Dive Right In

<< you know who you are >>

Oli olemassa hyviä päiviä, huonoja päiviä ja sitten oli tällaisia päiviä.
Yatesin mielestä hyvät päivät olivat tosi hyvä juttu ja huonot päivät olivat vähän vähemmän hyvä juttu, mutta ihan ymmärrettäviä, odotettavia ja kuuluivat elämään. Mutta nämä päivät, jessus...

Hän oli jo ollut jo päivemmällä puolivälissä hermojaan, ja nyt, aamuyöstä, hän oli ihan totaallisen ärsyyntynyt ja se ei ollut leikin asia. Oli ollut näin lähellä, ettei hän ollut tyhjentänyt semiautomaattipistoolinsa koko lipasta ensimmäisen idiootin naamaan. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti halunnut herättää enemmän huomiota kuin oli mahdollista, edes näin hämäräperäisillä alueilla. Niinpä oli tapahtunut taktinen vetäytyminen.

Se oli alkanut tietysti "reviirikiistana" Yatesin ja tämän... kollegan kohdalla, ja eskaloitunut sitten vähän sanasodan yläpuolelle. Yates piti uskottavuuden säilyttämisestä, mutta koska katuojasta löytyneillä ruumiilla oli yleensä negatiivinen uskottavuus oli paikalta pakeneminen paras vaihtoehto. Hän juoksi kevyttä puolijuoksua pitkin katua; kauempaa perästä kuului useiden ihmisten juoksuaskelia. Yates uskoi... ei, Yates tiesi eksyttäneensä heidät niin että ellei Yates itse pysähtyisi ja jäisi odottelemaan hän kyllä pääsisi tarpeeksi kauas että takaa-ajajien olisi pakko luovuttaa.

Hän ei ollut ihan varma seuralaisensa kunnosta, tosin, ja hänelle itselleenkin pieni pysähdys alkaisi tehdä terää; hän ei ollut koskaan ollut mikään kestävyysjuoksija.

"Ache", hän haukahti ja nyökäytti päätään, "tänne suuntaan."

Äärimmäiset hetket vaativat äärimmäisiä tekoja; Yates ei pitänyt tästä ajatuksesta, mutta Joskus Oli Tehtävä Mitä Piti. Sitäpaitsi nämä eivät tainneet olla mitään asuinrakennuksia; jonkin sortin roskashoppeja, joten ehkä hän ei häiritsisi ketään. Hän ohjasi itsensä ja kovia kokeneemman henkivartijansa kohti yhtä niistä ja potkaisi ovea. Hänen shokikseen se ei ollutkaan ollut lukittu ovi! No jaa, säästipähän ainakin häneltä turhan vaivan.

Acedian lihakset alkoivat olla totaalisesti maitohapoilla hänen pomonsa osoittaessa uutta suuntaa. Hän oli kestävä ja huippukunnossa, mutta rajat olivat hänelläkin. Reviirikiista joka oli päässyt hieman, eh, karkaamaan käsistä, oli jo itsessään vienyt häneltä voimia tapellessaan ensin yhtä ja sitten yllättäen useampaa vastustajaa vastaan, ennen kuin oli noudattanut pomonsa esimerkkiä hieman liian itsestäänselvän tuhoon tuomitussa tilanteessa.
Ache vihasi, vihasi, VIHASI karkuun juoksemista, mutta kun vaihtoehdot olivat se tai Yatesin turha huomionvetäminen käsiaseiden voimin tai hänen yrityksensä puukottaa koko jengi hengiltä ennen kuin hän olisi heittänyt oman henkensä vastustajien stilettoihin, ei auttanut kuin valita pienin paha ja ottaa ritolat. Helvetti mikä yö-- no, aamuyö, ketä kiinnosti.

Veriset nyrkkiraudat edelleen nyrkkiin puristetuissa käsissään naama yhtälailla veressä Ache siis juoksi, kortteli korttelin ja sivukuja sivukujan jälkeen Yatesin perässä kunnes alkoi tuntua että he olivat eksyttäneet takaa-ajajansa tarpeeksi kunnon etumatkaa varten. Oli siis hetki aikaa pysähtyä, pieni hetki mutta hetki silti, ennen kuin juoksu jatkoi Yatesin ohjeistamaan suuntaan. Ache oli vähintään yhtä ihmeissään siitä, että Yatesin potkaisema ovi avautui kertapotkulla, mutta ei tätä pientä onnenkantamoista kyseenalaistanut sen enempää. Sen sijaan hän sukelsi sisään Yatesin perässä, vilkaisi kerran taakseen ja työnsi sitten oven kiinni.
Kun hänen liikehdintänsä vihdoin loppui, kuului hetken hänen suunnaltaan vain raskasta hengitystä ja kivuliasta niiskahtelua murtuneen nenän yhä vuotaessa verta pitkin Acedian huulia ja leukaa. Sen lisäksi hän oli saanut ruhjeita ja mustelmia pitkin kehoaan, kuten tyypillistä. Kivussa itsessään ei ollut mitään uutta, mutta vitutusta se silti nosti entisestään. Ache liukui yhä selkä kiinni suljetussa ovessa istumaan, laskien kätensä kuin suojaksi kylkiluidensa päälle. Mikään ei tuntunut niistä murtuneelta, toisin kuin nenä, mutta sattui silti aika helvetisti sen jälkeen, kun häntä oli potkittu kylkeen kaaduttuaan pari kertaa. Ache nosti polvensa ylös ja nojautui eteenpäin niin kauan kunnes otsa lepäsi polvien päällä, hengittäen edelleen kuin parhaankin maratonin juossut. Joka paikkaan sattui, ja vei kaiken tahdonvoiman olla kuittailematta tai valittamatta mitään siitä Yatesille. Hän ei edes kiinnittänyt huomiota siihen, missä hämärässä huoneessa he edes mahtoivat olla.

Autuaan tietämättömänä mistään rajakiistoista ja rähinöistä Shiv nukkui rauhallista untaan. Toinen oli tehnyt koko päivän töitä, hieronut ja venytellyt jos jonkinsortin asiakkaita ja siinä ohessa siivonnut vielä keskellä yötä viimeiset rojut pois miehelleen lupaamasta huoneesta.

Makuuhuone oli viileä ja nainen kietoutunut peittoihinsa, koska tämä oli sängyssä yksin. Ivan oli palannut töihin ja se tarkoitti lähinnä sitä, että nainen nukkui koiranunta, kunnes mies könysi tupakalta haisevana tämän vierelle joskus aamun ensitunteina. Se oli naisen elämää nykyään ainakin neljänä päivänä viikosta.

Nukkui nainen sitten koiranunta tai ihan kokovaltaista syvää unta, sai ylhääntä kajahtava oven auki potkaisu ääni pulssin tilapäisesti kolminumeroiseksi. Mikään ei ollut niin kamalaa, ärsyttävää ja vittumaista, kun herätä säikähtäen. Kissakarhukin putosi sängynpäädystä lattialle ja seisoi hetken silmät suurina kaikkia karvat pörrössä. Shiv loikkasi ylös sängystä. Ensimmäinen vaisto oli ajatella, että se olisi Ivan, mutta miestä ei saanut känniin ja muutenkin toinen liikkui asunnossa kuin kummitus. Nyt oli kyse jostain muusta.

Tummahipiäinen nainen kietoi aamutakin ylleen ja lähti äänettömin askelin yläkertaan. Binturongi seurasi vierellä kuin poliisikoira. Kivisistä portaista ei kuulunut ääntäkään kun nainen hiipi portaat ylös ja tuli keittiöön. Tämä seisoi hetken suuren terraarion vierellä ja koitti nähdä mitä hämärässä oikein tapahtui. Verhon läpi tuli juuri ja juuri senverran valoa, että nainen saattoi nähdä ainakin yhden hahmon seisovan eteisessä. Äänistä päätellen jossain oli toinenkin suunkautta hengittäjä.

