... and stuff.

Mezekiel Fearilla oli vapaapäivä.
Se harmitti häntä suuresti, sillä vaikka hän ei laskenut itseään työnarkomaaniksi ja hiljaisina päivinä sulki mielellään viisitoista minuuttia etuajassa, työpaikalla käyminen antoi hänen päiväänsä tiettyä rytmiä. Nyt kuitenkin oli niin, että hänen työpaikkansa sähköjä tarkistettiin, ja vaikka Mezekiel olisi varmasti osannut korjata kaikki ongelmat johdoissa ja katkaisimissa itsekin, häneltä puuttui tarkka paperillinen pätevyys, jonka vuoksi hänen oli silloin tällöin saatava joku muu tekemään tarkastus. Se oli tarkkaa, mutta toisaalta niin oli Mezekielkin.

Hän istui yhdellä ostoskeskuksen sisäkatukahviloista ja luki päivän lehteä kahvikupin äärellä. Eilen oli satanut hieman lunta, ja se oli - jälleen kerran, hän lisäsi mielessään happamana - yllättänyt koko liikenteen. Vakavista kuolonkolareista ei tänään kirjoitettu, vain joku paikallinen turhakejulkkis oli onnistunut ryttäämään kaupunkimaasturinsa.

Mezekiel tökkäisi laseja parempaan asentoon nenänvarrellaan ja vilkaisi ohimennen joulumainoksia lehdessä, kurtistaen tummia kulmiaan hienoisesti. Hän ei ollut jouluihmisiä ja kukaan tuskin oli yllättynyt tästä faktasta. Hänen pitäisi silti lähettää lahja entisen vaimonsa tyttärelle, kohteliaisuussyistä; tyttö kuitenkin lähettäisi hänelle jotain, niinikään kohteliaisuussyistä. Viimevuonna Mezekiel oli saanut niin ruman villapaidan lahjaksi, että hän epäili, että edes vaatekeräys ei huolisi moista hirvitystä. Vaati aikamoista taitoa tehdä mitään niin rumaa, ja hänen oli nostettava hattua sille, joka oli saanut moisen kammotuksen luotua.

Hän sekoitti kahviaan lusikallaan hajamielisesti ja onki sitten vanhan taskukellon siistin liivinsä taskusta. Puoli kuusi. Sai kelvata, hän päätti, ja napsautti kellon niin äänekkäästi kiinni, että viereisessä pöydässä istuva teinipariskunta hätkähti silminnähtävästi. Hänen liikkeensä oli oltava nyt kunnossa, tai hän olisi hyvin huonotuulinen. Ihmiset eivät pitäneet hänestä kun hän oli huonotuulinen (hyvä on, ihmiset harvoin pitivät hänestä kun hän oli hyvätuulinenkaan).

Tummahiuksinen mies laittoi lusikan siististi lautaselle ja nosti kupin huulilleen. Hän ei kuitenkaan ehtinyt juoda kahviaan loppuunsa, kun joku tönäisi häntä, saaden hänet läikyttämään kahvinsa siistin valkoisen liivinsä päälle.

Mezekiel oli hyvin huonotuulinen.

Kahdenkymmenenneljän tunnin työpäivä alkoi olla pulkassa Korbinian Vinterin osalta, joka monien muiden työssäkäyvien tapaan oli poikennut kahvilaan kotimatkallaan. Päivystysvuorot eivät olleet hänen lempihommaansa, eivät niinkään pitkien työvuorojen takia kuitenkaan. Hiljaisempina hetkinä sitä ehti hieman nukkuakin henkilökunnan tilojen puolella, mutta arkisten lääkärintodistusten ja muiden vastaavien paperitöiden kirjoittelu ei ollut aina kovin mielekästä, rattijuopumuksesta epäiltyjen kanssa asioimisesta puhumattakaan. No, tällaisten päivien jälkeen sitä osasi ainakin arvostaa tutkimuslaboratoriota ja ruumiinavauksia, joissa saattoi ainakin olla varma, että tutkittava henkilö oli yhteistyöhaluisempaa sorttia.

