The World of Midnight

Oli ilta kaupungin yllä.

Se olisi ollut paljon runollisempaa, mikäli se olisi tarkoittanut hiljaisuutta ja korkealta tuikkivia tähtiä sen sijaan että se vääjäämättä tarkoitti puistossa parveilevaa humalaista nuorisosakkia. Loppujen lopuksi oli perjantai-ilta.

Yates ei ollut aivan varma siitä, miksi oli valinnut puiston kautta kävellen oikaisun taksin sijaan. Oliko hän kuvitellut sen parantavan tuultaan (se ei ollut tehnyt sitä)? Olevan nopeampaa kuin taksin etsiminen (se tuskin oli sitäkään)? Turvallisempaa kuin taksi (hah)?

Katuvalo toisensa jälkeen syttyi, valaisten kävelypolkua hienoisesti, pakottaen ainakin muutaman puiston hämärimmän vierailijan puskan puolelle. Oli suhteellisen lämmin päivä – ei laisinkaan syksyinen sää - ja vaikka tiellä ei kävellytkään Yatesin lisäksi kukaan, hän tiesi, että täällä oli muitakin. Joku muu olisi saattanut olla huolissaan yksinolon ja hämärän puiston yhdistelmästä, mutta Yates ei ollut ”joku muu”. Vaikka hän kulkisi pimeässä laaksossa, ei hän pelkäisi mitään pahaa (no, ainakaan kovin monia pahoja), sillä hän oli vaarallisin tyyppi näillä seuduilla.

(Ja itsevarmoin)

Se ei tarkoittanut että hän nautti tästä. Ei, muutama sata metriä taaksepäin hänen jalkojaan oli alkanut särkeä, ja Yates tiesi että särky johtui suurimmaksi osaksi siitä, ettei hän halunnut kävellä eikä siitä, ettei hän olisi jaksanut kävellä. Hänen kengissään oli vain muutaman tuuman korotkin – hädin tuskin akillesjänteentappajat!
Yates pysähtyi yhden tien vieressä nököttävän puistonpenkin vierelle, ja mietti, kehtaisiko istua lepuuttamaan jalkojaan ja lähettämään jollekin typerälle lakeijalleen tulikivenkatkuisen tekstiviesti n aiheesta, ihan vain siksi, että häntä suututti.

Teinipojat eivät ansainneet Lucillan kiinnostusta. Kukaan tällaisessa paikassa tällaiseen kellonaikaan juuri tänä päivänä ei ansainnut hänen kiinnostustaan. Puisto oli vaikuttanut lupaavalta metsästysmaastolta, mutta sellaisesta se oli osoittanut olevansa kaukana. Niinpä Lucyn lapsenkaltaiseen hahmoon kätkeytynyt nainen pujotteli puolijuoksua nuorisoporukoiden väleistä päästäkseen kotiin. Mukanaan hän retuutti elämää nähnyttä nalleaan, luultavasti täysin tietämättä kuinka eksyneeltä esiteini-ikäinen pikkutyttö vaikutti niillä nurkilla.

Selvemmille vesille päästyään Lucy kiristi tahtiaan katuvalojen rei'ittämästä pimeydestä huolimatta. Pidemmät jalat olisivat olleet eduksi juostessa, mutta Lucillan kaltainen ilmestys olisi takuulla herättänyt aivan liikaa aivan vääränlaista huomiota. Näin oli paras.

Ajatuksiinsa uppoutuneena tyttö onnistui ohittamaan Yatesin läsnäolon tietoisuudestaan ja näkökentästään niin, että kohdalle ehdittyään hän kompastui tämän kenkiin ja kaatui pitkin pituuttaan tielle. Mitään vakavampia fyysisiä vammoja kömmähdyksestä ei tullut - ainoastaan Lucillan ylpeys koki maailmanloppua enteilevän kolahduksen.

"..Mitä h--.."
Onneksi puoleen väliin ehtinyt manaus oli vielä mahdollista muuttaa yskähdykseksi ja nyyhkäisyksi.

