Mutterinkiristystä

Ivan vihasi ihmisiä, jotka heittelivät ilmoille harkitsemattomia sutkautuksia, kuten "hyvää päivää". Miten niin hyvää päivää? Hän ei ollut nähnyt vähään aikaan yhtään hyvää päivää. Sen sijaan äärimmäisen paskoja päiviä useitakin. Hänen jo ennestään hataraa mielebterveyttään oli koeteltu aivan uusilla vitutuksen sfääreillä. Kaikki olisi ollut ihan päin vittua jo ilmankin sitä, että hänen oikea kätensä ei jostain syystä noussut enää vaakatasoa korkeammalle. Yritti kyllä, mutta jokin krinnasi vastaan. Koska Shiv ei ollut kunnossa (eikä nainen oikeastaan kybernetiikasta niin tiennytkään), oli Ivanin pakko hakea apua muualta. Työterveyshuollosta hänet oli hetken miettimisen jälkeen ohjattu alan asiantuntijalle.

Ivan ei ollut varma, oliko tämä nyt olevinaan ihan oikea osoite, mutta hän koputti joka tapauksessa oveen. Sillä vasemmalla kädellä, joka yhä toimi. Päivä oli aurinkoinen, mutta Ivanista huokui sellainen vitutuksen synkkä pilvi, että hän tuntui astelevan koko ajan vähän varjossa. Itse asiassa hän näytti hyvin samalta kuin kasvi, jota kasvatettiin pimeässä. Kelmeältä, värittömältä, harmaalta ja ankealta tapaukselta, jonka ryhti oli yhtä ponteva ja suora kuin perunasäkillä. Puoliksi tyhjällä perunasäkillä.

Hän vihasi lääkäreitä. Hän vihasi myös "mekaanikoita". Niitä tyyppejä, jotka rukkasivat kyberneettisia kehonosia ja olivat kai enemmänkin insinöörejä kuin varsinaisia lääkäreitä. Sitä Ivan ei tiennyt, millä tasolla mies meinasi hänen kätensä hoitaa. Sen päällä oli normaali keinoiho, joka tunsi, kuten tavallinen iho tunsi. Ilmeisesti hänet pitäisi puuduttaa tai jotain. Mahtavaa. Sitä hän juuri kaipasi tätä paskamaisuuden kuoppaa syventämään. Velttoa, tunnotonta kättä roikkumaan vammaisesti kyljessään ja heilumaan askelien tahdissa.

[Meo Mezensä kanssa]

Ovi avautui hitaasti, melkein epäröivästi. Liikkeestä kuului hiljainen musiikki ("Mussorgskyn Pictures from an Exhibition, Hut on Fowl's Legs (Baba-Yagá)", jos aivan tarkkoja oltiin), joka kuului selvästi jostain kauemanpa olevasta huoneesta. Oven takana seisoi pitkä, laiha, mustiin housuihin, mustaan kauluspaitaan ja valkoiseen kaksirivinapilliseen liiviin pukeutunut silmälasipäinen mies. Miehen kieltämättä tyylikkäät kengät kantoineen korottivat hänet ainakin sinne noin 190 senttiin, mutta ilmestyksen lähes yliteatraalisuutta dramaattisuutta pehmensi se tosiseikka että miehellä oli kädessään valkoinen kahvimuki, jossa luki kirkkaanoranssein kirjaimin "Hyvää isänpäivää!!!"

Mies, Mezekiel, kohotti vapaata kättään, tönäisi laseja muutaman millin ylöspäin nenällään ja kysyi;
"Niin?"

No, se ei ehkä ollut maailman selkein kysymys, mutta... oli se ainakin aloitus. Mezekiel oli niitä ihmisiä jonka luokse kukaan ei tullut "vain ihmettelemään" - hänessä oli sellaista ärtynyttä opettajamaista auraa, joka sai ihmiset yleensä hieman vaivautuneeksi. Hän skannasi oven ulkopuolella seisovan miehen pikaisesti kelmeänvihreällä katseellaan, mutta hänen kasvojensa ilme ei värähtänytkään mihinkään suuntaan, josta olisi voinut päätellä mitä mieltä Mezekiel oli tästä.

Taustalla soiva musiikki vaihtui ja alkoi soittaa seuraavaa osaa; "The Bogatyr Gates (in the Capital in Kiev)".

"Oletteko tulleet etsimään avustusta kyborgiteknologiaan liittyvältä osa-alueelta, vai haluatteko ohjeistusta siitä, miten pääsette takaisin keskustaan?" jatkoi Mezekiel melko kyllästyneellä äänellä, joka kertoi, että jälkimmäistä oli sattunut pari kertaa liikaa.

"Mikäli vastauksenne on 'kyllä' jälkimmäiseen kysymykseen, teidän pitää kääntyä vasemmalle seuraavasta risteyksestä ja jatkaa suoraan. Mikäli vastauksenne on 'kyllä' ensinmainittuun kysymykseen, käykää peremmälle."

Hän astahti pois ovelta, tehden joko tilaa tälle vieraalle miehelle tai sitten valmiina sulkemaan sen tämän nenän edessä, vastauksesta riippuen.

No. Niinpä tietenkin. Sen sijaan, että vastaanotto olisi edes yrittänyt olla lämmin (vaikka olisi ollutkin, se tuskin olisi häntä piristänyt), se oli tasan yhtä kuiva, naseva ja arrogantti kuin mies Ivanin edessä. No, jopa ylöspäin katsellessaan Ivan onnistui sisäistämään jokaiseen sekuntiin, jonka vietti miestä tuijottaen, kaiken sen ihmisvihan ja kiukun, jonka oli padonnut sisälleen vuosikausien aikana.