Nainen vain seuraili kaksikkoa hetken pimeydestä, kun toiset näyttivät hieman rauhoittuneen, tämä napsautti terraarion valon päälle. Vesiallas heijasti valoa juuri senverran että koko huoneeseen tuli valoa, mutta se ei näkynyt vielä verhojen läpi ulos.

"Crossroads on seuraavasta vasemmalle.." Naisen rauhallinen ääni sanoi.

Yates kyykistyi pikaisesti samalle tasolle Achen kanssa ja tarkkaili tätä hetken aikaa pimeässä. Ei vaikuttanut siltä, että minttuhiuksinen nainen oli hengenvaarassa; loukattuun ylpeyteen tämä tuskin kuoli, jos Yateskin saattoi elää omansa kanssa. Sitäpaitsi he voisivat mennä paikalle uudestaan. Paremmin valmistautuneena.

"Luuletko että täällä on takaovi?" hän kysyi hiljaisella äänellä Achelta, tasattuaan hengitystään tarpeeksi.

Yates suoristautui ja tarkasteli ympäristiään. Oli hämärää, mutta niin oli ulkonakin, joten hänen silmiensä ei tarvinnut totutella kovinkaan kauaa. Mihinhän puotiin he olivat oikein astuneet? Tällaiset paikata ahdistivat Yatesia; demiaeksi hän oli nimittäin harvinaisen irtaantunut kaiken maailman luonnonparannusroskasta, ja oli käytökseltään melko pitkälle moderneista mukavuuksista nauttiva ihminen.
Omituista aluetta, tämä raja-alue, se oli Yatesin myönnettävä, hän ei ollut kovinkaan tuttu näillä alueilla, vaikka kävikin.... tekemässä ja valvomassa työtehtäviä tällä alueella. Vapaa-aikaansa hän harvoin tässä osassa kaupunkia vietti.

Hän ei päässyt kovinkaan pitkälle ajatuksissaan, kun hän tajusi heidän raskaiden hengitystensäkin yli että paikalla oli joku muukin (- sitä ei vain viettänyt tällaista elämää ilman että kehitti itselleen muutamia taitoja -) , mutta onnekseen (tai ehkä epäonnekseen) hänen ei tarvinnut tehdä aloitetta asian suhteen, sillä silloin huoneeseen napsautettiin valoa. Se oli onneksi niin pehmeää valoa, ettei satuttanut hänen pimeään tottuneita silmiään; se vielä olisi puuttunutkin, että häntä olisi alkanut ärsyttää enemmän.

Kauempaa kuulunut ääni sai sen sijaan Yatesin ärtymystason jälleen nousuun, ei siksi, että se oli epäkohtelias (se ei ollut) tai mitään sellaista, vaan siksi että se oli. Yates tajusi: tämä oli niitä sellaisia vitun idioottipuoteja joiden omistaja asui samassa tilassa. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt sellaista, sillä hänestä henkilön piti pystyä ottamaan etäisyyttä työhönsä.

Yatesin käsi liukui ääneti hänen takkinsa sisäpuolelle, jossa hänen pistoolinsa oli kotelossaan suojassa.

"Yeah, niin kai sitten", hän sanoi mahdollisimman neutraaliin sävyyn, miettien pitäisikö hänen esittää vähän juopunutta, "me lähdemme kohta. Mene pois."

Acedia hätkähti murskana olevan egonsa ja miltei yhtä ruhjotun ruumiinsa tuomasta vitutuksesta, kun hämärän valaisi äkkiä akvaarion valo ja tämä nosti päätään erottaakseen naisen siluetin ja rauhallisen äänen jonka lähde jostain ilmaantunut henkilö oli. Hän riuhtaisi kätensä hieman liian nopealla liikkeellä taakseen takkinsa selkämyksen alle ottaakseen varmuuden vuoksi kiinni piilotetun veitsensä kahvasta, mutta liike tosiaan oli liian nopea kivusta jo valmiiksi huutaville lihaksille ja Ache vetäisi käden ynähdyksen saattelemana takaisin eteensä, huohottaen taas kivusta. Vittu tämä ei ollut hänen yönsä.
Vilkaisten tilanteeseen paremmin tarttunutta Yatesia Ache nousi jokseenkin kömpelösti takaisin pystyyn, pidellen tällä kertaa vatsaansa joka sekin oli saanut kertaalleen monosta ja ottaen samalla tukea ovenkahvasta, silmät koko ajan iskostuneina heidän edessään seisovaan naiseen, joka oli hieman liian rauhallinen hänen makuunsa kun otti huomioon että tämän liikkeeseen/kotiin oli juuri murtauduttu, vieläpä kahden henkilön toimesta.

"Olisi.. ynh... parempi kuunnella, helpompaa kaikille," Ache yritti tukea pomoaan mutta kuulosti melko surkealta murtuneen nenän ja kivun vääristämän äänensä kanssa. Hänen leualtaan tippui veripisaroita lattialle, ja vaikka hän ei uskaltanut suoristaa ryhtiään ja hän oli noin muutenkin melko säälittävä näky mustan silmän, murtuneen nenän, yleisesti verisen naaman ja kehoaan suojaamaan kietoutuneen kätensä kanssa, hänen silmissään paloi vimma joka lupasi ettei tilanne päättyisi hyvin kenellekään, jos he olisivat Yatesin kanssa päätyneet yhdestä juuri päättyneestä konfliktista toiseen vireillä olevaan.

Parivaljakko oli valinnut ihan oikeastikin parhaan mahdollisen ajan pöllähtää visiitille. Taloudessa asui kolme miestä ja kaikki olisivat mieluusti ampuneet kaksikon ensin ja kyselleet vasta sitten. Achen ja Yatesin onneksi miehistä kahdella ei ollut peukaloita ja se ainoa jolla oli, seisoi vielä Choronzon'sin ovella.

Naisella ei sensijaan ollut yhtäkään murhanhimoista solua ruumiissaan. Toinen seisoi terraarion vierellä kädet rennosti puuskassa ja arvioi katseellaan huoneistoonsa rynnänneitä henkilöitä. Nainen tiedosti että toiset olivat mitä todennäköisimmin aseistautuneita ja vaarallisia, mutta nainen ei tuntunut välittävän. Shivistä ei näkynyt, eikä tuntunut minkäänlaista uhkaa, pelkoa, tai edes ärtymystä. Tämä oli täysin tyyni.

"Vai niin.." Tämä totesi rauhallisesti.
"Minun näkemykseni on, että herrasväellä on kaksi vaihtoehtoa. Joko käännytte ympäri ja lähdette samaan suuntaan kuin mistä tulitte.." Nainen sanoi ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
"Tai sitten neiti avittaa moukaroidun kumppaninsa hoitopöydälleni, että voin katsoa mitä vielä on pelastettavissa." Naisen puuskassa olevan käden etusormi osoitti ovea parivaljakon oikealla puolella. Toisen itseluottamus oli sitä tasoa, ettei tämä olisi edes kavahtanut jos jompikumpi olisi kaivanut esille kättäpidempää.

Tumma nainen odotteli rauhassa kaksikon päätöstä. Toisen vierellä sananmukaisesti seisoi musta binturongi. Kissakarhu seisoi takajaloillaan ja puhisi uhkaavasti, mutta ei tehnyt mitään hyökätäkseen.

