Acts of Courage

Ilma oli alkanut muuttua yhä viileämmäksi päivän vaihtuessa illasta yöhön. Kuu oli piilossa pilvien takana, mutta näkyessäänkin sen hohtama valo oli kuitenkin aina vain auringolta lainattua, eikä sen turvin tahtonut ihmissilmin nähdä kovin hyvin. Korbinian pyöritteli pientä taskulamppua sormissaan ja haukotteli astellessaan katuvalojen valaisemaa tietä pitkin varsin hapuilevin askelin. Toisessa kädessään hän piti kompaktia ja liian pieneksi suunniteltua puhelintaan ja kuunteli linjan toisessa päässä hermoilevaa nuorta neitokaista väsyneesti hymyillen. Kuusitoistatuntinen työpäivä oli ollut ihan tarpeeksi pitkä jo ilman, että hän sai toimia päivystävänä lohduttajana yliopistollisessa sairaalassa harjoitteleville opiskelijoille.

”Kuule, Susan, vaikka sanoinkin, että minulle voi soittaa milloin vain, en ihan tarkoittanut— Ymmärrän, mutta älä ota sitä niin raskaasti. Keskustele professorin kanssa, hän auttaa sinua aikataulutuksen kanssa. Kunhan vain luet lausunnon läpi ja kirjoitat raportin niin hyvin kuin osaat, ja palautat tuotoksen minulle ensi viikon aikana”, mies selitti rauhalliseen sävyyn ja työnsi taskulampun lopulta olkalaukkunsa pikkutaskuun huokaisten.

”Olen varma. Ei se mitään. Mutta nyt neuvoisin sinua menemään nukkumaan, tai soitan seuraavaksi asuntolan valvojalle ja käsken hänen tarkastaa dormitoriot”, hän jatkoi tavoitellen ankaraa äänensävyä, mutta toivotti vielä naiselle hyvät yöt, ennen kuin kännykän näyttö himmeni puhelun päättyessä.

Väsyneesti huokaisten Korbinian hieroi otsaansa ja työnsi silmälasejaan ylemmäs nenänvarttaan pitkin. Opiskelijoiden ohjaamisessa oli omat ilonsa, mutta välillä Korbinian mietti, miksi jotkut oppilaat halusivat soitella juuri hänelle ollessaan stressaantuneita yliopistoelämästä ja kiireistä. Eivätkä kaikki edes katsoneet kelloa näppäillessään harjoittelujakson ohjaajan numeron ja alkaessaan pyydellä tehtävien palautuspäivien lykkäystä viime hetkillä. Ehkä hän oli vain liian kiltti, tai helpommin lähestyttävä henkilö kuin yliopiston professorit? Mene ja tiedä. Ehkä Korbinianin olisi vain pitänyt opetella sanomaan ei.

Jo toisen kerran haukotellen Korbinian ei laittanut vielä puhelintaan pois, vaan alkoi etsiä taksin numeroa. Vasta nyt hän hoksasi katsoa ympärilleen, ja tarkastaa kadun nimen, mihin asti oli ehtinyt kävellä puhelunsa aikana. Market Plaza oli ihan lähistöllä, joten ehkä oli järkevintä tilata taksi kävelykadun päähän, tämä kaupunginalue kun ei ollut miehelle niin tuttua seutua.

Miksi tohtori Vinter oli edes liikkeellä tähän aikaan, tässä kaupunginosassa? No, tällä kertaa hän ei ollut eksynyt iltalenkkinsä aikana, vaan oli liikkeellä työasioissa. Ei ollut harvinaista, että ihmisten ja, no, ei-ihmisten, välillä oli kahakoita, joissa jollekin sattui. Ja yleensä pahasti. Jos sattui niin pahasti, että tuli ruumiita, saattoi poliisi tarvita rikospaikalla asiantuntijan apua, missä Korbinian astui mukaan kuvioihin. Yleensä hän sai tehdä obduktion sairaalassa kaikessa rauhassa, mutta kun kutsu kävi, oli sairaalan steriilistä ympäristöstä luovuttava hetkeksi. Vaikka sitten keskellä yötä.

Onneksi päivän työt olivat nyt kuitenkin takanapäin, eikä Korbinianin mielessä ollut kuin pikainen peseytyminen ja omaan sänkyyn ryömiminen, kaiken muun ehtisi tehdä seuraavana aamuna kunnon yöunien jälkeen. Yksi katuvalojen lampuista välähteli ja särisi selvästi vedellen viimeisiään ennen kuin sammuisi pian kokonaan, mikä vaikeutti hieman kadun nimen lukemista kyltistä, jota tiiratessaan Korbinian sai siristellä silmiään muutenkin. Ainakin hän oli menossa vielä oikeaan suuntaan.

Asfalttitie kapeni kujaksi, ja parin korttelin päässä häämötti jo Market Plazan kävelykatu, joka öiseen aikaan oli varsin hiljainen ilman kauppiaita ja asiakkaitaan. Löytäessään viimein taksin numeron kännykkänsä luettelosta, Korbinian kohotti luurin korvalleen ja tunsi yhtäkkiä jonkin kovan painautuvan selkäänsä vasten.