Yates oli istunut hetken miettimisen jälkeen alas tuolille ja suoristanut jalkansa eteensä niin nautinnollisesti kuin tällaisessa tilanteessa oli ylipäänsä mahdollista. Kyllä, hän antaisi itselleen muutaman hetken kerätä itseään ennen kuin hän jatkaisi matkaansa puiston toiselle puolelle ja ottaisi sen pahuksen taksin ja jatkaisi kotiovelleen ja painelisi... nukkumaan, luultavasti, seurusteltuaan ensin hetken verran kissansa kanssa, luultavasti herkullisen suklaaleivonnaisen ja illan typerimmän romcomin kanssa--

Hän sulki silmänsä. Jostain etäältä hän tunsi epämääräisen ei-ihmisen auran (tai mikä olikaan - Yates ei tarvinnut sille tuntemukselle itse nimiä, sillä hän tiesi) mutta ei kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota. Ei tuntunut uhkaavalta.

-- ja sitten joku törmäsi häneen.
Tai siis hänen jalkoihinsa.
Ja hiton hienoihin kenkiinsä.

Perkele.

Yatesin siniset silmät rävähtivät auki ja hän suuntasi niiden lievästi sanottuna ärtyneen katseen siihen ruojaan, joka oli kehdannut olla katsomatta eteensä. Näky yllätti hänet - hän ei ollut odottanut näkevänsä lasta tällaisessa paikassa. Jos hän olisi ollut paremmalla tuulella tai edes kyennyt pahempaan itsehillintään, hän olisi kysynyt:
"Oletko kunnossa?" tai ehkä "sattuiko sinuun?" tai "voi taivas, mitä ihmettä?"

Yates ei vihannut lapsia.

Tänään ei - kuten ei monina muinakaan päivinä - ollut Yatesin päivä, joten ennen kuin hän ehti purra kieltään hän onnistui ärähtämään:
"Katsoisit eteesi!"

No, ehkä hän kysyisi hyvinvointia sitten seuraavaksi.
Hänen aistinsa kertoivat, että hänen edessään ei ollut ihminen, mutta ei se ollut niin epätavallista. Loppujen lopuksi demiaeillakin oli tarpeita ja haluja ja kyky pistää perhe pystyyn.

Lucy kohotti katseensa olentoon, johon oli tullut törmänneeksi. Tämä .. yksilö ei ollut ihminen, mutta varmasti riittävän lähellä miestä ollakseen hyödyllinen. Niin, yhdelläkään succubuksella ei todella olisi voinut olla minkäänlaisia vaikeuksia tunnistaa Yatesia mieheksi, vaikka se ulkoisten piirteiden perusteella saattoikin ihmisille olla haastavaa.

Ei vienyt kovin kauaa, ennen kuin Lucy oli koonnut itsensä ja ajatuksensa ja palannut rooliin.
"A..Anteeksi..? Taidan olla eksynyt.."

Hän loihti silmiinsä kaikkein parhaimman surullisen katseensa, itkunkosteuksineen ja kaikkineen. Sisäisesti Lucy kiehui raivosta - kenelläkään ei ollut mitään oikeutta puhua hänelle noin! Erinomainen teatteriesitys oli viimeinen myönnytys, todellakin viimeinen, ennen kuin alkaisi tapahtua kauheita. Yön metsästysreissu ei ollut mennyt suunnitelmien mukaan, joten Yatesille löytyisi varmasti hyötykäyttöä!

Tyttö niiskaisi ja kömpi jaloilleen, pudisteli mekkonsa ikään kuin sillä olisi ollut merkitystä, paikansi nallensa ja nosti sen syliinsä. Hänen punaiset hiuksensa olivat välikohtauksen aikana menneet sekaisin ja vaaleansininen mekko likaantunut juuri riittävästi lisätäkseen säälittävänsuloista vaikutelmaa.

Yates tunsi olonsa melko pahaksi. Hän ei inhonnut lapsia, vaikka monet sitä häneltä odottivatkin, ja vaikka hän olikin yleensä melko immuuni sille sankariudelle, joka sai ihmiset ja miksei myös epäihmisetkin heittämään kaiken pois kunhan vain lapset olisivat turvassa! Joskus hän jopa piti lapsista. Hänen karhuvanhempi-piirteensä oli piilossa, mutta oli se siellä jossain.