Talouden ampuvaiset miehet olivat myös valinneet oikean hetken olla olematta paikalla, sillä Yatesin hermot olivat niin äärimmilleen pingottuneet että jos hän olisi kuullutkaan lukituksen poistamisen tai jotain hän olisi varmasti painanut liipaisinta ensin. Yates ei ollut joku, joka yllätettiin. Ei tällaisessa tilanteessa ainakaan; hän raotti hieman huuliaan ja veti syvään henkeä. Ympäristössä tuntui pehmeä häivähdys, joka ei ollut täysin maallinen. Yatesin kulmat kurtistuivat hienoisesti lisää.

Hän ei pitänyt tästä.

"Mitä sinä luulet että me yritämme tehdä?!" hän sähähti. Jos nainen kerran näki, että he eivät olleet (no okei, ACHE ei ollut) siinä kunnossa että he olisivat kissavarastamassa mitään, niin eiköhän asia ollut silloin selvä, että kaksikko oli seikkaillut sisään vahingossa; "Lukitsisit ovesi, jos et halua vierailijoita. Paikalliset pallopäät ehkä tietävät ettei tämä ole kodittomien narkkarien tilapäismajoitus, mutta entäs muut, huh!"

Se teki järkeä. Ainakin Yatesin omissa, stressaantuneissa aivoissa. Yates astui varovasti lähemmäs Achea, pitäen silti huomionsa kiinni tummassa naisessa, ja puhui minttuhiukselle varovasti matalalla äänellä, niin ettei heille vieras henkilö typerine lemmikkeineen kuulisi;

"Jessus, tiedätkö mitä, ei voi olla totta, onko tämä se vitun parantaja jonka mainostauluun me törmäsimme silloin? Se olisi ihan tyypillistä."

No, olihan se vähän kaukaahaettu ajatus, mutta Yates oli huomannut että sattumalla oli omituinen tapa leikitellä hänen kanssaan silloin tällöin. Hänelle oltiin puhuttu parantajasta joka osasi itämaisia keinoja ja joka asui raja-alueilla. Tämä paikka näytti aika itämaisvaikutteiselta, ei ollut ensinäkemältä mikään sexshop, maustekauppa, ravintola tai majatalo, joten jokin puoskaripuoti vaikutti ihan hyvältä veikkaukselta. Tietty "parantajia" oli kyllä kolmetoista tusinassa näillä alueilla, joten olisi hän voinut olla väärässäkin.

Yates lopetti asian ajattelun, sillä ei halunnut ärsyttää itseään enempää ja nyrpisti nenäänsä binturongille. Eläimet olivat Yatesita ällöttäviä, kissoja lukuunottamatta. Jos karvapallo tekisi yhdenkään uhkaavan eleen, Yates ampuisi sen ja teetättäisi siitä kivan puuhkan ensitalvea silmälläpitäen.

"Oletko valmis lähtemään?" hän kysyi Achelta.

Acedia irrotti katseensa toisesta naisesta vain vilkaistakseen pikaisesti... tuota mitälie karvapalloa joka tuhisi heille naisen vierellä, mutta salamannopeasti tämän kipinöivät harmaansiniset silmät kääntyivät takaisin alkuperäiseen kohteeseensa. Yatesin puheelle tätä kohtaan hän vain tyytyi nyökkäämään todettuaan, että hänen nasaaliäänensä ei ollut kovin uhkaavaa kuunneltavaa sen takaa kuuluvasta murinasta huolimatta.

"Minä en... yllättyisi enää mistään. Joku parantajantapainen se vaikuttaisi olevan," Ache mutisi takaisin kääntäen hieman päätään Yatesia kohti kun tämä puhui hänelle matalalla äänellä, mutta minttuhiuksen silmät silti edelleen iskostuneina vieraaseen. Tai no, hehän niitä 'vieraita' tässä tilanteessa olivat, mutta kuitenkin.

Ache puhui taas kuuluvammalla äänellä, kun ei ollut enää syytä kuiskailuun. Ja teki kaikkensa kuulostaakseen edes hieman uskottavalta. "Joo, minä-- ai vittu-" hän oli jo vastaamassa myöntävästi lähdöstä ja suoristamassa ryhtiään, mutta vatsalihakset eivät tästä liikkeestä pitäneet ja nainen rojahti takaisin miltei kaksinkerroin seisomaan, toinen käsi puristuneena tukea hakien ovenkahvaan kiinni. Hän huohotti yhä, sihisi kiinni puristettujen hampaidensa välistä ja kirosi henkensä alta loputtomalta tuntuvan litanjan kirosanoja kolmella eri kielellä. Hän ei ollut ihan niin kunnossa kuin olisi tahtonut olla, vaikkei sitä suostunut vieläkään myöntämään. Hän pakottautui uuden ynähdyksen saattamana suoristumaan sen verran kuin keho antoi myöten ja veti ovea auki tukiessaan yhä itseään sen kahvaan. Hän vaikka konttaisi täältä pois, helvetti vie. Luottamus jotain satunnaista parantajaa kohtaan ei ollut kovin kova, vaikka toisaalta Ache muisti Howlerin sanat siitä että parantaja näillä main ei kysellyt liikoja. Ylpeys vain ei antanut perään pyytämään apua tai edes ottamaan sitä kovin hevillä vastaan.

"Minä en luule teidän tekevän juuri nyt vielä kumpaakaan. Vaihtoehto yksi varmaan tuntuisi mukavammalta, mutta kumppanisi ruumis ei liiku pelkällä vitutuksella ja tahdolla. Ehdotan siis että toteutatte kakkosta." Nainen totesi vastaukseksi Yatesin turhaan sähinään.

"Ja minusta tuntuu että te, arvon herrasväki olisitte tupsahtaneet kylään oli ovi lukossa tai ei." Nainen naurahti tyynesti ja asteli hoitohuoneen ovelle avaten sen. Valot räpsäistiin päälle ja huone näytti ihan melkein oikealta lääkärin vastaanotolta.

Nainen jäi passiivisena seisomaan oven vierelle, niin että tämän ohi oli helppo kulkea. Hindunainen veti hiuksensa taakse ja haukotteli makeasti.

"Jos nyt puhutaan ihan suoraan, minulle on aivan yksi ja sama mitä te päätätte, kunhan päätätte kohta. Jos haluat, ettei daamisi kuulosta koko yötä puhkinussitulta vinkulelulta, käykää toki peremmälle. Muuten olkaa hyvä ja menkää vuotamaan jonnekkin muualle ja sulkekaa ovi lähtiessänne. Minulla on työpäivä huomenna ja mieheni palaa töistään tunnin päästä." Nainen puhui edelleen melkein raivostuttavan itsevarmalla, mutta samalla rauhallisella äänellä.

Kukatahansa muu olisi jo soittanut poliisit, uhkaillut jollain ja todennäköisesti tullut ammutuksi. Mutta ei tämä hindulehmä. Toinen vain odotteli rauhallisesti että tilanne liikkuisi johonkin suuntaan. Niinkuin naisella olisi vuosia aikaa odottaa. Voiko maailmassa enää ärsyttävämmän passiivista ihmistä olla?

Ei todennäköisesti..

No, totta kyllä oli se, että Yates olisi varmasti ainakin yrittänyt sisään jos ovi ei olisi ollut lukossa, mutta koska paikan ovi ei ollut läpilaho, hän olisi luultavasti luovuttanut sen suhteen ja mennyt jonnekin muualle. Ehkä herätettyään asukkaan ensin, who knows, mutta luuliko vastapuoli että Yatesilla oli tässä tilanteessa oikeasti hermoja tiirikoida tai keskittyä yhteen oveen niin kauan, että se aukeaisi?

Ei, ei häntä kiinnostaisi.