”Tiputa se puhelin, eikä äkkinäisiä liikkeitä”, karhea miesääni sanoi hänen takaansa määrätietoisesti ja tökkäsi Korbiniania selkään ysimillisen piipulla tehostaakseen viestiään. Korbinian jähmettyi oitis paikoilleen silmiensä levitessä kauhusta, eikä häntä tarvinnut kehottaa toista kertaa, kun hän pudotti puhelimensa maahan.

”Voi taivas”, hän henkäisi ja kohotti hitaasti kätensä ylös, toivoen mielessään, että tämä oli vain joku huono pila.

”Voitat kohta matkan sinne, jos et tee just niinku sulle sanotaan”, toinen, hieman nuoremmalta kuulostava mies sanoi ja tönäisi Korbinianin kujalle, painaen tuon tiiliseinää vasten.

”Nyt pysy siinä”, nuoremmalta kuulostanut ryöstäjä sanoi ja nappasi mustan laukun Korbinianin olalta pälyillen ympärilleen, samalla kun pyssymies piti asettaan yhä uhrinsa selkää vasten.

”E-ei tehdä nyt mitään hätiköityä, kaverit... Ottakaa rahat, mutta laukussa on vain työpapereita—”

”Turpa kiinni nyt!”

”Okei”, Korbinian vinkaisi surkeana, painaen otsansa tiiliseinää vasten ja sulki silmänsä kuin toivoen vain näkevänsä pahaa unta.



((...Tulipas tekstiä. Kerrohan Purjo toki, jos haluat että editoin kohtausta jotenkin))

Leahin ilta oli ollut melko tavanomainen siihen asti, että hän kuuli takakujilla maleksiessaan vihaista ärjyntää. Asian tutkiminen nurkan taakse kurkistamisen muodossa paljasti blondille naiselle nahkatakissaan, että kyseessä oli mitä ilmeisimmin ryöstö. Kaksi miestä, toinen työnnetty seinää vasten ja toinen ase osoitettuna aiemman mainitun selkään. Voi taivas, Leah huokaisi mielessään, tietämättään hyvin samaan tapaan kuin uhriksi joutunut mies aiemmin.
Nainen oli rauhallisesta, melkeinpä apaattisesta ulkokuorestaan huolimatta hermostunut ja miehen puolesta jopa pelokas tarkkaillessaan vaarallista tilannetta. Hän kierähti takaisin nurkan taakse ja henkäisi sen turhuudesta huolimatta, suki hermostuneesti hiuksiaan ja napautti vielä takaraivoaan tiiliseinää vasten taistellessaan omantuntonsa kanssa. Tämä ei ollut hänen asiansa. Tämä ei ollut mahdollisen paljastumisen arvoista. Ja... ja hitot!

Siitäkin huolimatta että hän oli vampyyri, siitäkin huolimatta että hän oli tupakoiva, alkoholisoitunut murhaaja, hänellä oli omatunto. Hopeakrusifiksi hänen taskussaan lojuvasta rukousnauhasta nipisti hänen sormeaan hänen hipaistessaan kyseistä nauhaa. Hän nosti palovammasta punertuneen etusormensa eteensä ja nuolaisi sitä lievittääkseen kipua. Ei mennyt montaa minuuttia ennenkuin hän huokaisi taas, kirosi mielessään itseään ja tätä tilannetta johon oli kävellyt ja päätti lopulta sukeltaa siihen.
"HEI!" Leah hihkaisi kasvatettuaan itselleen ensin piilossa paksut, mustat hiukset ja kulmakarvat pieneksi naamioksi ja ryntäsi paikalle jossa kaksi miestä yhä seisoivat. Hän ei voinut vain hiipiä tarttumaan ryöstäjästä kiinni sen pelossa että yllätys saisi miehen painamaan liipaisinta kun se vielä osoitti uhrin selkää, joten ainoa vaihtoehto oli vetää huomio häneen itseensä. Pahinta mitä saattoi tapahtua oli vain luoti joka ei suurella todennäköisyydellä ollut tarpeeksi tappamaan häntä (Leah ei saattanut olla varma koska ei koskaan ollut tullut ammutuksi). "Sinuna laskisin aseen ja häipyisin, ilman laukkua kiitos, ennenkuin johonkuhun sattuu," Nainen jatkoi itsevarmasti, tietämättä tarkalleen miten edetä mutta vetäen edelleen huomiota itseensä ja pois toisesta, vanhemmasta miehestä. Se ei ollut kovin vaikeaa esittämällä kovista, mies selvästi näytti yhtä aikaa hämmentyneeltä ja erittäin ärtyneeltä kääntyessään Leahia kohti.

((Voi luoja anteeksi tätä jumalatonta kestoa, päällä on ollut vähän taide- ja kirjoitusblokki viime aikoina. D: Nyt yritän kyllä aktivoitua!))