Nyt hän ei ollut aivan varma, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Hän ei ollut henkisesti valmistautunut kakaroihin tähän kellonaikaan. Hän ojensi kättään kohti tyttöä ennen kuin esti itseään ja nykäisi kätensä takaisin ja kurtisti kulmiaan.

"Oletko kunnossa?" hän sai kakaistua ulos ja nousi penkiltään, kallistaen päätään ja tuijottaen punapäistä tyttöä hämmentyneen ja yllättyneen välimaastossa oleva ilme kasvoillaan.

Sitten hän siirsi kädet lanteilleen ja otti hieman itsevarmemman asennon, siirtäen painopistettään hitusen, jatkaen puhettaan hieman turhan paljon negatiivisemmin kuin oli alunalkaen tarkoittanut:

"Mitä ihmettä lapsi tekee ulkona tähän aikaan?! Sinun sietäisi olla varovaisempi."

Hänellä ei ollut haluja alkaa lastenvahdiksi, mutta hänestä tuntui, että hänen omatuntonsa ei koskaan jättäisi häntä rauhaan jos hän antaisi asian vain olla. Ja sitä paitsi lasten tuli olla varovaisempia tällaisissa paikoissa.

Lucyn kasvoilla käväisi hieman uhmakas ilme, joka kuitenkin väistyi tytön nöyrtyessä kuulemaan tarvittavat saarnat. Ei siten, että hän olisi niitä ansainnut, mutta niskoittelu ei alkuunkaan sopinut Lucyn imagoon.

"Siksihän minä juoksinkin - että pääsisin pois täältä ulkoa. En minä pimeää pelkää, mutta -.."
Hän vaikeni äkisti, kallisti päätään ja katse hänen silmissään muuttui hieman intensiivisemmäksi ja kriittisemmäksi hänen katsoessaan Yatesia.

"Kuka sinä olet?", tyttö kysyi sitten. Eikä hän tarkoittanut nimeä.

Tämä 'mies' hänen edessään ei varmasti ollut ihminen, eikä mitään muutakaan kovin tavanomaista, vaikkei pukeutumistyyliä otettaisikaan huomioon. Lucillan mielipide naismaisista miehistä ei ollut mitään kovin imartelevaa, mutta jopa hänen oli pakko myöntää, että tämä yksilö osasi asiansa.

"Ja mitä sinä teet ulkona tähän aikaan?", Lucy lisäsi vielä, ja hymyili omalle nokkeluudelleen.

Tytön yllättävä kysymys yllätti Yatesin silminnähden - hänen kapeat kulmansa kohosivat selvästi. No, kaiketi tyttö oli jotenkin typerässä iässä tai jotain...

"Miten niin?" hän esitti vastakysymyksen. Hän ei varsinaisesti pitänyt tuosta sävystä...

(Toisaalta Yates harvoin piti mistään sävystä silloin kun oli edes yhtään huonommalla tuulella. Joka tapauksessa hän ei halunnut esittäytyä edes - tai erityisesti - millekään pikkutytölle)

"Ei se taida olla tärkeää. Sanoa minua vain he-- ummm... uh. Antaa olla."

Hänen siniset silmänsä kaventuivat hienoisesti ja hän sipaisi hiuksia korvansa taakse, jossa ne eivat kuitenkaan pysyneet kuin ehkä kymmenen sekuntia.

"Minä satun olemaan matkalla kotiini. Jonnekin, jossa sinun pitäisi olla. Siis omassa kotonasi, ei minun kotonani. Kuinka vanha sinä edes olet? Et näytä tarpeeksi vanhalta... no... mihinkään."

Paitsi ehkä jonkin paikallisen pedofiilin lounaaksi. Myös tytön kantama nallekarhu lähinnä vain korosti tämän lapsenomaisuutta.

"Öh... jos asut... lähellä tai jotain, voin ehkä saattaa sinut kotiin."