Hän kääntyi Achen puoleen ja päätti olla välittämättä naisesta tuon taivaallista. Jos tämä olisi todella tahtonut auttaa Achea tai jotain, tämän olisi kannattanut valita... no, melkein mitkä tahansa muut sanat. Yates tunsi Achen. He eivät olleet varsinaisesti ystäviä, eivätkä tulisi koskaan olemaankaan, mutta hän tunsi Achen; ja Yates tunsi itsensä. Jos naisen asenne olisi tuo, jos nainen kehtaisi sanoa tuollaisia sanoja, hän tiesi, ettei Achekaan suostuisi tähän. Ache oli "vain" ihminen, mutta joskus adrenaliini ja tahdonvoima olivat tarpeeksi.

"Saat nojata minuun jos haluat", hän tarjosi matalalla äänellä, niin että vain Ache kuulisi sen, ennen kuin korotti ääntään sen verran, että asunnon... no, asukas, kuulisi sen myös, vaikka osoittikin sanansa vain minttuhiuksiselle seuralaiselleen; "oletko valmis? Me lähdemme."

Jos heidän aikaisemmat "seuralaisensa" saisivat heidät kiinni, se menisi tulitaisteluksi, Yates oli aika varma siitä. Hän ei varsinaisesti ollut huolissaan itsestään, sillä hänellä oli muutamia etuja puolellaan, lähtien epäinhimillisistä reflekseistään ja päätttyen siihen yksinkertaiseen tosiseikkaan että hän oli pienikokoinen ja näinollen vaikeammin tähdättävä etenkin jos hän liikkui paljon. Ja jos hän tappaisi... ei, kun hän tappaisi, häntä olisi vaikea jäljittää lainvalvonnankaan puolesta, sillä hänen aseensa oli poliiseilta varastettu ja rekisteröimätön. Ei, oikeasti vaarassa olivat mahdolliset siviilit (kuinka kauan kuluisi ennen kuin ensimmäinen laukaus houkuttelisi uteliaan paikalle?) ja ehkä Ache, joka isokokoisempana ja ulkoisesti uhkaavamman näköisenä oli tietenkin mieluisampi maalitaulu kaikille. Yates oli ajatellut tätä kaikkea. Hän olisi mieluummin käyttänyt mahdollista takaovea, mutta ei ollut sillä tuulella että olisi jaksanut selittää Shiville miksi tuollainen mukamas-fiksu-hälläväliä -asenne oli oikeasti ihan väärä tapa kaikkien kannalta.

Yates ei ollut paha henkilö (no hyvä on, ei paha henkilö omasta mielestään) mutta kieltäytyisi tuntemasta syyllisyyttä, jos homma eskaloituisi tästä. Loppujen lopuksi ei hänellä ollut vaihtoehtoa! Ammutuksi tuleminen ei ollut vaihtoehto. Hän ei kuolisi kenenkään vuoksi.

Hän nuolaisi huuliaan pikaisesti. Hän ei ollut oikeastaan varma miksi antoi tämän naisen sanella mitään; jos tämä koettaisi astuakaan väärällä tavalla lähemmäs tai soittaa apua tai mitään sellaista, hän voisi tehdä tästä siivilän. Toisaalta Yates tunsi täällä... ei-ihmistä, joten ehkä nainen oli telepaatikko ja kutsui apua mielellään? Hän nuolaisi huuliaan. Hän toivoi, että hänen taitonsa tässä olisi ollut hieman tarkempi. Hän oli kuullut joskus, että hänellä oli ollut setä, joka oli aistinut välittömästi paitsi sen, oliko häntä vastassa joku jolla oli yliluonnollisia kykyjä tai muita sellaisia kontakteja, myös sen, millaisia ne kyvyt olivat.

"Luuletko että jaksat puoli kilometriä?" hän kysyi Achelta, "siellä pitäisi olla joku tuttu, joka voi auttaa, olettaen ettemme törmää niihin idiootteihin ensin? Minä haluan ulos täältä. Täällä tuntuu hirviöltä."

Jos Shiv tahtoikin auttaa, hän valitsi yhteistyötä varten väärimmät mahdollisimmat sanat ja vielä vääremmän asenteen. Ache katsoi silmät kiiluen ärsyttävän itsevarmaa naista tämän huomauttaessa ettei hän liikkuisi pelkällä vitutuksella ja tahdolla, ja tunsi voimakasta halua sanoa 'ai, katsopa tätä', ja tehdä juuri niin, raksauttaen siinä sivussa nenänsä itse takaisin paikoilleen. Luoja tiesi että hän olisi tahtonut. Ikävä vain että sanoissa kalskahti ikävä totuus, vaikka sitä minttutukka ei ääneen myöntänyt. Siitä huolimatta hän veren valumisesta huolimatta suoristi itseään taas varovasti, nuolaisi kyseistä verta ylähuuleltaan ja keskittyi sillä kertaa Yatesiin, kääntäen viimein katseensa pois Shivistä. Hän nyökkäsi tarjoukselle nojaamisesta, mutta juuri sillä hetkellä, juuri siinä tilanteesta, kaikesta ottamastaan osumastaan ja maitohappoisista lihaksistaan huolimatta hän ei yksinkertaisesti kyennyt ottamaan apua vastaan, edes Yatesilta.

"Ei, ei tarvitse, mennään nyt vaiaugh-" Sanoi Ache surkeasti ennen kuin yritti ottaa askeleen tai pikemminkin harppauksen ovesta ulos päästäkseen eroon tuosta mukamas-avuliaasta näsäviisastelijasta, jollaiseksi hän oli Shivin mielessään jo tuominnut.
Kroppa sanoi ei aivojen komennolle eikä Ache katsonut minne astui tarpeeksi tarkkaavaisesti, että olisi tajunnut kompastuvansa matonreunaan sillä hetkellä kovin pehmeiltä ja taipuisilta tuntuvilla, väsyneillä jaloillaan. Liikerata päättyi Achen ohimon tehdessä tuttavuutta maton kanssa ja oli lähellä ettei taju lähtenyt. Äkkiä nainen ei tajunnut mistään mitään, vaan keskittyi ihmettelemään, miksi huone pyöri hänen ympärillään, kierähtäessään kyljeltään selälleen.

Shivin diagnoosi oli osunut aivan oikeaan. Nainen vihasi olla oikeassa tälläisten asioiden suhteen..

Punkkarin tuupertuminen lattialle sai toisen ottamaan askeleen lähemmäs, mutta tämä pysähtyi ja perääntyi takaisin ovensuuhun. Ennen lähikuukauden tapahtumia nainen olisi vain alkanut hoitaa sisään rynnänneitä ihmisiä ja huoltamaan näitä kuin labradori, mutta maailmalla oli paha tapa hiukan muuttaa ihmisiä ja ainakin tilapäisesti hiljentää sitä naiivia maailma pelastajaa, jonka ympäriltä olisi voinut polttaa koko talon ja nainen edelleen hymyilisi.

Nyt Shiv epäröi. Oli helppo huomata että toinen halusi auttaa, mutta ei aikonut tulla ammutuksi sitä tehdessää. Nainen puri hammasta ja pysyi aloillaan edelleen täysin rauhallisena. Toinen oli apuaan tarjonnut, vaikkakin varsin närkästyksen värittämällä tekstillä. Ehkä tulijoidenkin oli syytä ymmärtää, miksei näille tarjottu virvokkeita ja naposteltavaa heti ovensuussa..

Shivin teki pahaa katsoa toisen tuskia, mutta oman turvallisuutensa takia tämä ei liikkunut enempää lähemmäs. Nainen hengitti syvään ja jatkoi silmämääräistä diagnoosiaan. Nainen ei toistanut tarjoustaan. Häntä oli kuultu jo ensimmäisellä kerralla.

Yates tuijotti kaatunutta Ache avoimen tyrmistyneesti.
Sitten, hitaasti, hän kohotti toisen kätensä ja painoi kämmenensä kasvoilleen kärsivän näköisesti.

