hän irvisti, kunnes lopulta päästi irti, hengitti syvään pelkästä tottumuksesta ja kohotti vapisevan, taas palaneen kätensä katsoakseen sitä, räpytellen taas ripsiltään kyyneliä. Ehkä, vain ehkä, Ivan tottuisi ajatukseen ja oppisi luottamaan häneen ajan kanssa, mutta Leahin pessimistinen luonne oletti automaattisesti pahinta, kun Ivan kiroili taas. Että hän olisi taas pian yksin, eikä koskaan tulisi löytämään yhtäkään ihmistä, joka hyväksyisi hänet sellaisena kuin hän oli.

Leah varmisti uudelleen, ettei käynyt tuttavien kimppuun. Kiukku meni Ivanilta tyystin ohitse, sillä tilanteessa oli ihan tarpeeksi sulateltavaa hänen aivoilleen. Ne raksuttivat kiivaammin, kuin olivat joutuneet pitkiin aikoihin. Muutamien hermosauhujen ja Leahin tunnustuksen jälkeen Ivan katsoi olevansa siinä kunnossa, että kykeni jollain tasolla vastaamaankin tekemättä itsestään idioottia.

"Vittuakos siinä sitten... tai siis, paskaako sitä liikaa miettimään. Ei ollut sinun valintasi. Unohdetaan koko keskustelu. Ei millään pahalla, tietty, mutta... no. Kumminkin."

Hänen olisi helpompi teeskennellä, ettei tätä keskustelua käyty. Totta helvetissä hän nyt muistaisi, että Leah on va... vam... perkele, VAMPYYRI, mutta jos siitä ei tehtäisi numeroa, niin sen kanssa voisi elää. Minkään ei tarvinnut muuttua. Hän nyt kumminkin oli hereillä öisin työnsä takia ja jos Leah oli hereillä "erikoisuutensa takia" samoihin aikoihin ja sattui kiskomaan paukkua Choronzon'siin, paskaakos siinä sitten.

"Senkus tulet", Ivan lisäsi, tällä kertaa itsevarmemmin. Sen jälkeen hän päästi jonkun kalsean nauruntapaisen ensimmäistä kertaa koko keskustelun aikana ja lisäsi: "Sovitaan, että olet tästä tarinastasi paukun velkaa."

Leah nosti katseensa kädestään ja kohotti toista kulmaansa hämmentyneesti, mutta nyökkäsi sitten. "Ai... joo. Ymmärrän," hän myöntyi. Jos Ivan halusi kuvitella ettei mitään ollut tapahtunutkaan, ettei hän ollutkaan juuri paljastanut raskainta salaisuuttaan miltei ventovieraalle, niin mikäs siinä sitten. Voitti sen että hän tahtoi unohtaa itse naisen eikä vain hänen salaisuuttaan. Ja mies näytti rauhoittuvankin pikkuhiljaa. Ehkä asiat sittenkin kääntyisivät jos eivät parhain päin, niin edes vähän positiivisemmiksi.
Kaikesta pohtimastaan huolimatta Leah katsoi miestä silmät ymmyrkäisinä kun hän myöntyi sille, että he voisivat vielä tavata. Naisen äskeinen epätoivo huuhtoutui pois kun puhdistava helpotuksen aalto vei sen mukanaan. Hänkin naurahti hieman pirteämmin.
"Heh... joo. Minä näköjään joudun velkoihin tämän tästä sinun kanssasi," hän sanoi pyyhkiessään silmiään kunnolla kuivaksi kämmenselkäänsä.
"Toinen samanlainen?" Hän kysyi mutta vastausta odottamatta palasi tiskille jälleen ja tilasi kaksi vodkaa lisää. Baarimikko katsoi häntä kuin mittaillen, oliko nainen vielä liian humalassa, mutta mitään sanomatta kaatoi Leahille hänen tilauksensa. Eikä hänessä kyllä ollutkaan humalan jälkeäkään, hänen aiemmin juomansa olivat kuin haihtuneet hänen kehostaan verta juotuaan ja sen jälkeen juodut eivät riittäneet vielä mihinkään. Leah toi juomat pöytään, ojensi toisen Ivanille ja istui sitten omansa kanssa takaisin, kaivaessaan uuden tupakan äsken puoliksi poltetun ja tumpatun tilalle.
"No.... nyt sinä tiedät minusta miltei kaiken tietämisen arvoisen," Leah sanoi tuumivasti. "Kertoisitko sinä puolestasi jotain minulle?"