"Käsi ei nouse tästä ylemmäksi", Ivan vastasi, nosti oikean kätensä vaakatasoon ja astui miehen ohi steriilin oloiseen vastaanottohuoneeseen. Käden laskeuduttua mies mulkoili ympärilleen nyrpeänä. Hän vihasi tätä paikkaa jo valmiiksi. Se oli aivan liian sairaalamainen. Tosin, sairaalamaisuuteen riitti, että hän seisoi samassa huoneessa lääketieteen ammattilaisen kanssa. Kodikkainkin huone olisi saman tien muistuttanut häntä sairaalasta.

"Naksuu, jumittaa, kaikkea paskaa. Korjaa kuntoon", Ivan selitti taas ja istui lähimmälle tuolille välittämättä, oliko se nyt olevinaan oikea tuoli. Kunhan tämä nyt vaan olisi ohi mahdollisimman nopeasti, niin hän olisi tyytyväinen.

"Kaikki mahdollinen on teennäistä, iho on keinoa ja siinä on tunto", Ivan lisäsi siltä varalta, että mies halusi tietää tarkemmin, mitä saisi pian rukata kuntoon. "Sisärakenteet uudistettiin seitsemän vuotta sitten. Päin vittua oletettavasti, mutta uudistettiin kumminkin."

Mezekiel huokaisi sisäisesti, varoen kuitenkin visusti näyttämästä minkäänlaista tunnetilaa ulkoisesti. Hän vihasi tällaista. Miksei hän koskaan saanut niitä helppoja asiakkaita? Hän oli varma että jokin menisi pieleen, aivan varma. Jos hän olisi viisas, hän sanoisi, ettei voisi auttaa, että toisella puolella kaupunkia oli lähes yhtä pätevä korjaaja, joka auttoi mielellään. Mutta hän ei voinut.
Ei vain. Voinut.

"Hyvä on", hän sanoi sitten kuivan neutraalisti. Hän istuutui huoneessa olevan toimistopöydän taakse ja avasi sillä olleen kannettavan. Hänen pitkät laihat sormeansa liikkuivat näppäimistöä pitkin nopeasti.

"Onko teillä vakuutusta tai ketään tai mitään muuta, joka hoitaisi laskun puolestanne?" Mezekiel ei ollut hyväntekeväisyysjärjestö mitenkään päin, "tarvitsen myös kokonimenne ja osoitteenne taustatietojenne tarkistusta varten."

Hän nojautui tuolissaan taaksepäin ja tarkasteli mainittua kättä viileän uteliaasit. Hän vihasi peitettyjä mekaanisia osia; oli aina helpompaa korjata asioita, jotka olivat, no, melkein missä tahansa muualla kuin ihokerroksen alla. Mezekiel oli kaivanut ajatuksissaan liivintaskustaan esille kuulakärkikynän, jonka terää naksautteli sisään ja ulos ajatuksissaan. Kaikesta päätellen kyseessä oli jumiutunut nivel jossain päin olkaa, vaikka saattoi kyseessä olla katkennut tekojänne kyynervarressakin...

"Kuka on suorittanut vuosihuoltonne ja milloin se on viimeksi tehty?" hän kysyi, nojaten nyt kynäänsä huulissaan olevaa viistoa arpea vasten, tällä kertaa melkein aidosti kiinnostuneena muutenkin kuin rutiinikyselynä - pääasiassa siksi, että jos miehellä oli joku joka hoiti tämän kättä rutiininomaisesti, hän voisi nakittaa mahdollisen tarkistuskäynnin tälle.

Kysymystulva oli valtava ja Ivan vastasi vain tasan tarkkaan niihin kysymyksiin, joihin ei voinut vastata sillä mukanaan olevalla lähetteellä. Lappu työnnettiin heti ensimmäisen kysymyksen kohdalla kohti mutteritohtoria, ja siitä selvisivät kysymykset vuosihuollon suorittajasta, ajankohdasta, laadusta ja materiaaleista. Lisäksi lapusta ilmeni myös osoite ja nimi, joten edes niitä Ivanin ei tarvinnut sanoa. Ainoaksi vastattavaksi jäi kysymys vakuutuksesta.

"On vakuutus."

Ja se oli sillä kuitattu. Mitä ilmeisimmin nyt ei todellakaan oltu tekemisissä maailman puheliaimman ihmisen kanssa. Ei ainakaan, ennen kuin päästäisiin siihen itse asiaan. Ivan oli varta vasten halunnut hoitoon jollekulle, joka aikuisten oikeasti osasi asiansa. Hän olisi päässyt helpommalla tutulla klinikalla, mutta kaupungin terveyshuollossa ei kyselty... no, sellaisia asioita, joita hän halusi kysellä.

Kaupungin terveyshuolto ei suorittanut vuosihuoltojen yhteydessä minkäänlaisia "lisävarusteluita". Ivan taas oli viime aikoina yhä enenevissä määrin sitä mieltä, että mitä enemmän aseita ihmisestä löytyi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä oli mahdollisuus selvitä kusisista tilanteista. Ja jollei selvinnyt ihan vammoitta, niin lisävermeet auttoivat siinä kostamisessa aika niin maan perkeleesti.

Itse asiassa juuri siihen viimeksimainittuun hän nytkin kaipasi välineitä. Jotain, jonka sai sujuvasti piiloon. Jotain, jota ei huomattu aseista riisuttaessa. Jotain, millä iskeä hengettömäksi, vaikka olisi joutunut kohtaamaan vihollisensa alasti.