Korbinian kohotti kätensä suunsa eteen haukotellessaan varsin makeasti ja siristi hieman silmiään tihrustaessaan lasin läpi, mikä esillä olevista salaattiannoksista oli tuoreimman näköinen. Aikansa valikoituaan(ja seisottaessaan kassajonoa) mies kuitenkin tuli siihen tulokseen, ettei ollut niin nälkäinen, etteikö olisi voinut laittaa jotain ruokaa kotonaankin, ja otti vain kupin teetä. Hän kiitti kassaneitiä hymyillen kohteliaasti ja suuntasi etsimään vapaata istumapaikkaa tunkien vaihtorahoja tummanharmaan trenssinsä taskuun.

Pieni takaansa kuulunut kilinä sai miehen kääntämään päätään, kun yksi kolikoista oli pudonnut maahan, pyörien varsin likaista lattiaa pitkin ihmisten jalkoihin. Ei tarvinnut edes opiskella paljoa
mikrobeihin liittyviä faktoja tietääkseen, kuinka nopeasti bakteerit levisivät, eikä Korbinian todellakaan ollut niitä, jotka luottivat ”viiden sekunnin sääntöön”(oli sitten kyse ruoasta tai mistä tahansa maahan pudonneesta esineestä). Miehen ajatuksenkulku kuitenkin tyssäsi hänen törmätessään johonkin, itseasiassa johonkuhun. Ei se ollut ihmekään, että sitä törmäili, kun ei katsonut minne käveli.

Korbinian haukkoi henkeään säikähdyksestä ja tee läikähti hieman kupin reunan yli hänen kädelleen, mutta näköjään tälle viattomalle sivulliselle kävi hieman huonommin.

”Voi Luoja, olen todella pahoillani!” mies henkäisi rientäen nopeasti laskemaan teekuppinsa pöydälle. Hän otti servettipinon alkaen oitis taputella uhrikseen joutuneen herrasmiehen rinnuksia kuivatakseen kahvitahroja valkoiselta liiviltä, vaikkei ollutkaan ihan varma, arvostiko tämä kyseinen herra moista varsin läheistä elettä.

”Anteeksi, hyvä herra, tämä on kokonaan minun syytäni,” Korbinian jatkoi pahoitteluaan ja katsoi hieman kauhistuneena valkoista kangasta, joka oli kahvikäsittelyn ja hänen siistimisyritystensä jäljiltä lähempänä ruskeaa kuin alkuperäistä sävyä.

Mezekiel olisi selvinnyt pelkällä ärtymyksellä mikäli henkilö, joka häneen kolaroi ei olisi päättänyt yrittää... auttaa, tai jotakin. Vanhempi mies oli hetken shokissa siitä, mitä tapahtui, ja sai itsensä takaisin maan päälle vasta muutaman hetken kuluttua.

"--Tuo on ihan tarpeeksi", hän ärähti armottomasti, eikä edes koettanut leikkiä kohteliasta työntäessään itseään ja tuoliaan kauemmas. Hänen pitkät, hoikat sormensa kiirehtivät napittamaan liiviä auki (hänellä oli vielä takki, joten vaikka hän menettikin muutaman taskun ja tyylipisteen liivin puuttuessa, hän pärjäisi loppupäivän) samalla kun hänen kellanvihreät silmänsä loivat ärtyneen katseen tähän paikalle - paremman sanan puutteessa - rynnineeseen vieraaseen mieheen. Mezekiel ei ollut koskaan ollut hyvä ihmisten kanssa, se oli selvää, mutta hänestä tuli abysmaalisen huono ihmisten kanssa silloin kun ensivaikutelma oli tällainen.

"Ota hieman -- etäisyyttä --" hän sanoi ja liu'utti hetki sitten valkoisen liivin päältään ja taitteli sen toistaiseksi syliinsä, "oletko juonut vai jättänyt nukkumatta?!"

Tilanteesta äärimmäisen pahoillaan oleva Korbinian ei tuntunut tietävän, milloin hän yksinkertaisesti yritti liikaa. Hän tiesi kahvitahrojen olevan todella vaikeita puhdistaa mistä tahansa tekstiilistä, ja etenkin jos tahra ehti kuivua, olivat vaihtoehdot kankaan pelastamiseksi vielä minimaalisemmat. Vanhempi herrasmies ei tosin arvostanut kimppuunsa hyökänneen Korbinianin nopeaa ja varsin iholletulevaa toimintaa, sen hän huomasi lopulta toisen sanoessa asian suoraan.