Leah kuivasi silmiään ja Ivan katseli sen aikaa muualle. Hän ei oikein osannut suhtautua kyyneliin. Hänen omat kyynelkanavansa olivat varmaankin surkastuneet käytön puutteesta jo vuosikausia sitten. Tai sitten hän oli vain yksinkertaisesti joka tasolla liian kuiva persoona itkemään.

Leah kävi hakemassa taas paukut ja pöytään palatessaan työnsi toista hänelle. Nyt, kun nainen oli kertonut oman kurjan tarinansa, tahtoi tämä tietää Ivanista jotakin. Ivan tarttui shottiin ja kumosi sen taas saman tien. Se jysähti päässä vähän äskeistä kovemmin, mutta humala antoi edelleen odottaa itseään. Maksa toimi valitettavan moitteettomasti.

"Eipä minussa paljon kertomista ole", Ivan tokaisi. Hän kaivoi taskustaan sytkärinsä, katseli sitä hetken ja sytytti sitten ties kuinka monennen tupakan. "Minulla on kilpikonna. Mars. Ja minä olen psyykikko. Kai. En minä tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua. Tiedän, mitä suurin osa väestä tuntee. Ei, en osaa lukea ajatuksia enkä ole aina oikeassa. Mutta tiedän, jos joku yrittää kusettaa", Ivan totesi, ihan kuin lemmikistä kertominen ja psyykikoksi tunnustautuminen olisivat olleet yhtä tärkeintä asioita kumpikin. Kenties ne olivatkin hänelle. "Eipä tästä ominaisuudesta ole oikeastaan paskankaan hyötyä. Mutta tiedätpä ainakin. Äiti oli sellainen, joten kai minä perin sen häneltä tai vastaavaa. Voisi kai olla pahemminkin."

Hän voisi olla Leahin tilanteessa. Tai hän voisi olla vaikkapa ihmissusi ja muuttua joka täysikuun aikaan koiraeläimeksi. Tai hän voisi olla vaikka kyborgi. Ah mutta, niinhän hän olikin. Totta kai. Koska se nyt vain oli hänen tuuriaan.

Leah otti tällä kertaa hieman rauhoittuneemman, sivistyneemmän siemauksen vodkasta. Se ei maistunut hyvälle, mutta hänen makunystyränsä olivat toisaalta jo aikaa sitten tottuneet raa'ankin alkoholin makuun, joten ei hän sille irvistellytkään.
"Psyykikko? Mielenkiintoista, en ole usein tavannut tuollaisia voimia omistavia tyyppejä," Leah sanoi aidon kiinnostuneesti. Kun Ivan huomautti että havaitsisi kusetuksen, hän miltei huokaisi helpotuksesta oltuaan rehellinen itsestään. Orastavalle tuttavuudelle ei varmaan olisi valehtelu tehnyt hyvää, vaikka totuudenkaan kertominen ei ollut helppo pala kummallekaan osapuolelle.
"Minun... tavallaan-veljeni, Zach, hän lukee ajatuksia. Hän on niinkuin minä, mutta voimat vaihtelevat yksilöittäin. Hyvä vain, että sinun taidoillasi ei sitten kai ole... hintaa, niinkuin meil-- äh, meidänhän piti unohtaa se, ei mitään sittenkään," Leah korjasi itseään kesken lauseen. Parempi kai olla muistuttamatta Ivania hirviöistä hänen ja Zachariaan sisällä. Tosin jälkimmäisellä se ei ollut kovinkaan sisäinen tai erinäinen osa, vaan pikemminkin yhtä Zachin oman luonteen kanssa. Syy miksi kaksikko tuli hädin tuskin toimeen keskenään verisiteestä huolimatta. Zachin mielestä he olivat parempia, tavallisten ihmisten yläpuolella. Leah taas, no, oli tasan niin herkkä ja nöyrä, sekä itseään häpeävä kuin oli siihen asti päällepäin näyttänyt. Kun joku nyt tiesi, hänen ei tarvinnut piiloutua apatian taakse.
"Minustakin olisi mukavaa omistaa jokin lemmikki, mutta ne eivät... oikein pidä minusta," Leah vielä lisäsi kuultuaan Ivanin omistavan myös lemmikin taitojensa lisäksi. Varsinkin kissat ja koirat suhtautuivat yksilöstä riippuen joko pelokkaasti tai avoimen vihamielisesti häntä ja Zachariasta kohtaan. Aistivat ja näkivät kai saalistajan, eivät pintapuolista ihmistä kuten muut, oikeat ihmiset. Leah huokaisi ja puhalsi savua lasiinsa katsellessaan vuoroin sitä ja vuoroin Ivania. Katsekontakti vain nyt oli jotain mikä tuotti naiselle vaikeuksia miltei kaikkien kanssa, mistä johtui toistuva vilkuilu ties minne.

