Freezing Hands And Bloodless Veins

Oli yö. Se nyt oli sanomattakin selvää, koska Leah oli ulkona. Oli keskikesälle ominaisesti lisäksi lämmin yö, vaikka vampyyri siitä huolimatta piti paksua nahkatakkiaan yllään, sillä eihän hän hikoillutkaan enää. Takki oli kuin kasvanut häneen kiinni syistä joita hän ei osannut selittää. Leah ei ollut hyvä selittämään asioita, jos rehellisiä oltiin. Hän ei tiennyt edes miksi kantoi samaan aikaan läheisen mutta silti jollain tasolla vihatun veljen vanhaa takkiaan päällään, puhumattakaan muista elämänsä suurista kysymyksistä. Kuka hän tarkalleen edes oli? Tällaiset ajatukset pyörivät Leahin päässä sinä iltana, tämän asetuttua istumaan satama-altaan äärelle jalat reunalle melkolailla autioon satamaan, kun kello löi kolmea aamuyöstä hänen varastamansa rannekellon mukaan. Se oli kuulunut miehelle joka oli joskus ikuisuudelta tuntuvaa aikaa sitten yrittänyt ryöstää hänet. Leahilla oli tapana kääntää tällaiset tapaukset ironisesti päinvastoin, hänen saalistaessaan alamaailman jäseniä tilaisuuden tullen ja kun verenjano siihen pakotti.

Kalpea nainen huokaisi katsellessaan veden hiljalleen sementtiä vasten loiskuvaa pintaa. Hänellä ei ollut muutakaan tekemistä kuin tuijottaa, miten pienet aallot kohtasivat loppunsa satama-altaan reunoja vasten. Hän oli niin pennitön, ettei voinut edes ostaa juotavaa. Joten siinä hän istui, kuunteli merta ja tuulta ja antoi jälkimmäisen hivellä kylmiä kasvojaan. Kunnes hän yllättäen haistoi jotain muuta kuin meren suolaisen tuoksun. Jotain mitä hän ei ollut siihen mennessä koskaan aiemmin haistanut. Leah nosti jalkansa reunan yli ja nousi pystyyn, kääntyen sitten ympäri. Paikalla oli joku. Joku... erilainen. Demiae, epäilemättä, mutta oudointa oli, miten hän haistoi samanaikaisesti niin monta asiaa, jotka tuntuivat sotivan toisiaan vastaan. Kuin kaksi täysin erilaista parfyymiä yhden ihmisen kaulalla. Oudoksuen Leah terästi aistejaan. Hänellä oli erinomainen yönäkö, yöeläin kun muutenkin oli, joten hän käytti sitä paikantaakseen tuoksun lähteen. Hahmon josta erotti vain siluetin. Leah ei tiennyt mitä pitäisi sanoa, vai sanoako mitään, mutta hän ei kyennyt kääntämään katsettaan pois oudon hajun lähteestä. Hän vain seisoi ja tuijotti.

Annan päivä oli tänään ollut harvinaisen pitkästyttävä. Keikkoja ei ollut, House of Remedyssäkin oli hänen tietääkseen tällä hetkellä rauhallista. Asunnossaan puolen päivän aikoihin istuessaan hänen mieleensä oli tullut uitenkin yllättäen kumma ajatus kaupungista poistumisesta. Edellisestä kerrasta oli useampi vuosi ja Anna oli pohtinut hiljaa itsekseen, kuinka tällainen ajatus oli näin yllättäen pälkähtänyt hänen päähänsä. Ensin hän oli ajatellut baaria, mutta koska Anna ei ollut alkoholisti, hän karisti ajatuksen nopeasti mielestään. Humaltuneiden örveltäjien seurassa liikkuminen ei näin äkkiseltään tuntunut erityisen hyvältä ajatukselta. Anna oli nojautunut mietteissään risaisen, nahkaisen säkkituolinsa selkänojaan ja tuijottanut vastapäistä seinää mietteliäästi. Yhtä äkkiä, kuin ajatus kaupungista poistumisesta, oli tullut myös inspiraatio meren näkemisestä. Ja koska ilta oli jo pitkällä, hän päätteli, ettei öinen meri tosiaankaan olisi kummoisempi näky, joten ei kulunut kauaakaan, kun hän oli jo matkalla kohti satamaa.