”A-anteeksi,” Korbinian pyysi hiljaa ja perääntyi servettiensä kera, jotka rypistyivät miehen sormissa tuon pusertaessa kostunutta paperia nolostuneena. Hän tunsi punastuvansa hieman, kuten aina nolostuessaan, ja mutristeli huuliaan miettien, miten olisi vielä voinut ilmaista, kuinka ilmeisen pahoillaan hän oli aiheuttamastaan tilanteesta. ”Anteeksi” -sanan hokeminen ei enää kolmannella kerralla tuntunut yhtä merkitykselliseltä, joten ehkä oli parempi olla välillä hiljaa.

Vasta nyt Korbinian katsoi tarkemmin, minkä näköisen ja oloisen ihmisen(oletettavasti ihmisen, tässä kaupungissa kun ei voinut olla varma) olikaan tekemisissä. Ärtyneen ilmeen ja varsin tummanpuhuvan olemuksen lisäksi hänen huomionsa kiinnittyi miehen selväpiirteisiä kasvoja koristavaan arpeen, joka halkoi tuon huulia. Korbinian varoi kuitenkin tuijottamasta, sillä jotenkin hänestä tuntui, ettei tämä mies ainakaan pitänyt siitä, jos häntä tuijotettiin.

Kömpelyydestään päätellen Korbinian tajusi itsekin todella olevansa unen tarpeessa, mutta miehen esittämä, varsin aiheellinen kysymys silti nolostutti häntä.

”Olenhan minä juonut, teetä nimittäin,” hän tokaisi naurahtaen liian pirteään sävyyn yrittäessään epätoivoisesti keventää tunnelmaa vitsillä, joka oli kuulostanut hänen päässään paljon hauskemmalta. Hymy kuitenkin kuihtui vähitellen Korbinianin kasvoilta ja hän laski servetit käsistään teekuppinsa viereen huokaisten voipuneesti.

”Eh, pitkä työpäivä ja –yö takana, en minä yleensä... tai aina ole näin kömpelö,” hän kertoi, katsahtaen tummanpuhuvaa miestä nöyrästi.

”Mutta anna minun korvata tämä jotenkin, voin ostaa sinulle uuden kahvin, tai jotain. Ja hei, tiedän hyvän pesulan tässä lähellä, ja se on oikeasti hyvä. Igor saattaa näyttää päällepäin karskilta, mutta hän on todella pätevä ja helläkätinen, mitä tulee tahrojen poistoon,” Korbinian selitti nyökyttäen päätään.

Mezekiel ei osannut päättää, olisiki tuntenut lisä-ärtymystä vai jonkinasteista... epä-ärtymystä. Ainakin tämä yksilö osasi olla pahoillaan, ja se sai Mezekielin mielialan hieman paremmaksi. Toisaalta tämä samainen yksilö ei osannut lopettaa touhottamista, ja se sai Mezekielin mielialan laskemaan entisestään. Kaiken kaikkiaan se päätyi tasapeliin ja miehen mieliala ei muuttunut suuntaan eikä toiseen.

"Pesula... kuulostaa hyvältä", hän sanoi lopulta. Kahvia hänen ei enää tehnyt mieli; hänen mieltään vaivasi lähinnä hänen liivinsä kohtalo. Pitkä mies nousi seisomaan ja vilkaisi hajamielisesti valkoista vaatekappaletta käsissään. Ilmeisesti hänen liikkeensä remontoijat saivat muutaman hetken armonaikaa.

"Mihin suuntaan?"

Igor nimenä kuulosti epäilyttävältä, ja Mezekiel kurtisti kulmiaan ajatuksissaan. Jos mies olisi pistetty kokoon palasista ja puhui pahalla ässävialla, Mezekiel olisi ulkona niin nopeasti kuin vain oli fyysisesti mahdollista.

"Jos sinä todella haluat olla avuksi, voit näyttä minulle tietä. Ja sitten sinun olisi ehkä parasta mennä... lepäämään. Tämä ei epäonnekseni ole käsinkudottua kiinalaista silkkiä, mutta jonkun muun tapauksessa se olisi voinut olla."

Tai jonkun muun tapauksessa tönäisy oltaisiin jo annettu anteeksi.

Korbinian laski käden rinnalleen ja hengähti helpottuneesti huomatessaan herrasmiehen myöntyvän pesula-ehdotukseen enemmän tai vähemmän innokkaasti. Hän löysäsi hieman ruutukuvioista kaulahuiviaan ja tunnusteli trenssinsä taskuja varmistaakseen lompakkonsa ja puhelimensa olevan tallessa.