"Hyvä on", sanoi Mezekiel jälleen ja työnsi kynän takaisin liivinsä povitaskuun ja kirjoitti tiedot ylös koneelleen (hän pysähtyi hetkeksi osoitteen kohdalla. Se sai hänet muistamaan jotain, mutta Mezekiel päätti olla ajattelematta asiaa).

Hetken ajan kuului vain kannettavan näppäimistön näpyttelyä ja jostain toisesta huoneesta kuuluva musiikki (joka oli tähän mennessä vaihtunut, ehkäpä hieman yllättävää kyllä, Iron Maidenin Fear of the Darkiin). Sitten Mezekiel napautti enteriä tavalla, jossa oli selvä sävy. Hän noukki mukinsa kannettavansa vierestä toiseen käteensä ja nousi tuolistaan, suoristautuen seisomaan.

"Sir", hän aloitti välinpitämättömällä, tylsällä luennoivan professorin äänellään, "tulkaa mukaani, jos saan pyytää. Voitte jättää takkinne tuohon naulakkoon ja kääriä paidanhihanne niin korkealle kuin mahdollista, mieluiten koko käsivarsi paljaaksi. Paitsi jos teillä on hihaton paita. Hmm."

Mezekiel käveli lähes äänettömin askelin huoneesta toiseen; jos etutila oli tuonut mieleen sairaalan, niin tämä tila toisi mieleen tuplasairaalan, tai jotain - Mezekielin työhuone oli steriilimmän näköinen kuin keskiverto hammaslääkärin työhuone, ja suunnilleen yhtä kodikas. Hammaslääkärin välineistön sijasta huoneessa vain oli läjäpäin koneiden huoltamiseen tarkoitettuja välineitä, kenties pelottavimpana kannettava metallisaha, jota toivottavasti ei tarvittaisi tänään.

Silmälasipäinen mies keskittyi tutkailemaan erään kaapin sisältöä ja viittasi hajamielisesti kohti tuolia keskellä huonetta.

"Istuutukaa, olkaa hyvä. Tarkistan vielä puudutusaineannoksen. Sen pitäisi vaikuttaa vain keinoihon tuntoaistiin lamaavasti, joten yliannostuksen ei pitäisi olla vaaraksi, mutta siitä palautuminen kestää kauemmin."

Mezekiel luetteli asioita kuin kiskoilta, ja, no, niin itseasiassa varmaan kävikin; ulkoa opeteltu litania, jonka hän sanoi kaikille jotka tarvitsivat hänen apuaan; "jos on mitään muuta, mikä minun pitäisi tässä vaiheessa tietää, ja joka ei käy selväksi lääkärintiedoista, on hyvä hetki sanoa se nyt."

Hän napautti esille vetämäänsä ruiskua kokeilevasti ja nosti sen valoa vasten.

"Fobioita? Taipumusta reagoida voimakkaasti kun joku tuo teräaseen lähelle?"

Vittu hän vihasi sairaaloita. Hän vihasi kaikkia paikkoja, jotka edes muistuttivat sairaaloita. Hän vihasi lääkäreitä, hän vihasi mekaanikkoja, hän vihasi toimenpiteitä ja... voi kyllä. Piikin nähdessään hän muisti myös vihaavansa erityisen paljon piikkejä.

"Survo nyt vaan se vitun piikki siihen, mihin pitääkin, että pääsen helvettiin täältä."

Hän ei ollut varma, kammoksuiko enemmän niitä kiltin tädin näköisiä hoitajia, jotka kaiken hempeän ulkokuorensa ja käytöksensä takana olivat sadistisia paskiaisia, vai näitä ihan avoimesti mielisairaita miestohtoreita, joiden silmissä hän ja kuka tahansa muu potilas oli vain ja ainoastaan mielenkiintoinen testikappale. Juuri nyt Ivan oli varma, että kammo kohdistui enemmän näihin jälkimmäisiin, mutta se johtui ihan siitä, että häntä sattui hoitamaan juuri nyt yksi sellainen. Mikäli Mezekielin paikalla olisi seissyt tanakka täti leveän hymyn kera, Ivan olisi varmasti kammoksunut tätä yhtä lailla.

"Niin joo, siinä samalla kun rukkaat paskaa kuntoon, niin onko sinulla mitään tietoa... tuota noin, lisävarusteista?"

Se oli hyvä. Jos hullu tiedemies vastaisi, ettei tiennyt mitään, hän ei kyselisi enempää. Hän yksinkertaisesti antaisi olla, kestäisi tämän kaiken ja häipyisi heti kun mahdollista.

Mezekiel kurtisti kulmiaan hyvin paheksuvasti miehen kiroillessa (Ivan Brecalo oli tämän nimi, muistutti Mezekiel itseään - eivät he olleet esittäytyneet, mutta papereissa oli lukenut niin. Mezekiel huomasi miettivänsä, oliko hänen itsensä liian myöhäistä esittäytyä) mutta ei sanonut mitään ääneen, ainakaan vielä. Hän hieraisi vapaalla kädellään iäti kipeitä harteitaan ja päätti ottaa miehen vastauksen itseasiassa ainakin hieman myöntävänä.