Ivan ei ollut ihan varma mitä tavallaan-veli tarkoitti, mutta tässä tapauksessa hän ei kenties halunnutkaan tietää. Leah onneksi tajusi sen itsekin ja käänsi aiheen lemmikeihin. Naisella ei ollut sellaisia, koska ne eivät tavanneet tästä pitää.

"No entä lepakko? Joku lintu? Matelija?" mies ehdotti välittämättä siitä, miten kornia oli ehdottaa lepakkoa lemmikiksi juuri vampyyrille. Mutta jos nyt totta puhuttiin, hänesti tuntui, ettei Marsia ainakaan kiinnostanut sen suuremmin, mikä hän oli. Kunhan salaattia tuli ja tutuista käsistä sekä terraario pysyi siistinä, Mars oli tyytyväinen. Sitä ei tarvinnut viedä uloskaan, joten auringonvalon kanssa ei olisi pelleilemistä. Leah ei ilmeisesti sietänyt aurinkoa, mikäli Ivan nyt mitään vampyyreista tiesi.

Helvetti vie, oli todellakin parempi olla ajattelematta sitä.

"Eikö tuosta sitten ole mahdollista parantua? Tuosta sinun... sairaudestasi", Ivan kysyi. Oli parempi käsitellä tilaa sairautena. Kuten ihmiset eivät valinneet sairastua syöpään, ei Leahkaan ollut valinnut puolittaista elämää. Joten kaipa sairauteen vertaaminen oli ihan käypä juttu. Ivanin mielestä oli ainakin ja muilla nyt ei tunnetusti ollut paskankaan väliä.

Leah tyrskähti ehdotukselle lepakosta lemmikkinä. Koko ajatus tuntui vampyyriudesta huolimatta samanaikaisesti huvittavalta ja inhottavalta. Leah ei pitänyt lepakoista tai matelijoista, vaikka sellainen olisikin hänet nähnyt jonain muuna kuin ruokaketjun yläaskelmilla seisovana saalistajana. Linnuista hän ei osannut sanoa.
"Se olisi vain eläimen kiusaamista, oli eläin mikä oli. En ole vielä kohdannut yhtäkään joka ei pakenisi tai yrittäisi hyökätä kimppuun minut nähdessään. Ainakaan niistä eläimistä joilla on ihmisiä tarkemmat vaistot yliluonnollisen suhteen," nainen tuumi ääneen. Ehkä kilpikonnat olisivat tarpeeksi rentoja olemaan välittämättä, mutta eikö olisi aika tylsää vain katsella jonkun hiljaiseloa terraariossa, joka ei pahemmin välittänyt silittelyistä tai leikkimisestä. Ei, tahtoi hän sitä tai ei, hänen ei juuri kannattanut lemmikkiä hankkia.

Ivanin seuraava kysymys yllätti hänet. Hän oli ajatellut aivan samaa itsekin tajuttuaan, millaiseksi oli muuttunut, ennen kuin oli aloittanut pitkän ja edelleen meneillään olevan polun itsensä hyväksymiseen. Joskus hän miltei kadehti Zachia, jota ei hävettänyt olla sitä mitä oli, vaikka se tarkoittikin että hän oli sinut myös hirviönsä kanssa. Leah taas oli hävennyt itseään jo teinistä asti, kun oli tajunnut epäluonnollisena pitämänsä vetonsa muita tyttöjä kohtaan. Nainen oli monella tapaa jumittunut vanhanaikaisiin ajattelumalleihin jotka olivat yleisiä tämän ollessa nuori, vaikka ympärillä olisi ollut jatkuvia todisteita tarjolla aikojen muuttumisesta.
"Minä... en usko. Onko ihmistä vieläkään mahdollista herättää henkiin tämän kuoltua?" Melkolailla samanlainen prosessihan se oli, vaikka Leah vaikuttikin ruumista elävämmältä tapaukselta. "En ole... uskaltanut kokeilla. Se voi kuulostaa oudolta, mutta... minä pelkään kuolemaa. Kaiken jälkeenkin. Itse asiassa varsinkin nyt. Se turta tunne joka minut auttoi aikoinaan sen talon katolle jolta aioin heittäytyä alas on poissa," siitäkin huolimatta että Leah eli edelleen jonkinlaisessa horroksessa, niin ristiriitaiselta kuin se saattoikin kuulostaa.
"Ja... sen lisäksi en ole juuri uskaltanut mainostaa itseäni. Yhdeltä parantajalta minä kysyin kerran, eikä hän osannut auttaa. Ja sen parantajan katse... hän olisi varmaan heittänyt minut ulos silkasta inhosta jos olisi uskaltanut. Meillä ei ole hyvä maine, ja ihan syystä." Leah näytti entistä surkeammalta miettiessään asiaa, vaikka hänen kyyneleensä olivatkin kuivaneet. Voi kunpa olisikin jokin kuolemaa parempi pakotie siitä mikä hän oli. Taas elossa olo tuntui utopistiselta ajatukselta, vaikka silläkin olisi hintansa.