”Totta kai, minä voin viedä sinut sinne! Ja maksan kaikki kulut, ehdottomasti, kirjoitan vaikka shekin jos ilmenee, että liivinne on lopullisesti pilalla”, mies vakuutteli kumartaen päätään nöyryytensä merkiksi. Hän kääntyi lähteäkseen johdattamaan liivimiestä ulos kuppilasta, ja hörppäsi nopeasti ostamaansa teetä, ettei se olisi jäänyt ihan täysin koskemattomaksi. Juoma oli kuitenkin sen verran kuumaa, että Korbinian vinkaisi huulet törössä ja laski nopeasti kupin takaisin pöydälle poltettuaan huulensa ja kielensä. Hän pihisi ja puhalteli hetken viilentääkseen suutaan ja katsahti tummanpuhuvaa miestä hymyillen.

”Tätä tietä”, Korbinian neuvoi ja viittoi toista seuraamaan.

Puhto Putsis –pesula ei ollut kovinkaan kaukana, kun ostoskeskuksesta vain pääsi ulos; yhden kadun yli ja parin liikkeen ohi, ja he olisivat perillä. Kulkiessaan ostoskeskuksen erilaisten putiikkien ohi kohti pääovia, Korbinian väisteli vastaantulevia ihmisiä ja kääntyi äkisti liivimiehen puoleen.

”Minä olen muuten tohtori Korbinian Vinter, mikä teidän nimenne on, jos saanen udella?” hän kysyi hymyillen ystävällisesti ja katsoi uutta toveriaan odottavasti. Tohtori-nimitys lipsahti automaattisesti esittäytymiseen mukaan Korbinianin ollessa varsin tottunut tapaamaan ihmisiä lähinnä työasioihin liittyen, eikä hän kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota. Kieltämättä hänen ammattinsa ja tutkintonimikkeensä olivat tärkeimpiä hänen identiteettinsä muodostajia.

"Ei tarvitse", vastasi Mezekiel vakaana, kun tämä tuntematon henkilö tarjoutui maksamaan. Hän ei halunnut tuntea edes etäisesti minkäänlaista... velkaantumisen tunnetta, vaikka kompensaatio hänen liivistään olisikin mukava. Mutta Mezekiel oli ihminen, joka mieluummin piti ihmiset tuntemassa itsensä velkaisiksi hänelle, ei päinvastoin.

"On aivan tarpeeksi jos vain löydän paikan jossa voin puhdistaa tämän ilman että..." Mezekiel kurtisti kulmiaan, "ilman että joudun näkemään ylimääräistä vaivaa."

Hän oli tarkka mies, mutta ei siitä huolimatta pitänyt siitä, että mitään tai mikään liioiteltiin (toisaalta joskus tuntui siitä, ettei hän pitänyt mistään).

Mezekiel suoristi silmälasejaan, työnsi niitä yhden sormen varalla ylös nenällään, kuten hänellä oli aina tapana kun tarvitsi jotain tekemistä käsilleen. Hän kohotti toista paksuista kulmistaan kun... henkilö hänen seurassaan päätti nimetä itsensä.

"Hyvin.... mielenkiintoinen nimi", hän totesi kuivan neutraalisti vastaukseksi, äänensävyllä josta oli melkein mahdoton tulkita, no, yhtään mitään, "voit kutsua minua herra Feariksi. Mezekiel Feariksi."

Ja hänen nimensä oli varmasti melkein yhtä mielenkiintoinen ja noin neljä kertaa kornimpi. Herra Mezekiel Fear, mitä ihmettä hänen vanhempansa olivat ajatelleet?! Hyvä on, Mezekiel itse ei ajatellut asiaa juurikaan, sillä hän oli, no, hän, näin alkajaisiksi, mutta oli saanut kuulla kommentin jos toisen. Hänen nimensä yhdistettynä hänen tummanpuhuvaan ulkonäköönsä, vihertävänkeltaisiin silmiinsä ja taipumukseensa näyttää ärtyneeltä tilanteessa kuin tilanteessa tapasi saada ihmiset yhdistämään hänet jonkinlaiseen sarjakuva-antagonistiin.

"Minkä alan doktoraatti?" hän kysyi, melkein uteliaana.