Mezekiel oli joskus salaa harmissaan siitä, ettei keinoiho vuotanut verta kuin tavallinen iho kun sitä viilsi skalpellilla; se oli niitä asioita, joita ei koskaan sanottu ääneen kenellekään, vaan jätettiin oman mielen taka-alalle. Toisaalta siistit leikkaukset toivat mukanaan sen hyvän puolen, ettei tarvinnut siivota niin paljon jälkeenpäin, ja ihon alle katsominen oli siistimpää. Mezekiel oli puolittain kiinnostuneena tutkimassa herra Brecalon olkapään keinoniveliä kun mies hieman yllättäen esitti kysymyksensä.

Silmälasipäisen miehen kulmat kohosivat yllättyneesti ja hän suoristi selkänsä, ottaen hieman etäisyyttä työhönsä hetkeksi. Sitten Mezekeilin vasen kulma laskeutui alaspäin, ja hän loi asiakkaaseensa hyvin epäileväisen katseen kiiluvanvihreillä silmillään. Hän nuolaisi huuliaan ja mietti vastaustaan hetken verran.

"Sir", hän sanoi muutaman sekunnin pohdinnan jälkeen, "olenko aivan väärässä, mikäli oletan, että kaipaamanne, hmmm, lisävarusteet eivät ole esimerkiksi ihonalainen kello, joka piirtää ranteen alapuolelle digitaalinumerot valolla?"

Mezekiel pyöräytti käyttämäänsä pitkää, kapeaa ruuvimeisseliä sormissaan muutaman kerran.

"Minä tiedän hyvin monista asioista", hän myönsi lopulta välttelevästi.

Ja... no, kaiketi se oli totta. Hän ei kuitenkaan suostuisi johtamaan tätä keskustelua itse.

Ilmeisesti hänellä kävi tuuri. Mekaanikko, vai miksi näitä kyberneettisten osien tohtoreita pitikään kutsua, tiesi. Se toisaalta ei ollut kovinkaan yllättävä juttu. Yllättävää oli, että mies myönsi tietävänsä, joten Ivanin ei kenties tarvitsisi etsiskellä "lisävarusteita" tahoilta, joiden luotettavuudesta ja paikan yleisestä hygieniatasosta pitäisi huolestua.

"Digitaalinen kello ei ihan ole sitä, mitä haen", Ivan myönsi, vilkaisi avonaista kättään ja värähti. "Minä haen... perusturvaa. Joskus voi käydä niin, että pamppu unohtuu töissä takahuoneeseen. Tai mora kotiin, kun on kävelyllä. Maailma on paska paikka ja miehen on suojeltava perhettään ja sellaista skeidaa."

Tässä tapauksessa kyse oli enemmänkin puhtaasta kostosta, mutta sitä ei tarvitsisi kertoa jokaiselle vastaantulijalle. Veritöistä puhuminen saattaisi muuttaa yhteistyökykyisen miehen nopeasti vältteleväksi ja romuttaa koko tilanteen. Kukaan ei halunnut, edes epäsuorasti, olla vastuussa mahdollisesta murhasta.

"En etsi mitään, minkä asentaminen on liian hankalaa. Enkä teräaseita. Lähinnä jonkinlaista... vahvistusta", Ivan myönsi. "Esimerkiksi rystysiin. Ihon alle, toki."

Esimerkiksi sellaiset kartion malliset, saatanan kovat metallikikkareet, joilla hän murtaisi niiden paskanaamojen nenänvarren sitä suuremmin edes yrittämättä.

"Sssirrr", aloitti Mezekiel, pöyritellen ruuvimeisseliä yhä ajatuksissaan, "teillä on jo useamman kilon painoinen metallinpala olkanne jatkeena. Se kelpaisi, joidenkin määritelmien mukaan, aseeksi. Kenties voisitte neuvotella omalääkärinne kanssa sen kosketustunnistuksen käytöstäpoistamisesta, mikäli olette noin huolissanne asiasta."

Hän puraisi alahuultaan mietteliäästi.

"Tai kenties voisitte tarkistuttaa muistinne, mikäli uskotte, että todellisen aseistuksen unohtaminen on validi riski siinä määrin, että olisitte valmis maksamaan käden... lisävarusteista."

Nyt hänen neutraalissa äänensävyssään oli hieman saarnaava sävy, vaikka Mezekiel olikin oikeastaan lähinnä...
... huvittunut. Se kai oli se sana.
Hän nimittäin oli niitä ihmisiä, jotka uskoivat, että kukaan ei hommannut asetta vaik siksi että "ehkä tarvitsi sellaista itsepuolustukseen" - sellainen hommattiin vain, jos sitä oikeasti aiottiin käyttää.

"Olettehan tietenkin varmasti tietoinen siitä, millaisen paperisodan joudutte käymään rekisteröidessänne uutta asetta - se on ehdottoman tärkeää. Muutama vuosi takaperin lehdessä oli, hm, juttu siitä kun terveyskeskuksen ensiavussa hoidettiin miestä jolla oli laittomat kynnet - sellaiset kuin Wolverinella, tiedäthän? Ne olivat muotia jokin aika takaperin - ja ne työntyivät esille juuri kun hoitaja oli kurottautunut tutkimaan miehen ylitse..."

Mezekiel tipautti ruuvimeisselin vahingossa ja kurottautui noukkimaan sen.

"Pointtini on se", hän jakoi, "etten koe asiakseni informoida teitä asiasta, jota ette kenties itsekään ole miettinyt loppuun."

Ivan kuunteli nyrpeänä saarnan. Miehen mielen huvittuneisuus sai hänet vielä entistäkin huonommalle tuulelle.