Nyt hän oli määränpäässään. Hetki sitten hän oli päässyt perille ja astellut oikopäätä hämärien laatikkopinojen, sirisevien ja vilkkuvien valokylttien ja pimeiden, suurien varastorakennusten läpi, jotta näkisi tämän niin paljon kaipaamansa asian, meren. Jo kauan ennen veden ääreen pääsemistään hän nuuhkaisi nautinnollisesti ja tunsi sieraimissaan suolaisen, villin ja mystisen tuoksun, joka jo pelkkänä hienoisena häivähdyksenä kiskoo irti arjesta jonnekin, missä kiireellä ei ole sijaa ja kaikki on vaikeasti tavoiteltavaa, mutta niin kaunista. Lähempänä vettä hänen herkkiin sieraimiinsa kantautui kuitenkin myös toinen, hänen inhimillisemmällä hajuaistillaan vaikeasti erotettava haju. Siitä ei kuitenään voinut erehtyä ja tämä vampyyrin lehahdus sai Annan kiinnostuksen heräämään, tosin laiskanpuolesesti. Olihan hän vampyyreitä nähnyt, hänen isänsäkin oli sellainen, ei siis ollut syytä tehdä asiasta sen suurempaa draamaa. Siksi hän ei uhrannut nopeasti muiden tuoksujen sekaan sulavalle hajulle sen enempää aikaa pysähtyessään aavan ulapan eteen, katselemaan, kuinka tummansinine taivas heijastui lähes äärettömästä merenpinnasta..

Leah tuijotti hahmoa kovin kummastuneena ja hämmentyneenä. Ei turhan harvinainen tunne sinällään, mutta tällä kertaa entistäkin vahvempi. Hän seurasi katseellaan hahmoa joka haisi yhtä aikaa sekä kuolleelle että elävälle. Mutta eihän se ollut mahdollista. Ja tarkemmin katsoessaan hän erotti pimeydenkin läpi tarkoilla vihreillä silmillään keinokäden, jota ei ilmeisesti oltu edes yritetty saada näyttämään tavalliselta kädeltä. Demiae joka oli kuin kaksi ominaistuoksultaan erilaista olentoa yhdessä kehossa ja vielä kyborgi? Mistä lähtien maailma oli ollut näin vinksallaan. Edes hän ei pitänyt itseään niin outona tapauksena kuin tuo toinen oli jo ensisilmäyksellä. Vähänpä hän tiesi terästetyistä aisteistaankin huolimatta.

"Sinä... sinä et ole ihminen," Leah lopulta sanoi, vaikka hahmo pimeässä oli itse jättänyt naisen omaan arvoonsa. Hän katui samantien että oli puhunut ääneen, mitä sekin hänelle kuului mikä toinen oli, mutta oli myöhäistä tunkea sanoja takaisin kurkkuun.
"Tai siis... sinä tuoksut... oudolle, tai siis--" Leahin hermostuessa itseensä hän alkoi samanaikaisesti änkyttää ja epäröidä, hämmentyneenä ja hieman nolostuneena, katsahtaen ensin toiseen naiseen joka oli kuin vähän kaikkea, ja sitten maahan, lenkkareiden peittämiin jalkoihinsa. Ei näin, ei näin tehty uusia ystäviä tai... mitä hän nyt olikaan tahtonut saada aikaan avaamalla suuren suunsa. Ei kai mitään erityistä, paitsi ilmeisesti nolata itsensä.

Ensimmäinen kommentti sai Annan pään kääntymään, sillä se oli epäilemättä osoitettu hänelle. Ja ensimmäinen vilkaisu puolestaan kertoi, että tämä oli oletettavasti juuri se vampyyri, jonka hän oli haistanut aiemmin.