Ilmeisesti tummanpuhuva herramies ei ollut ainakaan rahan perään, kun ei lähtenyt vaatimaan täyttä korvausta liivistään. No, vahinkohan se tönäisy ja kahvin läikytys oli ollutkin, mutta Korbinian tunsi silti olevansa syyllinen ja velvollinen korjaamaan tilanteen. Taisi olla kuitenkin hyvä päätös jättää asiasta tivaaminen, sillä itsestään muutenkin epävarma Korbinian tulkitsi, ettei tämä liivimies oikein pitänyt hänestä.

Esittäytymisen jälkeen Korbinian hymähti kohauttaen olkiaan, mitä hänen nimensä mielenkiintoisuuteen tuli. Eihän se tosiaan ollut ihan Jamesin, Johnin tai Jackin tasoa, mitä nimien yleisyyteen tuli, mutta myös sukunimestään mies oli saanut kuulla monia väärinlausuttuja tai –kirjoitettuja versioita. Yleensä Korbinian oli vielä niin kohtelias, ettei viitsinyt korjata muiden virheitä, vaan sai tälläkin hetkellä sähkölaskunsa nimellä ”Kervin Winters”.

Liivimiehen kertoessa oman nimensä, Korbinian kohotti hieman kulmiaan, kuin yllättyneenä tai suorastaan vaikuttuneena.

”Herra Fear”, hän toisti kunnioittavasti, pohtien mielessään mahtoiko nimi olla enne, kuten
sanotaan. Ehkä herra Fear oli tosiaan hieman pelottava ensivaikutelman perusteella, mutta Korbinian halusi ajatella, että tässäkin kärttyisessä herrasmiehessä oli kovan kuoren alla varmasti se pehmeä puolensa. Ehkä Mezekielillä oli kotonaan lemmikkihamsteri tai jospa tuo piti romanttisista elokuvista? Mielikuvat kuitenkin haihtuivat, kun herra Fear osoitti mielenkiintoa esittämällä kysymyksen, joka liittyi Korbinianin lempiaiheeseen.

”Aa, lääketieteen! En kuitenkaan ole yhtä kömpelö työssäni kuin kahviloissa”, mies kiirehti vakuuttamaan hieman nolostunut hymy kasvoillaan.

”Työskentelen lähinnä oikeuslääkärinä, mutta ohjaan ja opetan tällä hetkellä myös yliopiston opiskelijoita. Entä te, herra Fear? En kai törmännyt teihin kesken työpäivän?” Korbinian kysyi ystävällisesti hymyillen ja katsahti pidempää miestä lasiensa yli.

Mezekiel kaivoi takkinsa taskusta nenäliinan johon hän pyyhkäisi nenäänsä puolihuolimattomasti miettiessään.

"Kuulostaa kiireiseltä", hän kommentoi lopulta, äänensävyyn, joka hienovaraisesti kertoi, että hän ei arvostanut liikaa kiirettä itse. Hän ei ollut työnpakoilija, mutta... hän arvosti sopivaa tahtia. Joka ei ollut liian kiireinen. Tai jotakin. Hän ei itse oikeastaan ajatellut liikaa asiaa, mutta hän kaiketi piti enemmän omista asioistaan kuin työasioista. Hän oli tarkka niiden erosta, jollain tavalla.

"Oletatko, että viettäisin työaikaani tuolla?" hän kysy sitten, kohottaen kulmaansa, "mitä kuvittelet minun olevan? Tarjoilija?"

Hän halusi korjata asian heti, mutta toisaalta hän myös halusi kuulla vastauksen. Hän itse... no, hän itse ei olisi arvannut tätä henkilöä työskenteleväksi moisessa ammatissa... ammateissa? kuin tämä ilmeisesti työskenteli. Mutta hän ei varsinaisesti laskenut itseään kovin hyväksi ihmistuntijaksi muutenkaan, nykyään hän tuntui aina odottavan ihmisistä pahinta, ja aikaisemmin hän oli... ollut typerä.

Hän pudisti päätään.

"Ei", hän lisäsi nopeasti, siltä varalta että tämä... tohtori ottaisi hänen sanansa vakavasti. Itseasiassa aikana jolloin "casual wear" ei terminä pitänyt sisällään kauluspaitoja tai liivejä tai puvuntakkeja, hän joskus kuullut kommentin tai toisenkin siitä, oliko hän kortinjakaja blackjackissa tai tulossa hautajaisista.