Hän oli miettinyt asian tasan niin loppuun, kuin aikoi miettiä. Jos tämä pitkä paska ei osaisi hoitaa kaikkea sitä, mikä nyt piti hoitaa... no, tällaisissa asioissa, hän etsisi jonkun, joka osaisi. Hän ei halunnut jäädä kiinni mistään. Hän halusi yksinkertaisesti jotain, jolla opettaa ne paskat kiljumaan.

"Minua ei kiinnosta sinun mielipiteesi vitunkaan vertaa", mies tokaisi, jahka ruuvimeisseli oli palannut työhön. Steriili ympäristö alkoi kuvottaa häntä taas oikein olan takaa. Miten saattoikaan vihata näin verisesti huonetta, jossa ei ennen ollut käynytkään? Sama tosin koski mekaanikkoa; jos hän nyt ei suoranaisesti vihannut tätä henkilökohtaisesti, niin tämä oli kuitenkin jonkinasteinen lääkäri ja ihminen ja Ivan halveksi kumpaakin ryhmää aivan erityisellä tavalla.

"Entä voimakkuuden säätäminen? Onko mahdollista asentaa siihen jotain... juttua, joka tarvittaessa vapauttaa käyttöön maksimivoiman? En minä muista, miten vahvaksi se on nyt säädetty, mutta sellaiseksi kuitenkin, ennen töissä rutista vahingossa kenenkään kurkkutorvea runttuun. Sem ei pitäisi olla päällä koko ajan. Mutta... no, tarvittaessa."

'Tarvittaessa' ollen tässä tapauksessa niin kauan, kuin hän katsoi asiakseen mäiskiä sillä niitä, joiden takia hän ylipäänsä oli täällä.

"Se ei olisi edes vaikeaa", vastasi Mezekiel yllättävän leppoisasti, "suurin ongelma on yleensä estää sitä tapahtumasta. Kalibrointi on vaikeaa. Yhtenä hetkenä pitelet ystävääsi kädestä ja seuraavana hetkenä murskaat hänen kätensä kaikki luut ranteeseen asti."

Sitä sattui silloin tällöin. Edes huippuunsa hiottu teknologia ei ollut täysin ongelmatonta, mutta juuri sillä tavalla Mezekiel siitä piti. Haaste. Ja eivät ihmiset aina hallinneet voimiaan vaikka heillä olisikin ollut täysin luonnolliset raajat (joskaan ihmiskäden puristus ei ollut samaa voimatasoa kuin mekaanisen käden puristus saattoi olla), joten Mezekiel ei pitänyt sitä suurenakaan riskinä. Ja toisin kuin inhimillisten, ihmismäisten olentojen kanssa, koneet sai tekemään juuri mitä halusi niiden tekevän, ja siitä Mezekiel piti eniten.

"Oikea kysymys onkin - miksi minä haluaisin tehdä sen ja vaarantaa maineeni ja ehkä myös itseni, mikäli päätätte että tarvitsette 'itsepuolustusta' huonon harkinnan alaisena. Kaikella kunnioituksella, Sir, en tahdo vihjata mitään, mutta te tulitte luokseni kysymään aseistuksesta ilman asianmukaisia papereita tai mielestäni tarpeaksi selkeää aikomusta hankkia näitä papereita. Sitäpaitsi toivoisin, että puhuisitte hieman kunnioittavammin, minä olen hyvin maltillinen mies, mutta ottakaa huomioon, että minä olen juuri nyt vastuussa kätenne toimivuudesta, ja loukkaamiseni saattaa olla teille epäsuotuisaa. Minun mielipiteeni pitäisi kiinnostaa teitä."

Hmmm.
Ongelma käden kanssa vaikutti olevan vallan simppeli; muutama ruuvi oli murtunut ja sen seurauksena rasitus oli siirtynyt liian paljon muille ruuveille, jotka olivat vuorostaan löystyneet ja nyt sen seuraksena harasivat vastaan. Hänen pitäisi vain uusia ne ja käden pitäisi toimia normaalisti.

"Mutta se ei kiinnosta", Ivan vastasi, harkittuaan sitä ennen hetken, viitsisikö vastata ollenkaan. Kyseessä ei tosiaankaan ollut mikään henkilökohtainen viha, joka oli leimahtanut sisään astuttaessa. Kyseessä oli "minä vihaan jokaista vastaantulijaa"-viha, jonka kohteeksi Mezekiel oli sattunut joutumaan, ja vielä sellaisena päivänä, jolloin kaikki tuntui olevan erityisen kurjasti ja Ivan oli oikein erityisen huonolla päällä.

"Minä maksan, luonnollisesti. Jos teitä ei raha kiinnosta, se kiinnostanee monia muita", mies jatkoi. Hän oli toivonut saavansa avun täältä, koska tämän tapauksen kai oli tarkoitus olla se "penaalinsa terävin kynä" tai jotain siihen suuntaan. Hänelle oli suositeltu tätä paikkaa, kun hän oli halunnut parasta. Niinpä hän oli marssinut tänne toivoen, että se paras olisi tällä kertaa myös lahjottavissa. Ja mitäpä kukaan siinä häviäisi, jos hän lähtisi täältä käsi hitusen voimakkaampana kuin aikaisemmin? Sellaista sattui. Kalibrointivirhe, jos joku kysyisi. Mutta kuka kysyisi?

Eikä hän aikonut pitää kättään sellaisena, jos sitä ei mitenkään voinut itse säädellä. Hän halusi voida halata Shiviä rusentamatta tätä rusinaksi ja tuupata ihmisiä pois Choronzon'sin ovelta joutumatta linnaan jonkun rintakehän murskaamisesta (olkoonkin, että ajatus kutkutti hetken aikaa... sitä saattoi tulla vähän väkivaltaiseksi, kun seisoi kahdeksan tuntia ovella tekemisissä humalaisten ja vielä vähän enemmän humalaisten kanssa).