Hän ei ollut ihminen? Toki hän tiesi sen itsekin, pitikö siitä sitten vielä erikseen huomauttaa? Vai oliko toinen pannut merkille hänen.....kaksilajisuutensa? Oikeastaan hän ei erityisemmin ollut kiinnostunut saamaan vastausta yhteenkään näistä kysymyksestä, toinen kun ei vaikuttanut näin lähempää tarkasteltuna kovin kiinnostavalta. Sen sijaan tämä vampyyri vaikutti heti ensiarvioimalla varsin epävarmalta ja puheen jo mennessä änkyykseksi Anna koki jo jonkinlaisen ärtymyksen ja säälin välimaastossa olevan tunteen nousevan pintaan. Ärtymystä herätti toisen yllättävä puhuminen. Ja se, että hän oli selkeästi demiae. Se nyt oikeastaan oli itsestäänselvyys, vampyyrit kun laskettiin selkeästi epäihmisten joukkoon, mutta Annalla ei ollut siitä porukasta kovin mukavia muistoja. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta hän laski koko porukan alimpaan mahdolliseen kastiin. Siitä huolimatta, että hän tavallaan kuului siihen itsekin, vaikka olikin jättänyt heidät mahdollisimman aikaisin mahdollisimman kauas taakseen. Tosin, vaikka se vaikea olikin itselleen myöntää, hän mielummin omasi nykyiset voimansa kuin olisi täysi ihminen.

Puheen - tai jälkimmäisen osion kohdalla lähinnä änkytyksen - loputtua hän pohti, ettei vastaamisesta kai haittaakaan olisi, vaikka se epäilemättä hämmentäisi tata vampyyriraukkaa entisestään.
"Ei ihmekään", hän siis vastasi ja väläytti toiselle hainhampaisen hymynsä.
"Minä kun en ole ihminen. Enkä vampyyrikään. Täysin."

Leah tunsi olonsa erittäin, erittäin epämukavaksi toisen tuijotuksen alla. Olisi tuntenut vielä pahemmin jos olisi tiennyt miten halveksiva toisen... melkein-vampyyrin asenne oli häntä ja demiaeita kohtaan. Mutta ei hän tietenkään osannut millään tapaa olettaakaan sellaista, olihan toinenkin demiae, kyborgi tai ei. Hajusta päätellen hän oli vielä jonkinlainen ...sekoitus. Mikäli sellainen oli edes mahdollista.

Blondi nainen tuijotti edelleen kenkiään ja puri kynttään, välillä vilkuillen alta kulmien hahmoa pää täynnä kysymyksiä, vieläkin enemmän kysymyksiä kuin aiemmin hänen ollessaan yksin. Hän ei pitänyt tästä hämmentyneisyydestä toisia kohtaan yhtään enempää kuin piti hämmennyksestään itseään kohtaan. Se oli vain ja ainoastaan epämukavaa.

Leah ei tiennyt oliko helpottavaa kuulla että toinen nainen vaivautui edes vastaamaan. Ironista kyllä hänen omasta vampyyriydestään huolimatta häntä jotenkin vaivasi nähdä terävähampainen hymyily toisen kasvoilla, erityisesti kun häntä itseään ei hymyilyttänyt yhtään. Oikeastaan hän tahtoisi vain poistua vähin äänin paikalta, mutta jokin epämääräinen mielenkiinto toista kohtaan piti häntä vielä toistaiseksi paikoillaan. "Sinä... mikä sinä sitten olet? Minä luulin että minä ja Zach olimme ainoat vampyyrit Anelaidessa mutta... sinussa on niin tuttu ja silti outo tuoksu." Hän ei todellakaan ollut saanut selkeää vastausta aiempaan änkytykseensä, ja veti syvään henkeä rauhoittuakseen, vaikka se olikin periaatteessa turhaa. Hän uskalsi paljastaa itsensä vampyyriksi vain koska epäili että toinen pystyisi sen kuitenkin aistimaan, mikäli oli jokin ihme 'osittainen' vampyyri.
"Sinä haiset molemmilta etkä kuitenkaan kummaltakaan. Täysin."
Leah uskaltautui nostamaan katsettaan, ja mittaili edelleen kynsi suussaan outoa tapausta edessään.