"Onnea, olet jälleen kerran onnistunut siinä, mihin monet eivät pysty!" hän ärähti sarkastisesti ja taputti hiljaa pariin kertaan aivan yhtä sarkastisesti, "olet jälleen kerran pettänyt odotukseni. Helvetin ihmiset."

Sanoistaan huolimatta hän kuitenkin kyykistyi kaatuneen Achen vierelle ja taputti tätä poskelle, eikä edes läimäyttänyt kertaakaan. Jessus, tämä oli taas näitä päiviä. No, kaiketi hänen oli nieltävä ylpeytensä edes hetkeksi (ja se oli vaikeaa, sillä Yatesia ylpeämpää olentoa sai etsiä) ja oltava lähtemättä paikan päältä tai muuta sellaista.

Hän loi terävän katseen typeränä ja naurettavana möllöttävään tummaan naiseen.

"No?" hän sylkäisi sanoja ulos, "mitä sinä möllötät? Kuvitteletko sinä muka oikeasti että minä olen tarpeeksi voimakas raahaamaan tämän sotanorsun minnekään? Hän varmaan painaa ainakin 85 kiloa!"

No, siis, Yateshan tietenkin olisi aika varmasti voinut raahata Achen, sillä hän oli paljon voimakkaampi kuin antoi päällepäin ymmärtää; loppujen lopuksi ulkonäön perusteella Yates oli niitä... uh, naisia jotka eivät jaksaneet kantaa edes kahta kauppakassia ilman suurta yrittämistä, ja Yates tiesi sen vallan hyvin. Syy, miksei hän ollut innokas auttamaan Achea suoraa itse, oli yksinkertaisesti se, ettei hän halunnut vieraan naisen tietävän hänestä itsestään mitään, ja halusi uskotella tälle, että hän oli fyysisesti heikko.

"Hän ei ole juuri nyt lähdössä mihinkään, joten meidän suunnitelmiimme tuli juuri muutos."

Ache ei kirjaimellisesti tajunnut mistään mitään kovin pitkältä tuntuvaan toviin. Huone (tai lattia) pyöri ja pyöri ja häntä oksetti, mutta jollain ihmeellä hän sai illallisensa pysymään sisällään. Käsi kävi hetken suun päällä vielä varmistukseksi naisen puristaessaan silmiään kiinni, mutta kun hän nosti sen hän katsoi miltei hämmentyneesti, miten veressä hänen sillä kertaa harmaat kynsikkäänsä olivat. Koko hänen huultensa alue ja leukansa olivat veren peitossa pitkään jatkuneen nenäverenvuodon seurauksena, mutta pieneen hetkeen Acedia ei tajunnut, miksi hänen... oikeastaan jokaiseen paikkaansa sattui ja miksi hän makasi lattialla.
Sitten Yates puhui ja vihreähiuksisen katse tarkentui tähän. Suu kävi mutrulla, mutta Ache ei sanonut mitään. Niinpä, hän oli 'vain' ihminen, ja ihmisillä olivat rajansa jotka ilmeisesti olivat tulleet vastaan. Orientoiduttuaan hetken paikoillaan makaamisen päätteeksi nainen kääntyi katsomaan Shiviä kuin vasta muistaneena että toinenkin nainen oli paikalla kun hänen pomonsa puhui tälle vuorostaan. Hän huokaisi niin syvään kuin saattoi ilman että sattui ja antoi kätensä pudota vierelleen, ollen taas tilanteen tasalla. Ne väärän jengin jäsenet tämän olivat hänelle tehneet, ja jollain konstilla hän oli Yatesin perässä päässyt suojaan ennen kuin kroppa oli muistanut, miten paljon osumaa olikaan ottanut. Adrenaliini oli kuitenkin riittänyt vain tähän, tiettyyn pisteeseen asti, eikä Ache edes jaksanut yrittää nousta uudelleen seisomaan. Sen sijaan hän ponnisti kivuliaan näköisesti - ja tuntuisesti - sentään istumaan, purren hampaitaan yhteen, ja kosketti höyhenenkevyesti nenäänsä, joka oli sillä hetkellä kaikkein kivuliain kohta, vaikka kilpailu siitä pystistä olikin kova muun kehon kanssa. Hän kääntyi katsomaan Shiviä taas, kun Yates vaikeni.

"...Osaatko sinä korjata murtuneita neniä?" Hän lopulta kysyi edelleen epäluuloisena mutta liian voipuneena olemaan avoimen vihamielinen. Ehkä, vain ehkä, oli tosiaan olemassa se maaginen parantaja joka tahtoi hyvää ventovieraille jotka tunkeutuivat hänen kotiinsa. Achelle ajatus oli niin vieras että häntä olisi kai naurattanut, mutta tilanteessa itsessään ei ollut paljoa aihetta siihen. Hän tunsi itsensä säälittäväksi, istuessaan siinä matolla Yatesin jalkojen juuressa vuotamassa verta hiljalleen vaatteilleen, alentuneena pyytämään joltain ventovieraalta apua. Perkeleen perkele mikä ilta.

Yön hämärillä tunneilla pitkin kyliä riehuvalla kaksikolla näytti siltikon olevan hiukan järkeä päässään. Nyt kun kaikki muut paitsi pisamanenäinen neiti olivat päässet yli joko vitutuksestaan tai egostaan, oli aika hoitaa vammat.

"Tule, koitetaan saada sinut pöydälle niin katson mitä voin tehdä." Hindunainen sanoi rauhallisesti ja tuli lähemmäs kumartuen tukemaan maassa istuvaa. Shiv antoi vinkkinä naisen itse nostaa kätensä tämän niskantaa. Minttu tukka kyllä itse tietäisi, milloin käsi ei liikkunut ylemmäs, esimerkiksi murtuneisen kylkiluiden takia. Kokoisekseen tumma nainen oli hyvin vahva ja kykenisi kyllä avustamaan potilaansa pöydälle. Avusta ei toki kieltäydytty, jos sellaista oli tarjolla.

"Istu siihen pöydälle, mutta älä mene vielä pitkäksesi. Meidän on hoidettava tuo vuoto, ennenkuin voit käydä maate." Shiv toimi ammattimaisella ripeällä tahdilla ja puki käsiinsä hanskat, ennenkuin oli tahrinut itseään verellä. Toinen otti kaapista kaksi kylmäpussia ja rikkoi ampullit niiden sisältä. Toisen pussin nainen painoi potilaan niskalle, toisen tämä antoi neidille itselleen käteen.
"Laita tuo nenällesi. Ei tarvitse painaa, kunhan se vain viilenee."

"Kun verenvuoto saadaan tyrehtymään voin koittaa korjata nenääsi. Valitettavasti en voi puuduttaa sitä, mutta ei sen korjaaminen satu yhtään enempää kuin rikkominenkaan." Nainen puhui rauhallisesti ja piteli kylmäpussia niskalla paikoillaan. Tumma nainen oli edelleen täysin tyynen rauhallinen ja ammattimainen, kuitenkaan olematta kylmä. Tämä ihan vilpittömästi halusi auttaa huolimatta hiukan töyssyisestä alusta.

Yates ei vaivautunut tarjoamaan apuaan. Jos Ache ja asunnon omistaja onnistuivat siinä ilman häntä, hänen ei tarvinnut sekaantua asiaan. No okei, Yates ei olisi varmaan auttanut, vaikka naisilla olisi ollut ongelmia - tumma nainen oli aloittanut ihan liian väärällä tavalla hänen kanssaan (ja Yates oli pitkävihainen) ja Ache oli jälleen kerran onnistunut pettämään hänen luottamuksensa olemalla vain ihminen. Jälkimmäiselle Yates antaisi hetken kiukuttelun jälkeen anteeksi ja luultavasti tarjoaisi drinkinkin; ensinmainitulla ei ollut oikeastaan tässä vaiheessa mitään toivoa.