Ostoskeskuksen sisäänkäynti (tässä tapauksessa uloskäynti) tuli näkyviin, ja Mezekiel kurtisti kulmiaan nähdessään ilmeisesti pikaruokalaan syntymäpäiville menevän lapsikatraan ilmapalloineen. Hän ei... pitänyt lapsista ja toivoi, että kukaan riivatuista kakaroista ei tekisi mitään kun hänen täytyisi ohittaa lauma.

Korbinian nyökytteli hiljaa päätään, mitä työnsä kiireisyyteen tuli. Useimpina päivinä hän ehti juuri ja juuri käydä kotonaan nukkumassa, ennen kuin oli taas kiirehdittävä sorvin ääreen juoksemaan siihen oravanpyörään, johon tohtorismies oli itsensä kahlinnut. Mutta siihen työtahtiin herra Vinter oli tyytyväinen, sillä ei hänellä ollut oikein muuta elämää työnsä lisäksi. Joinain päivinä (kuten tänään) hän taas ei ehtinyt kotiin edes nukkumaan, ja silloin Korbinian joutui myöntämään olevansa vain ihminen kaikesta tiedonjanostaan ja innostaan huolimatta. Kahvinkaan avulla ei jaksanut kauaa, etenkin kun se sattui vielä maistumaan niin pahalta.

”Mitä? E-ei suinkaan!” Korbinian vastasi häkeltyneenä, selvästikin annettuaan väärän käsityksen herra Fearille. Hän oli yrittänyt kohteliaasti udella, millaista työtä tämä salaperäiseltä vaikuttava liivimies teki, mutta oli ilmeisesti ilmaissut itseään ihan väärin.

”Tarkotin, että olittekohan mahdollisesti tullut kahvilaan ruokatauon ajaksi, en todellakaan olettanut teidän työskentelevän siellä. Vaikka ei tarjoilijankaan työssä mitään pahaa ole, asiakastyössä on omat haasteensa, todellakin”, Korbinian totesi ja katsahti pikaruokalaan suuntaavaa lapsijoukkoa, joka nosti melutasoa huomattavasti kiljahtelulla ja naurulla. Pieni hymy kohosi Vinterin kasvoille hänen katsellessaan pikkuihmisiä, vaikka yhtäkkiset kiljahdukset särkivätkin hänen korviaan, mitä lähemmäs he astelivat.

”Ensivaikutelman perusteella ajattelin teidän olevan korkeastikoulutettu henkilö, jokin ulosannissanne ja olemuksessanne sai aikaan sellaisen mielikuvan”, Korbinian jatkoi hymy kasvoillaan. Ulko-ovia lähestyessä joku lapsista alkoi itkeä vuolaasti ilmapallonsa karatessa ja kohotessa heliumin avulla hallimaisen eteisaulan kattoa kohti. Korbinian katseli itkevää lasta selvästi myötätuntoisena, ja toivoi tuon saavan toisen ilmapallon jostain menetyksensä tilalle.

”Ovatpas energisiä”, mies hymähti kevyesti, katsahtaen herra Feariä hyväntuulisesti.

"Hyvä," hymähti Mezekiel lyhyesti, ja jos hän olisi ollut joku muu, hän olisi saattanut hymyillä hieman. Valitettavasti hän ei ollut sellainen henkilö; hän oli vain ylivakava, lähes huumorintajuton Mezekiel.

"En haluaisi vaikuttaa... sellaiselta", hän lisäsi, selitykseksi, ja suoristi kauluspaitansa kauluksia, aivan kuin painottaakseen sitä, ettei ollut mitenkään... no, sellainen.

"Minulla on liike torin laidalla", pitkä mies tuhahti sitten, "mekaniikkaa. Ja fysiikanluentoja."

Hän piti kummastakin. Hän ei laskenut itseään miksikään "machinesupremasistiksi", mutta hänelle koneet olivat helpompaa seuraa kuin ihmiset. Niiden kanssa oli helpompi päätellä, mitä ne tekisivät seuraavaksi. Niiden kanssa oli helpompi kertoa niille, mitä niiden piti tehdä selvästi. Matematiikka oli helppoa ja selkeää.

Siksi häntä hämmensikin jatkuvasti, miten monet ihmiset eivät nykyään osanneet edes peruslaskutoimituksia.