Ivan nyökkäsi Leahin selostukselle. Hänkään ei tehnyt numeroa siitä, että puolet hänestä oli rautaa, muovia ja johtoja. Sillä nyt vain oli tapana vaikuttaa vähän hankalasti kaikkiin sosiaalisiin suhteisiin, olkoonkin, ettei Ivania yleisesti ottsen olisi voinut vähempää kiinnostaa. Hän halusi kuitenkin pitää työnsä ja jos porukka alkaisi tehdä valituksia tai karttaa yökerhoa portsarin takia, hän saisi hyvin pian kutsun pomon huoneeseen, erorahat käteen ja toivotukset hyvälle loppuelämälle.

"Mmm", mies mumisi ryystäessään kaljaansa ja nuolaisi sitten vaahdon kapeista huulistaan: "Kai se sitten niin on. Paskaako minä näistä asioista tiedän."

Oli varsin selvääm ettei hän suuremmin välittänytkään tietää. Menisi varmasti hetki sulatessa Leahin yllättävää paljastusta, mutta sen jälkeen tilanne normalisoituisi. Kunhan hänen ei naista katsoessaan tarvinnut ajatella, mikä tämä oli, niin se olisi loppujen lopuksi ihan sama hänelle. Hänkin oli hereillä vain iltaisin ja öisin, ihan pelkän työn takia, joten naisen päivärytmikään ei hänen silmiinsä ollut kovinkaan erityinen. Kunhan tosiaan pitäisi nököhampaansa erossa hänen valtimoistaan, niin hyvä homma.

"Tosin, onhan tuossa kai puolensakin. Voit piinata vittumaisia paskoja ihan luvan kanssa ja lisäksi elät pitkään. Minä olisin ehtinyt kuolla jo kahdesti keuhkosyöpään sinun elämäsi aikana."

"Joskus tietämättömyyskin on siunaus," Leah mainitsi kun Ivan sanoi ettei tiennyt 'tällaisista' asioista. Ei hän kai olisi itsekään tahtonut tietää sen tarkemmin, jos heidän roolinsa olisivat vaihtuneet. Kaikkia kirjaimellisen verisiä yksityiskohtia siitä, millaista oli elää kuolleena ja tappaa tai vähintään vahingoittaa muita ihmisiä elääkseen.

"Ja... niin, no, kai tästä on edes jotain etua. Vaikka kuulostaakin vähän hassulle että itsemurhaa yrittäneelle pitkä ikä olisi etu. Väkivallasta minä... en nauti, edes yhteiskunnan pohjasakkaa vastaan. Saalistaja minussa ehkä, mutta en minä. Kun minä... kun minä 'piinaan', se en ole minä. En oikeasti. En voi olla," Leah jankutti. Hän yritti luultavasti vakuuttaa enemmän itseään kuin Ivania. Ja samaan aikaan kuulosti vähän siltä, että oikein tahtoi katsoa vain asioiden synkempää puolta kuin noita hyviä puolia. Tahtoi kieriä itsesäälissä ja olla kuin mahdollisuutta olla tyytyväinen mihinkään ei olisikaan olemassa. "Se on kuin olisi kaksi eri olentoa yhdessä ruumiissa," hän vielä toisti pointtinsa, ennen kuin kulautti loput vodkat alas. Sitten hän tuli ajatelleeksi jotain, Ivanin kertoessa mahdollisuudestaan keuhkosyöpään.
"Tosin etkö sinä sanonut silloin Choronzon'sissa, ettet voisi saada keuhkosyöpää 'edes yrittämällä'? Vai oliko se pilaa?"
Hän kallisti päätään kysyvästi, tuumien mitä mies oli mahtanut alunperin tarkoittaa sivuhuomautuksellaan. Käsi pyöritteli sillä välin tyhjää lasia ympäri, kun Leah uppoutui hetkeksi ajatuksiinsa.