Ehkä toisessa tilanteessa, toisenlaisen alun jälkeen, Yates olisi voinut sietää naista.
Ei nyt.

Yates pyöräytti sinisiä silmiään avoimen halveksuvasti.
Rakastamiensa kissojen tavoin hän ei ollut kovinkaan hienovarainen viestittäessään siitä ettei pitänyt jostakusta.
Ja Yates ei uskonut hetkeäkään vilpittömään apuun. Achen oli ilmeisesti saatava vähän paikkailua ennen kuin he voisivat lähteä, mutta Yates ei antaisi itsensä rentoutua hetkeksikään. Hänen katseensa kiersi ympäriinsä jatkuvasti ja hän oli valmis reagoimaan mihin tahansa.

Hän käänsi lopulta katseensa hoitopöydälle kiikutettuu Acheen ja sanoi:
"Haittaako sinua jos käyn nopeasti ulkona?"

Hän uskoi, että kaikki osapuolet tiesivät, että sanat olivat Achelle; hän ei aikonut puhutella minttuhiusta nimeltä, sillä ei halunnut jättää mitään turhia tietoja itsestään tänne.

Pitkin hampain Ache otti tuen vastaan ja kampesi itsensä pystyyn vieraan naisen avulla, murahdusten saattamana mutta silti määränpäähänsä eli hoitopöydälle päästen. Hän otti jokseenkin kiitollisena viileyden vastaan vaikka painamisesta hänelle ei olisikaan tarvinnut erikseen huomauttaa, niin masokisti Achekään ei ollut, eikä vasta-alkaja muutenkaan mitä nenän murtumiin tuli. Kyse oli jo tässä vaiheessa lähinnä rutiinista. Hän käänsi katsettaan kattoon ja kallisti myös päätään ylöspäin jääpussi kasvoillaan.

"Tee mitä täytyy," Acedia nyökkäsi pikaisesti Yatesille ennenkuin nosti päätään taas särkevästä niskastaan huolimatta. Ei hän nyt varsinaisesti tarvinnut pomoaan pitämään kättään tämän 'operaation' aikana (varsinkaan nyt kun tiesi tämän olevan vähintäänkin pettynyt häneen), vaikka tuumikin olisiko heidän ok erota. Toisaalta suuri-egoinen nainen ajatteli pärjäävänsä toiselle naiselle jos tämä paljastuisikin jonkin sortin taka-ajatuksia hautovaksi huijariksi, ja Yates liipasinsormineen osasi myös pitää huolen itsestään. Hänen ei auttanut kuin luottaa siihen että toinen jengi olisi jo luovuttanut ja 'parantaja' olisi sitä mitä väitti olevansa.

Kun Yates oli poistunut, Ache kääntyi tarkkailemaan katseellaan toista naista. Häntäkään ei huvittanut esittäytyä samoista syistä kuin Yateskin oli jättänyt käyttämättä hänen nimeään, vaikka häntä olisikin kiinnostanut tietää toisen naisen nimi. Toisaalta, ei hänellä ollut juuri sanottavaa. Hän oli edelleen enemmän vittuuntunut kuin kiitollinen, vaikka käyttäytyikin ulkoisesti lähinnä viileästi. Ja odotti nenän korjaamista melkolailla yhtä paljon kuin seuraavaa hammaslääkärikäyntiään. Hän muisti aivan liian selkeästi miltä luun asettaminen paikoilleen tuntui.

Shiv ei kiinnittänyt mitään huomiota kaksikon keskenäiseen keskusteluun, vaan keskittyi tyrehdyttämään isomman puoliskon nenäverenvuotoa. Kun punainen niagara alkoi hiljetä, eikä toisen leualta enää tipahdellut pisaroita, otti hindunainen rullasta kunnon siivun talouspaperia ja ojensi sen minttutukalle.
"Nyt tulee se toiseksi paskin kohta." Nainen totesi. "Niistä."

Koaguloitunut veri oli saatava nenästä pois, ennenkuin oli mitään hyötyä edes aloittaa kuonon uudelleen muotoilua. Sillä aikaa kun toinen räkisi ontelonsa tyhjiksi Shiv loi katsauksen tämän kylkiin. Paperiin puhaltaminen ei varmasti ollut helppoa noin huolella ruhjotuilla kyljillä, mutta valitettavasti se oli nyt pakko kestää.

Ovessa oleva kello kait kilahti jossain kohtaa pienemmän seuralaisen mennessä minnelie, mutta Shiv ei keskittymiseltään moiseen kiinnittänyt paljoa huomiota.

Kun potilas oli saanut eittämättä kipeän nenänsä tyhjäksi, pyysi nainen tätä käymään pitkälleen pöydälle. Tämä oli helpompi tehdä vaakatasossa. Shiv asetti niskatyynyt toisen pään alle mukavasti ja loi arvioivan katseen toisen kolviin nyt ylhäältä päin. Shiv otti toiseen käteensä tonkien näköisen työkalun, jonka nainen oli nenän rustottuneesta varresta päätellen nähnyt pari kertaa ennenkin.

Poikkeuksena kuitenkin normaaliin rusikointiin, johon saattoi tottua ensiavussa, nainen hoisi paikoilleen vetämisen asteittain niin, ettei se itseasiassa sattunut yhtään enempää kuin äskeinen niistäminenkään. Toinen osasi koko ajan puristaa vapaan käden sormillaan siitä kohdasta johon sattui eniten puuduttaen sen lähinnä paineen tunteeksi.

"Sanoisin että se on nyt hyvä." Shiv totesi ja laski pihdit pois ja antoi toiselle kylmäpussin takaisin naamalle. "Älä nouse vielä, tarkistan vielä kylkesi, ettet ole vahingossa katkonut mitään." Nainen lähinnä ilmaisi seuraavan toimenpiteensä, ettei aiheuttaisi mitään hämminkiä. Pienessä tilassa ei olisi kovinkaan hauskaa alkaa painimaan tämän jalkapallohuligaanin kanssa.

Ulkona Yates kyykistyi oven eteen ja pisti tupakaksi. Hän oli alkanut polttaa viimeaikoina ihan liian paljon - hyi; hänen pitäisi rajoittaa. Mutta joka kerta kun hän lopettu tupakoinnin kokonaan alkoivat leipomoiden suklaaleivonnaiset näyttää liian herkullisinta ja yhtäkkiä huomasi että aikoja sitten täydellisesti sopineet farkut alkoivat puristaa takapuolen kohdalta hienoisesti...

Yates kurtisti kulmiaan ei-millekään. Tällaiset ajatukset eivät olleet omiaan tuhoamaan hänen jo valmiiksi tuhoamaan lisää hänen jo valmiiksi suhteellisen surkeaa tuultaan. Enemmän järkitoimintaa, Yates, vähemmän herkullisia suklaamunkkeja...!

Hän imaisi savukettaan rajusti, melkein vihaisena.
Ulkona oli yhä hämärää ja hän tiedosti, että hänen savukkeensa oranssina hohkava pää paljastaisi hänet jos joku osaisi etsiä häntä katseellaan. Yates tiedosti riskin, ja oikeastaan odottikin jotain tapahtuvaksi -- jotain! Tämä ei voinut päättyä näin yksinkertaisesti, näin helposti, näin--

Hän kuuli kun etäällä kolisi metallisesti.
Kaatunut roskatynnyri, ihan varmasti.

Yates tumppasi tupakkansa nopeasti katuun ja suoristautui äänettömästi jaloilleen. Ehkä kyseessä oli humalainen kotiinpalaaja, joka oli vain kompuroinut kotiovellaan. Yates painui lähintä seinää vasten, sekoittuen varjoihin, ja liukui lähimmän kulman taakse. Nyt hän erotti askeleet selvästi -- ne lähestyivät. Yates nuolaisi huliaan; ilmeisesti joku oli ollut lähempänä häntä ja Achea kuin hän oli kuvitellutkaan, tai joku paikallinen tai joku sellainen oli jaellut tietojaan auliisti.