Anna kuunteli toisen reaktiota hänen ilmoitukseensa rauhallisena. Selvästi tämä vampyyrityttö ei aikonut luovuttaa helposti; hän vaikutti yllättävän kiinnostuneelt Annan alkuperästä. Anna tunsi olonsa hiukan kiusaantuneeksi virneensä takana ja kaupungissa hän olisi varmasti kiistänyt heti jyrkästi väitteet siitä, että hän oli jotakin muuta kuin ihminen. Nyt hän kuitenkin tajusi, että hänen kiinnostuksensa toiseen heräsi. Laiskana, mutta silti olemassaolevana.

Annan virne latistui neutraaliksi ilmeeksi toisen kysyeessä hänen alkuperästään. Pitäisikö hänen kertoa? Vaistomaisesti tyttö vilkaisi ympärilleen ikään kuin Remedyn toveriensa varalta ja vaikkei ketään näkynytkään, hän päätti, ettei tämä paikka ollut ehkä niitä turvallisimpia tarkempaan lajikuvaukseen. Itse asiassa häntä alkoi kaduttaa jo äskeinen lipsautuksensa siitä, ettei ollut ihminen. Toisen päättelystähän sitä ei voinut suoraan todistaa arvelusta huolimatta, mutta jos joku olisi kuullut hänen omin huulin lausuvan sen... No, menneitä ei voinut enää katua, nyt oli vain tähdellistä, ettei hän näin julksesti kertoisi enempää.

"Haluatko tietää enemmänkin?" hän kysyi toisen pohdinnan vaiettua, vaikka vastaus oli toisen puheet huomioonottaen jokseenkin selvä. Olihan tämä hetki sitten kysynytkin sitä. Siksi hän jatkoi vastausta sen enempiä odottelematta:
"Ehkä meidän pitäisi sitten etsiä turvallisempi paikka."

((Anteeksi kesto, on ollut vähän kiireitä. D:))

Molemminpuolisesta kiusaantuneisuudesta huolimatta Leah taisi ainakin omasta mielestään olla se, joka tahtoi vajota maan alle. Vielä kellariasuntoaankin syvemmälle. Että hänen pitikin suuren suunsa kanssa aina joutua pulaan. No, ei suoranaisesti pulaan mutta äärimmäisen vaivaannuttavaan tilanteeseen nyt ainakin.

Leah oli jo pyytämässä anteeksi ja lähdössä vähin äänin paikalta. Mutta sitten tuli kysymys siitä, tahtoiko Leah tietää lisää. Sen kun tietäisi.
"No... Jos sinulla siis.. on aikaa ja halua puhua siitä..." hän sanoi epäröivästi. Vasta sitten hän nosti katseensa kummastuneena. "'Turvallisempi paikka'? Onko täällä jotenkin vaarallista? Tai siis... eihän täällä edes ole ketään. Haistaisin sen melko varmasti," Leah selvensi itseään. Hän ei tosiaan aistinut mitenkään, näöllään, kuulollaan tai hajullaan, ketään lähistöllä. Toisaalta alueella oli aina tuulista ja herkkää hajuaistia sekoitti osaltaan meren suolainen tuoksu ja toisen naisen sekava ominaishaju. Siitäkään huolimatta Leah ei oikein ymmärtänyt mitä outo ilmestys hänen edessään tarkoitti turvallisemmalla paikalla. Siitä huolimatta blondi lopulta nyökkäsi hitaasti, vaikka olikin edelleen hämmentynyt. Koskapa hän ei olisi ollut.