Ivan kohautti harteitaan. Hän ei muistanut maininneensa Choronzon'sissa mitään keuhkoistaan eikä tajunnut puhuneensa itseään pussiin. Sanomattakin selvää, että se vitutti. Vitutti vielä huomattavasti enemmän, koska Leahille olisi varmaan pakko vähän valaista tilannetta. Psyykkiset kyvyt olivat aihe, jonka hän voikin sanoa tarpeeksi tutulle ihmiselle suurempia varomatta. Sen sijaan kyberneettisistä osistaan hän olisi mieluummin ollut aivan helvetin hiljaa.

"Niin no", mies hymähti ja vilkaisi oluttuoppiaan siitä kuitenkaan juomatta. "Minussa on enemmän rautaa kuin keskiverrossa alan liikkeessä. Mikäli ei olisi, olisin takuulla kuollut aikoja sitten keuhkosyöpään. Jos olisit elänyt yhtä pitkään kuin sinä, siitä ei olisi epäilystäkään."

Kännykkä piipitti. Ivan kaivoi sen taskustaan lievästi yllättyneenä. Huomattuaan, mitä muistutus koski, miehen kasvoilla käväisi hetkellisesti jokin täysin normaalin vastainen tunne. Vitutuksen ja kiukun sijaan karkeilla kasvoilla häivähti ilo, jopa kiintymys. Yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin, se kuitenkin katosi. Ilmeisesti huomasi eksyneensä väärille kasvoille ja lähti saman tien pahoittelematta häiriötä.

"Minun on lähdettävä", Ivan totesi ja heilautti puhelinta, ennen kuin palautti sen taskuunsa. "Tapaaminen."

Mikäli Leah olisi tulossa samalla ovenavauksella, Ivan rupattelisi mieluusti vielä hetken matkalla. Tai no, mieluusti lieni väärä sana hänen tapauksessaan, mutta rupattelisi joka tapauksessa.

Leah ei varsinaisesti yllättynyt kuullessaan Ivanin olevan kyborgi, vaikka toisaalta olihan se vähän epätavallista että demiae olisi antanut asentaa itseensä sitä rautaa. Mutta jos se pelasti hengen, Ivanilla ei luultavasti ollut ollut vaihtoehtoja. Hän vilkaisi taas alas lasiinsa kun mies kuulosti hieman pahantuulisemmalta aiheesta puhuessaan. "No... mutta kai siitäkin on etua. Jos se tosiaan pitää sinut hengissä. Minä... luulen että elämä kuin elämä voittaa silti aina todellisen kuoleman, lopulta. Ehkä. Ainakin silloin on vielä mahdollisuuksia... johonkin parempaan. Kai," Leah puhui taas itselleen ominaiseen epävarmaan sävyynsä, tietämättä uskoiko itsekään puheitaan vai oliko se vain Ivanille suunnattua lohdutusta.

Matkapuhelimen piipatessa Leah kohotti hieman kulmaansa ja pisti merkille äkillisen mielialan vaihdoksen Ivanin kasvoilla. Niin nopea kuin se olikin. Tietyllä tapaa hän jatkuvasta melankoliastaan huolimatta oli iloinen siitä, että mieheltäkin näytti pahasta tuulesta huolimatta löytyvän jotain ilahduttavaa. Hän nyökkäsi miehen sanoille.
"Ymmärrän. Mene vain. Minä... taidan jäädä vielä tänne hetkeksi. Tilata parit ja yrittää unohtaa sen välikohtauksen aiemmin, tiedäthän."
Häntä hieman harmitti menettää seura joka harhautti ajattelemasta raiskaajaa ja tämän saastaista verta hänen kehossaan joka silti terävöitti aisteja ja... no, 'piristi' oli ehkä väärä sanavalinta, mutta silti lähimpänä sitä mitä Leah kehossaan tunsi, vaikka se ei aivan pelannutkaan yhteen mielen kanssa.
"Nähdään... ehkä myöhemmin sitten," Leah vielä toivoi ääneen ja heilautti kättään, noustessaan itse mennäkseen tiskille. Sinne hän jäi, tilaamaan lisää vodkaa ja vellomaan surkeuteensa.

((Kiitokset pelistä jälleen! : D Ehkä saadaan tulevaisuudessakin mielenkiintoista peliä näillä kahdella kroonisella murehtijalla aikaan!))