Se ei ollut humalainen kotiinpalaaja. Askeleita oli... neljä tai viisi kappaletta, viekkasti Yates, mutta ei voinut olla varma. Sen sijaan hän oli hyvin varma siitä, että hän kyllä osasi veikata, keille askeleet kuuluivat. Hemmetti, ei hänen päivänsä ollenkaan.


Ja sitten jostain lensi tiiliskivi.
Se lensi suoraa mokoman ämmän liikkeen ikkunan läpi, äänekkäästi räsähtäen.

Yates sai vaivoin estettyä itseään hätkähtämästä ja paljastamasta piilopaikkaansa (häntä ei, selvästi, oltu huomattu; kaiketi joku oli nähnyt Yatesin ja Achen menevän sisään, juossut kielimään ja siten onnistunut olemaan huomaamatta että Yates oli astunut ulos).

Ache teki kuten pyydettyä ja otti irvistäen paperin vastaan. Ja niisti. Ai helvetti, sitä tunnetta ei muilla sanoilla kuvattu. Jälleen puolikuivien verikönttien valuessa paperille naisen saattoi kuulla niiskausten välissä murisevan runsaalla kielivarastolla eri kirosanoja joita ei laskettu kahden käden sormilla.
Jopa makuulle meno sattui, kuten miltei kaikki liike ruhjotuilla lihaksilla, mutta tuntui mukavalta antaa kehon rentoutua tyynyjen ja pehmustetun alustan päällä kun liike päättyi. Ache huokaisi pienesti ja katseli naisen työkalua, joka ei tosiaan ollut kovin vieras väline. Hän puraisi hampaansa yhteen odottamaan kipua nenän korjaamisesta, ettei purisi vahingossa vielä kieltäänkin kaiken huipuksi. Hänen onnekseen hänen hoitajansa kuitenkin tuntui tietävän mitä teki, sillä nenän paikoilleen asettelu ei sattunut yhtä paljoa kuin yleensä, huumekartellien luvat menettäneiden lääkäreiden käsissä jotka välittivät enemmän uhr- siis potilaansa hengissä pysymisestä kuin varsinaisesta hyvinvoinnista.

Ache avasi suutaan ja oli jopa valmiina lausumaan jotain kiitoksen tapaista huomattuaan että toimenpide oli yllättävän nopeasti ohi. Tuskin hänen nenänsä koukku oli maagisesti korjaantunut taitavissakaan käsissä mutta ainakin kivusta huolimatta tuntui, että hän saattoi sentään hengittää jos oli varovainen. Hän oli sanomassa jotain nasevaa siitä, että tietäisi kyllä mikäli jokin olisi murtunut koska tunnisti murtuvan luun äänen ja tunnon ammattitaitojensakin puolesta varsin hyvin kivunkin seasta, mutta hänen lausumattomat sanansa piti suussa ikkunasta lentänyt, raskaasti sirpaleiden ohellla laskeutuva tiiliskivi. Ache pomppasi pystyyn kuullessaan särkyvän lasin eikä alkuun edes tuntenut nopean liikkeen aiheuttamaa salamaa kehossaan, eikä ehtinyt sen kummemmin sen tultua jäädä sitä tunnustelemaan. "Ei saatana-- Maahan!" Hän ehti sanoa ja kierähti makuualustaltaan lattialle suojaan (jälleen niin nopeasti ettei kipu ehtinyt liikettä hidastaa) tehden parhaansa kaapatakseen myös Hoitajan (kuten hän oli päänsä sisällä tummemman naisen nimennyt) mukaansa. Jos kyseisen tiiliskiven heittäjä oli samaa sakkia jota Acedia ja Yates olivat paenneet, oli vain ajan kysymys ennenkuin tiiliskiviä seuraisivat luodit, mikäli he pysyisivät ikkunoiden lähellä ja pystyssä, näkyvillä. Hänellä ei ollut kaiken kivun ja metelin seassa aikaa ajatella kuin sitä, missä Yates oli ja miten hän saisi sekä itsensä että Hoitajan (semi-)ehjänä ulos rakennuksesta juoksematta suoraan luotisateeseen ja valmiiden nyrkkien ulottuville, mutta hänen päänsä löi tyhjää ruumiin laskeutuessa lattialle kivun ja raajojen sekamelskana.

Vaikka verho olisikin ollut auki, ei isosta ikkunasta olisi nähnyt kuin hoitohuoneen ovensuun ja seinät olivat vanhaa kunnon bauhaus betonia. Se ei siltikään saanut Shiviä olemaan painautumatta matalaksi kun ikkuna räsähti rikki. Minttutukka oli myös liittynyt seuraan maan tasoon ja sameista silmistä päätellen se ei ollut tuntunut mitenkään erityisen hyvältä. Shiv veti korston kokoisen punkkarin peremmälle huoneeseen. Toinen ei ollut edelleenkään menokunnossa ainakaan vielä.

Tilanteeseen nähden nainen näytti edelleen hyvin tyyneltä. Kulmat olivat kurtistuneet kevyeeseen ryppyyn, mutta muuten toinen ei näyttänyt kovin huolestuneelta.
Rauhallisen ulkokuoren alla kuitenkin tilanne oli hiukan erilainen. Shiv laskeskeli kutakuinkin samaa kuin Ache, mutta tällä ei välttämättä ollut optiota vain hylätä kotiaan ja lemmikkejään ja paeta.

Itsetuhoiselta vaikuttavaan mielipiteeseen tietenkin vaikutti se seikka, ettei nainen tiennyt millaista sakkia kaksikko oli raahaamassa perässään. Shivin päälimmäinen huoli oli se, miten saisi luokseen pyrähtäneet pyryharakat takaisin matkan päälle ainakaan enempää vahingoittumatta ja samalla pääsisi eroon näitä seuraavista kriminaaleista. Jotain oli keksittävä, se oli selvää.

Hyvä merkki kai oli se, että edelleen oli kuoleman hiljaista. Joukkio ilmeisesti vielä arpoi, olivatko nyt varmasti oikeassa paikassa.
"Ei sinulla sattuisi olemaan puhelinta?" Nainen kysyi hiljaa. Pyyntö oli todennäköisesti turha, koska joku saman sisäpihan asukkaista oli todennäköisesti jo ilmoittanut virkavallalle tapahtuneesta. Toisaalta, varmistaminen ei koskaan ollut paha asia.

Miten helvetissä tämä selitettäisiin Ivanille?

Koska ikkunan rikkominen ei ollut tuonut esiin plutoonallista space marineja, otti vastapuoli seuraavan askeleensa. Ovi avatiin ja sieltä astui sitään - varovasti, maltillisesti, selvän osaavasti ensin kolme miestä. Kyseessä ei ollut mikään ghettogangsterijoukko jolla oli kliseiset huivit päässä ja kantaaottava paita päällä, vaan olosuhteisiin nähden melko siisti ja siloiteltu joukkue. Miehistä pisin, suhteellisen hyvännäköinen, puvun takkiin ja housuihin puettu blondi piti käsissään pistoolia ja liikkui varmuudella, joka kertoi ettei kyseessä ollut hänen ainoa puolustautumiskeinonsa. Toisella hieman lyhyemmistä miehistä, mustahiuksisella oli avoimesti mukanaan pitkä puukko ja kolmas jonka hiukset olivat niinikään mustat, mutta pidemmät ja poninhännällä, oli näennäisesti aseeton, mutta hänen käsiensä rystyset olivat hieman liikaa koholla, jotta ne olisivat olleet aivan muokkaamattomat.