"Minulle on ihan vitun sama, kuka sitä kättä loppujen lopuksi rukkaa paremmaksi. Jos et sinä, niin joku muu sitten."

Piti vain toivoa, että se 'joku muu' osaisi asiansa... hän ei halunnut herätä tajuamaan, että joku torvelo oli pistänyt hänen kätensä vahingossa paskaksi, eikä hän voisi edes haastaa sitä oikeuteen, koska paljastaisi samalla syyllistyneensä laittomuuksiin.

"Minun mielipiteeni kannattaisi alkaa kiinnostaa", toisti Mezekiel viileästi. Hän ei varsinaisesti ollut niitä ihmisiä, jotka hätkähtivät "vihasta" tai jostain muusta yhtä naurettavasta; hän ei ollut stooalainen (- liian vähän mielenrauhaa, aivan liian vähän etiikkaa eikä hän ollut koskaan tuntenut tarvetta ajatella maailmankansalaisuutta miltään kantilta -) suuntaumukseltaan, mutta nykyään hänestä löytyi apatheiaa varmasti ainakin puolelletoista Epiktetokselle.

"Koska minun mielipiteeni määrää sen, autanko minä vai en. Voisitte varmasti etsiä jonkinlaisen syrjäkadun puoskarimekaanikon joka erotettiin koulusta epäeettisten mielipiteiden ja pieleenmenneestä paineentunnistustestistä seuranneesta kohusta johtuen."

Hän kiepautti ruuvimeisseliä ajatuksissaan.

"Kerroin teille, ettei voiman lisääminen ole suurin ongelma - ongelma on se, miten voiman saa hallittua. Kuka tahansa, jolla on minkäänlaista peruskäsitystä mekaniikan saralta, osaisi tehdä sen. Oikea haasten on siinä, kuinka hyvin sitä saa hillittyä. Ja tämä on vasta käden oman voiman miettiminen - mitä jos säätövivusta tulee liian herkkä, ja se vaihtaa asentoa väärällä hetkellä? Tai jättää vaihtamatta asentoa väärällä hetkellä? Yksinkertaisest asiat ovat aina monimutkaisia, herra Brecalo, ja metallia ei saa korvaamaan luonnolista kättä niin helposti kuin jotkin kuvittelevat sen onnistuvan, ja jos todella haluatte parasta, teidän paikallanne alkaisin itse vakuuttaa minua siitä, että haluan auttaa teitä."

Hän heitti ruuvimeisselin ilmaan ja nappasi sen toisella kädellään.

"Minä en varsinaisesti tarvitse rahaa - vaimoni testamenttasi omaisuutensa minulle, mutta se on hyvä alku. Sen sijaan voisin kysyä teiltä tämän lisäksi palvelusta. Miettikää asiaa sillä välin kuin käyn hakemassa teidän kätenne tämänhetkiseen ongelmaan ruuveja, olkaa hyvä."

Hän poistui huoneesta.

Ivan mulkoili mekaanikon, tai lääkärin, tai vähän kumpaakin, perään kasvoillaan täydellisen samanlainen, välinpitämätön toljotus, kuin niillä oli ollut koko lyhyen keskustelun ajan. Toisin kuin tämä puoskari kuvitteli, hänellä ei ollut hädänalainen tarve suostua mihinkään palveluksiin. Hänellä ei ollut tarvetta ajaa itseään sisälle minkäänlaiseen kuseen. Hän oli jo nyt kusessa kaulaansa myöten ihan pelköstään syntymällä, joten hän ei ollut kiinnostunut nostamaan vellovan vellin pintaa korviin asti.

Hänellä oli kova halu kohentaa kätensä voimaa tulevaa silmälläpitäen. Niin kova, että jollakin tavalla hän sen hoitaisi. Vaan tarvetta ei ollut. Shiv tappaisi hänet jo tästä hyvästä, naisen ei tarvitsisi alkaa tappaa häntä enää mistään muusta hyvästä.

Jahka mies palasi takaisin ruuveineen, Ivanilla oli vastaus valmiina. Oli hänellä tosin ollut äskenkin, mutta se olisi ollut "suksi vittuun, paskanaama" ja hän oli nähnyt kauheasti vaivaa ollakseen sanomatta niin. Ihan siksi, että ehkä tästä nyt voisi vielä tulla jotain.

"Minä en ole mikään vitun gansteri, herra 'minua ei kiinnosta nimenne edes sen vertaa että muistelisin, olenko jo kuullut sen'. Jos raha ei kelpaa, se ei kelpaa. Minulla ei ole mitään halua olla juoksupoika. Ei sillä, että edes osaisin moisia. Jos ei onnistu, ei onnistu. Vitun sama."

Se oli ihan kohtalaisen hyvä vastaus. Jos nyt tarkemmin näin jälkikäteen miettii, ehkei olisi kannattanut sanoa sitä nimijuttua...

Mezekiel huokaisi. Se ei ollut varsinaisesti mitään muuta kuin ehkä aavistuksen verran säälivä huokaisu - helpottunut se ei ainakaan ollut.

Hän koki olevansa kaksikon kypsempi osapuoli (joka toisaalta oli typerä kuvitelma, sillä Mezekiel tiesi, että oli lähtenyt tähän hommaan mukaan itsekin huonolla jalalla, ja että ei ollut aivan niin mukavasanainen kuin olisi voinut olla) eikä kommentoinut nimiasiaan mitenkään. Hän suoristi jälleen lasejaa nopealla liikkeellä ja käveli peremmälle huoneeseen.