"Tarvitsen kuitenkin jonkun virallisen ja rekisteröidyn remonttimiehen tarkistamaan liikkeeni silloin tällöin - aivan kuin en itse huomaisi ja osaisi korjata sähkövikoja", hän jatkoi ja hänen äänensävynsä muuttui ärtyneeksi samalla kun hän väisti jäätelön kanssa juoksevaa muksua. Hän ei halunnut lisää tahroja vaatteisiinsa, kiitosta vain.

Hän astui ulos, onnistuneesti pujoteltuaan lasten välistä ilman ongelmia; hän oli onnekseen lasten suhteen antimagneettinen. Ulkoilma ei ollut... kai varsinaisesti kylmä, mutta ei lämminkään. Mezekiel ei pitänyt kylmästä, se sai hänen nenänsä aina vuotamaan verta.

Lapset kirkuivat ja osa juoksenteli ympäriinsä toisiaan välillä tönien, selvästi viis veisaamatta aikuisten kielloista ja yrityksistä kaitsea äänekästä laumaa käyttäytymään asiallisemmin julkisella paikalla. Korbinian hymyili pikkuihmisten touhukkuudelle, muttei kieltänyt olevansa salaa myös helpottunut, ettei hänellä ollut kotona yhtä kuritonta jälkikasvua odottamassa. Lapset toivat mukanaan sotkua ja kiirettä, eikä mies kaivannut sitä tämänhetkiseen eläämänsä määräänsä enempää. Herra Fearia katsellessaan Korbinianista jotenkin tuntui, ettei tämä huoliteltu mekaanikkokaan erityisemmin olisi halunnut lapsia kotiinsa --tai muutenkaan lähelleen. Tai sitten tuo oli vain vähemmän hyvällä tuulella Korbinianin järjestämän sotkun takia, mikä oli erittäin ymmärrettävää.

Päästessään ulos ostoskeskuksen vilskeestä, raikas ulkoilma (tai no, niin raikas kun kaupungin keskustassa saattoi olla) tuulahti miehen kasvoille heilauttaen tuon tummia hiukset puolelta toiselle, saaden keskijakauksen menemään hieman sekaisin. Korbinian suki hiuksiaan pikaisesti ja viittoi kädellään kohteliaasti uutta tuttavuuttaan kääntymään ovilta oikealle kohti pesulaa.

”Aah, yrittäjän arkea. Joissain asioissa kyllä tuntuu, että tuon kaltaiset säädökset on tehty vain ihmisten elämää vaikeuttamaan, eikä suinkaan takaamaan turvallisuutta”, Korbinian hymähti päivittelevään sävyyn. Totta kai oli hyvä, että tarkistuksia tehtiin, mutta luulisi, että jos toimitilan omistaja oli pätevä tarkistamaan asian itsekin, niin se voitaisiin hoitaa ilman turhia välikäsiä.
Mitä herra Fearin työnkuvaan tuli, Korbinian nyökytti päätään ja kohotti kulmiaan kiinnostuneena.

”Kuulostaa laajalta. Minkä tyyppisiä asiakkaita teillä yleensä on?” hän kysyi hymyillen ja kaivoi taskustaan nahkasormikkaat käsiään lämmittämään.

Mezekiel nyökkäsi etäisen hyväksyvästi. Hän oli ehdottomasti samaa mieltä asiasta; tai siis, hänen mielestään maailmassa sopi olla niin monta lakipykälää hyvänsä, kunhan ärsyttävimmät niistä eivät koskeneet häntä. Mezekiel ei ollut missään nimessä lainrikkoja tai mikään luokan anarkisti rebel, mutta hänellä oli ollut jo jonkin aikaa "pick and choose" -suhde sääntöihin. Hän noudatti mielellään vain niitä, jotka hänelle sopivat.

Se oli monimutkainen asia joka oli kaikkein järkevin vain hänen omassa mielessään.

Ja kysymykseen hän päätti vastata rehellisesti:
"Idiootteja."

Kenties hänen pitäisi jatkaa asiasta;
"Ja minä tarkoitan sitä. Kukaan ei koskaan ota huolto-ohjeita vakavissaan. Kukaan ei koskaan tee tarkistuksia säännöllisesti. Rehellisesti sanottuna... minun pitäisi varmasti antaa ihmisille päinvastaiset ohjeet, jotta joku tekisi sitä, mitä pitäisi."

Hän tuhahti ärtyneesti.


// whoa, sorry suomiroolaaminen ei ole viimeaikoina oikein onnistunut kun olen käyttänyt tuota englannin uljasta kieltä niin paljon, //