Vaaleahiuksisen miehen silmäkulma oli turvonnut ja jo hieman sinertävänpunertavanpurppura, ja hänen huulestaan oli vielä hetki sitten selvästi valunut verta. Kahdella muulla miehellä oli niinikään tällaisia muutamia kulumisne merkkejä, mutta yksikään ei vaikuttanut olevan vakavasti loukkaantunut.

Ja sitten miesten perässä sisälle astui siistiin jakkupukkun puettu nainen. Naisella oli mukanaan tummahiuksinen pikkupoika, joka oli kauhusta suurisilmäinen ja tottelevainen, ja syytä olikin, sillä tiukalle nutturalle ruskeat hiuksensa sitonut nainen oli painanut oman aseensa pojan ohimolle. Naisella oli sikari suupielessään.

Ilmeisesti ainakin yhdesta asunnosta ei soitettaisi poliisille.

"En näe ketään, pomo", sanoi pitkähiuksinen mies ja hieraisi kädenselällään nenänsä sivua, "oletko varma että ne tulivat tänne?"

Pomoksi kutsuttu nainen puraisi alahuultaan ja mietti vastaustaan hetken verran. Sitten hän sanoi, ääni kylmänä ja varmana: "Kyllä, silminnäkijä kertoi. Ja sitä paitsi... naisen vaistoni sanoo etten ole väärässä."

Lyhythiuksinen tummahiuksinen mies tuhahti huvittuneesti; "Voisivat olla ulkona. Tutkitaanko talo ja katsotaan jos täällä on takaovea ja tutkitaan sitten piha?"

Nainen nyökkäsi. "Kyllä. Tiedätkö mitä - tämä paikka näyttää tutulta, muuten. Saatan olla käynyt täällä aikaisemmin."

"Ai?", mies kuulosti hieman yllättyneeltä, "muuttaako se mitään?"

Nainen oli hetken hiljaa. "Nah. Kai me annoimme tämän puodin olla rauhassa, koska se ei ollut tiellä, mutta minä nautin kostosta enemmän kuin hieronnasta. Jos se menee siihen että paikalle käy jotain, niin paikalle käy jotain."

Nyt vaaleahiuksinen mies naurahti. Sitten hän puhui, selvästi kovemmalla äänellä, tarkoittaen sen talossa mahdollisesti olevien kuultavaksi: "Haloo? Onko täällä ketään? Ja jos on, voisiko tämä joku kertoa onko täällä kenties ehkä mahdollisesti jonkinlaisia vierailijoita - kaksi naista, uskon, pieni ja iso, ja olisiko mitenkään mahdollista että nämä todennäköisesti luvattomat vierailijat tuotaisiin tänne kiltisti niin, ettei kellekään tarvitse käydä mitään pahaa, miten on?"

Nainen katsahti vaaleaa miestä. "Sepä oli yllättävän mukavasti sanottu, Don."

Doniksi kutsuttu mies naurahti jälleen, "meillä ei ehkä ole moraaleja, mutta voi meillä silti olla standardeja."



Yates oli kahden vaiheilla. Ulos jätetyt kaksi miestä eivät olleet näköjään porukan kirkkaimmat kynät tai sitten heidät oli komennettu olemaan ajattelematta itse ja tutkimasta paikkoja ilman lisäbackupia. Joka tapauksessa se sopi Yatesille, joka oli yhä hievahtamatta omassa varjoisassa nurkassaan. Hän saattaisi päästä ehkä karkuun ehjin nahoin, jos lähtisi yksin ja juuri nyt. Hän oli nopea ja ketterä ja pienikokoinen, joista kaikista oli etua vältellessä jotakin. Mutta toisaalta sisällä oli Ache ja tämä ehkä olisi pitänyt siitä, jos Yates ei jättäisi häntä oman onnensa nojaan.

Sen lisäksi tässä alkoi olla mukana vähän liikaa sivullisia. Häntä ei olisi haitannut vaikka se epäkohtelias asunnon omistaja olisi päässyt hengestään (siis miten tämä oli kehdannut aloittaa keskustelun ja sitten kuvitella että Yates ja Ache olisivat olleet vain kiitollisia siitä että hänen pyhyytensä suostui ihanasti auttamaan jollain roskaklinikallaan?!) mutta... ajatuksistaan huolimatta hän ei ollut oikeasti halunnut sotkea lapsia tähän.

// holy fucking kilometripostaus. //

Acedia tunsi itsensä liukuvan lattialla takaperin jalat maata laahaten Hoitajan repiessä tämän suojaan. Ärtyneenä tästä kutsumattomasta avunannosta hän huiski kädellään toista kauemmas kuin viestien äänettömästi että pärjäsi yksinkin. Hänen oli pakko, oman egonsa vuoksi.
”Ei,” Ache vielä sähähti kysymykseen puhelimesta. Ei virkavaltaa, ei sivullisia, niitä hän vähiten kaipasi paikalle. Näitä viimeisiä ajatuksia Ache ei tosin maininnut ääneen, ne paljastaisivat hänestä ja Yatesista hieman liikaa sivulliselle.

Sitten kaikki meni vielä, jos mahdollista, pahemmin perseelleen viiden hengen astuessa sisään huoneeseen. Salamannopeasti nurkan takaa ovea vilkuillut, itsensä seinää pitkin pystyyn kammennut Ache kääntyi takaisin näkösuojaansa seinän taakse, ja huokaisi äänettömästi helpotuksesta tajutessaan että häntä ei oltu nähty.

Nainen tunsi suurta kaipuuta Yatesia kohtaan sillä hetkellä, kuunnellessaan miesten ja
naisen välistä keskustelua. Tai no, ehkä enemmänkin Yatesin semiautomaattista, tämän heittoveitsiä ja kykyä käyttää molempia. Hän ehkä pystyisi murjottunakin silkan sisun, selviämisvaiston ja adrenaliinin voimalla, ehkä, voittamaan yhden tai kaksi lähitaistelussa veitsensä ja kokemuksen tuoman valtimoiden paikannuksen avulla (ei olisi ensimmäinen kerta kun hänen henkensä olisi hiuskarvan varassa murjottunakin, nimittäin), mutta tuliaseet ja panttivankina pidetty lapsi mitätöivät kaikki mahdollisuudet taistella vastaan pelkällä taisteluveitsellä ja nyrkkiraudoilla. Hänen täytyisi pelata aikaa kunnes Yates – ellei pomo ollut jo jossain kaukana miettimässä, mistä hommata uusi oikea käsi itselleen sillä välin kun vanha saisi pian napin otsaansa – päättäisi rynnätä sisään pelastamaan päivän Berettansa neuvottelukyvyillä. Mitä muutakaan kaksi nalkkiin joutunutta naista voisivat tehdä, kuin odottaa? Varsinkaan kun Ache piti itseään parivaljakon ainoana jotenkin taistelukykyisenä osapuolena, ja jätti täten Hoitajan mahdolliset keinot puolustaututa täysin laskuista. Hänellä oli paha tapa arvioida ihmisiä, joita ei tuntenut, enemmän kuin vähän alakanttiin, varsinkaan kun nämä eivät ulkoisesti pullistelleet lihaksiaan. Mieti, Ache hoki päässään, MIETI. Hän itse ei voinut vain astua esiin ja antautua, sillä tiesi saavansa luodin aivokuoreensa ennen kuin ehtisi 'hei'tä sanoa, mutta ehkä Hoitaja kykenisi improvisoimaan jotain? Valehtelemaan, ettei aseille ollut tarvetta ja että sivulliset olivat jo poissa? Ei, he tarkastaisivat paikat joka tapauksessa, nämä tyypit eivät olleet niin leväperäisiä että vain uskoisivat. Perkele, mikä ilta.