"Hyvä herra, puhuimmeko me jotain kielenkäytöstä? On olemassa asioita jotka ovat soveliaita sivistyneessä seurassa ja jotka eivät ole sivistyneessä seurassa, ja toivon että teillä on tiedossa kumpiin asioihin se kuuluu."

Hän inhosi tällaisia ihmisiä. Hän ei pitänyt kun ihmiset saivat hänet tuntemaan olonsa opettajamaiseksi. Vapaa-aikanaan Mezekiel olisi ehkä voinutkin katsella ihmisiä jotka eivät taipuneet "kylmän ja asiallisen" muottiin, mutta sillon kun kyse oli bisneksestä, kyse oli bisneksestä, ja hän odotti kaikilta osapuolilta kykyä suhtautua tilanteeseen aivan yhtä viileästi kuin hän suhtautui.

Se oli tietenkin typerää. Vain harvat ihmiset pystyivät siihen mitenkään päin.

"Se, mitä teette, on aivan oma valintanne. Missään vaiheessa en ole esittänyt toivetta, että tekisitte minkäänlaisia laittomuuksia kenenkään puolesta, mutta ymmärrän kyllä, mikäli ette ole halukas tekemään vastapalvelusta. Rahaa ei kuitenkaan koskaan ole liikaa, joten kenties, kenties, soveliasta summaa vastaan saatan suostua avustamaan teitä. En tänään, tietenkään, sillä minun", ärsyyntymis-, "asiakasquotani on melkein täynnä."

Ivan alkoi tuntea nyt jo vähän henkilökohtaisia antipatioita mekaanikkoa kohtaan.

"Jos jätetään nyt tämä paskanjauhanta ja sinä sanot, mitä se maksaa. Minä sanon sitten, aionko maksaa sen verran."

Miksi helvetissä jupit tekivät kaikesta niin vitun vaikeaa? Sanoja pyöriteltiin kielellä niin, että moisesta oli mennä taju. Asiat sanottiin, kuten ne olivat, siinä se. Ihan turha vääntää yksinkertaisesta kauppatilanteesta tällaista farssia. Hän halusi palvelua, jos tällä miehellä ei ollut sitä rahaa vasten antaa (tai hänellä ei varaa juuri tämän miehen palveluihin), hän etsisi sitä palvelua muualta. Ei se nyt vaan ollut yhtään sen yksinkertaisempaa.

Koko tämä tilanne oli taas saanut Ivanin olemaan yhä enemmän sitä mieltä, että tavallinen ihminen nyt vaan oli arroganttia paskaa, ja kaikki menivät siihen samaan muottiin mukisematta. Oikeastaan sitä ei voinut sanoa kai rasismiksi, sillä se sama koski yhtä lailla suurinta osaa demiaesta. Hän ei ollut rasisti, hän oli... oli... sosiopaatti? Ehkä tavallaan. Narsisti? No sitä ei ainakaan. Hän vihasi itseään luultavasti yhtä paljon, kuin muitakin.

Kenties lieni kaikista helpointa vain todeta yksinkertaisesti, että hän oli sairas mies.

Mezekiel nyrpisti nenäänsä, nielaisi epäkohteliaan huomautuksen kielenkäytöstä ja heitteli yhte hakemistaan pienen pienistä ruuveista ilmaan, napaten sen aina tarkasti kiinni.

"Hyvä on."

Hän oli vain hetken hiljaa.

"25 000. Pääsisit 20 000 jos olisit ystävällinen tai muuten henkilö jota minua kiinnostaa auttaa, mutta et ole. Tämä sisältää vaitiolon - jotain jota et saa keneltä tahansa mukamasosaajalta ja mahdollisuuden tulla korjaamaan tilanne kerran tai kaksi jos jokin menee pieleen. Vaikka tuskin menee. Saat myös ottaa hedelmätoffeen kulhosta poislähtiessäsi."

Mikä tarjous. Hän sulki kaikki mutterit ja ruuvit toiseen nyrkkiinsä ja työnsi silmälasejaan parempaan asentoon.

"Kuten sanoin, koska en tarvitse pikkusummia, lähinnä palveluksen, en tyydy muutamaan sataseen tai edes muutamaan tonniin. Minä en ole hyväntekeväisyysjärjestö. Viimeksi kun yritin auttaa jotakuta siitä tuli katastrofi ja jouduin pyytämään apua siltä raja-alueiden lääkärintapaiselta. Totaalinen fiasko. Joka tapauksessa, niin, en auta hyvää hyvyyttäni ketään."

Kaksikymmentäviisituhatta. Siinä oli se kaksikymmentätuhatta liikaa. Ivanin ilme muuttui vielä aavistuksen synkeämmäksi, jos se nyt enää oli mahdollista. Mikäli näissä hintaluokissa liikuttiin, hän hoitaisi homman sitten paljain käsin. Hän ei ollut osannut edes arvailla, mitä tällainen maksaisi, joten ei kai olisi pitänyt yllättyä. Laittomuudet maksoivat aina, koska niillä oli varaa tienata. Vain harva oli valmis laittamaan lupansa likoon.

normaalisti Ivan ei olisi kuunnellutkaan tohtorin vuodatusta, mutta rajamaiden lääkärintapainen kiinnitti hänen huomionsa. Hän ei tiennyt montaakaan avoimesti terveyspalveluita myöntävää raja-alueilta, joten oli täysin luonnollista kysyä: "Shiv Othenan?"

Mikäli niin oli, niin maailma tosiaan oli pieni. Toisaalta, Shiv oli niitä ihmisiä, joilla oli ystäviä ja tuttavia enemmän kuin hän oli kätellyt ihmisiä eläessään. Se tosin nyt ei paljoa vaatinut, mutta idea nyt kuitenkin tuli selväksi. Hänen ei kai olisi pitänyt yllättyä tästäKÄÄN.

Oikeastaan, ei hän ihan sanan varsinaisessa merkityksessä yllättynytkään. Hän ei vain ollut tullut ajatelleeksi asiaa ennen tätä, joten jonkinasteisesta "olisi pitänyt arvata"-tyyppisestä tässä nyt kuitenkin oli kyse, jollei nyt ihan selkeästä yllätyksestä.

"Niin kai", myönsi Mezekiel, kohauttaen melko välinpitämättömästi laihoja harteitaan. Hän siirtyi Ivanin vierelle, alkaen pistää tämän käsivartta kunnolla kokoon, jotta pääsisi miehestä vielä tämän päivän aikanakin eroon. Hänellä oli parempaakin tekemistä kuin--
No hyvä on, hänellä ei ollut parempaa tekemistä, mutta hän piti spider pasianssista, miinaharavasta ja puzzle bubblesta enemmän kuin asiakaspalvelusta. Hitto soikoon, hän piti likipitäen mistä tahansa muusta enemmän kuin asiakaspalvelusta.

"Satutteko tuntemaan?" hän kysyi automaattisesti, ennen kuin ehti estää itseään. Häntä ei juurikaan oikeasti kiinnostanut Haranedra Othenanin tai Ivan Brecalon ystävyyssuhteet. Eikä hän lukenut edes Shiviä ystäväkseen tai kaverikseen tai edes kunnon tutukseen - tämä oli henkilö, jonka Mezekiel oli pariin kertaan tavannut, siinä kaikki.

Mezekiel oli vaikeastilähestyttävää sorttia.

Hän otti hieman etäisyyttä Ivaniin ja nosti lasejaan.

"Koettakaa nostaa kättänne, pyydän."

Ivan nosti kätensä pyynnöstä. Normaalisti se tuntui liikkuvan eikä jumittanut enää siihen, mihin oli viimeksi jäänyt. Jollei muuta, niin oli hän tällä käynnillä saanut kätensä toimimaan edes normaalisti, jos ei nyt sitten normaalia paremmin. Kenties hänen olisi vedettävä niitä persenaamoja turpiin paljain käsin.

Oletettavasti se sattuisi häneen enemmän kuin niihin, mutta yrittänyttä ei laiteta ja muuta uskomatonta paskaa.

"Vaimo", Ivan vastasi nostellessaan kättään, käännellessään sitä ja asettaessaan sen lopulta takaisin siihen, missä se oli äskenkin. Ennen lähtemistä lieni sopivaa ommella käsi kasaan, jottei hänen tarvitsisi puudutuksen lakattua saada kipusokkia ja jotteivät vastaantulijat saisi slaagia.

Tuntui edelleen harvinaisen hyvältä, jopa tässä tilanteessa, käyttää sitä 'vaimo' sanaa. Lisäksi, vaikka mikään muu hänen yksityiselämästään ei millään muotoa kuuluisi lekurille, Shivin myöntäminen vaimoksi oli niitä harvoja asioita, jotka hän mielellään sanoi vieraillekin. Ihan vain siksi, ettei naisessa ollut mitään hävettävää. Shiv oli toinen niistä kahdesta asiasta hänen elämässään, jota ei tosiaan tarvinnut hävetä. Ei sillä, että Ivan olisi hävennyt niitäkään asioita, joita olisi voinut hävetä. Hän oli liian välinpitämätön siihen.

"Hmm", sanoi Mezekiel ja onnistui kuulostamaan edes etäisesti siltä että häntä kiinnosti jollain tasolla. Hän ei kuitenkaan ollut varma siitä, mitä hänen olisi pitänyt ajatella tästä tiedosta... no, luultavasti ei mitään, itseasiassa. Neiti... no, Rouva Othenan ei ollut missään vaiheessa maininnut olevansa naimisissa, mutta toisaalta ei se kai ollut sellainen asia joka otettiin seurassa satunnaisesti puheeksi.

Asia ei kuitenkaan kuulunut hänelle. Hän oli kiinnostuneempi siitä hydrauliikan luennosta joka hänen pitäisi mennä pitämään paikalliselle yliopistolle ensiviikolla.

Hän kurkotti läheiselle pöydälle, otti välineistönsä ja alkoi ommella kättä kiinni siistein pistoin. Tietenkin siistein. Hän oli tarkka - joskus jopa neuroottisen tarkka.

"Lähetä terveisiä", hän sanoi keskustelusävyyn, joka oli hieman poissaoleva, "tai jotankin. Jos sinua kiinnostaa. Tai muistat."

Hän vaikeni ja viimeisteli viimeisen tikin.

"Tai ihan sama."

Mezekiel tönäisi lasejaan jälleen korkeammalle nenällään ja alkui puhua kuin nauhalta:
"Tikit sulavat itsestään viikon, puolentoista kuluessa. Käy tarkistuskäynnillä joko lääkärisi, vuositarkistajasi tai minun luona viimeistään kolmen viikon kuluessa, ja, hmmm, mieti jos saisit jonkun tekemään täyshoidon vuoden sisällä."