Heaviest Rain

// vapaa peli! Saa tulla kuka tahtoo etc. //

Satoi.
Hyvä on.
"Satoi" oli ehkä vuosisadan suurin vähättely. Tämä oli Sadetta ässällä, joka oli kolme kertaa isomalla fontilla kuin sanan muut kirjaimet.

Tori oli tyhjä kun Mezekiel Jedediah F. Fear ("Herra Fear on tarpeeksi, pyydän, ei, älä lyhennä sitä Mez.") lähti ylittämään sitä, oikaistakseen hieman - ei häliseviä nuorisojoukkoja, ei äitejä ostamassa jäätelä rasittaville räkänokilleen - ei ketään muuta, paitsi tietenkin hän kirkkaankeltaisine, kukkakoristeisine sateenvarjoineen, joka muuten sivumennen sanoen ei sointunut laisinkaan hänen musta-harmaaseen pukeutumiseensa.

Oli harvinaisen synkeä päivä - itseasiassa ei ensimmäinen laatuaan, sillä eilinenkin oli ollut aivan yhtä synkeä. Niitä päivä, jolloin halusi jäädä kotiin juomaan lämmintä juomaa tai katsomaan televisiota, ja jolloin ulos mentiin vain ystävien ja/tai koiran kanssa. Mezekielillä ei ollut koiraa eikä juuri ystäviäkään, joten hän joutui tyytymään kävelemään ulkona yksin - hän oli palaamassa kauppakeskuksen postista, jonne oli vienyt paketin lähetettäväksi. Ei, se ei ollut voinut odottaa huomiseen.

Ei ollut edes syksy, kesä vasta, ja ilma oli siitä huolimatta viileä. Pitkä mies puristi takkia tiukemmin ympärilleen ja harppasi syvältä näyttävän vesilätäkön yli kömpelösti (hän ei ollut mikään atleetti, ja päivittäinen istuminen huonossa työasennossa tapasi jättää hänen koko ruumiinsa tuhannella tavalla näkkileivän notkeaksi) samalla kun puristi sateenvarjoaan tiukasti käsissään, jotta vesi ja tuuli eivät olisi vieneet sitä.

Hieno päivä.
Normaali päivä.
Taas kerran.

Hän aivasti hihaansa vasten ja onnistui jotenkin astumaan seuraavaan vesilätäkköön suoraan. Hän hypähti kiroillen pois lätäköstä ja yritti ravistella jalkaansa kuivaksi. Se ei tietenkään toiminut.

Ihmiset säntäilivät kadulla satenvarjoineen. Kaikki koittivat vain päästä pisteestä a, pisteeseen f, käymättä välietappien kautta jos mahdollista. Koko kaupunki näytti muuttuneen yhdeksi hydrofobiseksi massaksi, joka soti taivaalta kaatavaa nestettä vastaan mitä mielenkiintoisimmin synteettisin valmistein.

..Niin kaikki paitsi yksi.

Tummahipiäisellä naisella oli suojanaa vain pitkä takki, joka eristi juuri sopivasti kosteuden loppu kropasta. Paljaat, karaistuneet jalat eivät vedestä piitanneet, eikä nainen vaivautunut paljoa lätäköitä väistelemään. Sitäpaitsi vesi oli lämpimämpää kuin ilma tällä hetkellä, mutta eipä sitä kyennyt tuntemaan kengät jalassa.
Muille tälläinen itsensä elementeille altistaminen olisi koitunut vähintään keuhkokuumeeksi, mutta naisen rautainen fysiikka kyllä kestäisi koleassa pesivien virusten hyökkäykset.

Shiv oli uppoutunut ajatuksiinsa, kävellessään kohti tuttua kuppilaa. Sormet pyörittelivät kolikoita taskun pohjalla. Kalenterissa oli tämän päivän kohdalla ammottava tyhjyys ja päivä rutiinien jälkeen olivat seinät alkaneet hiipiä päälle. Tämä oli muutenkin täydellistä aikaa olla ulkona, koska kukaan muu ei ollut.

..Niin paitsi hoikka, kiroileva mies kirkkaan kukertavan sateenvarjon kanssa.

Tämäpä mukava yllätys.
Nainen pysähtyi Mezekielistä katsoen hiukan takaviistoon ja seurasi hetken toisen hyppytanssia hymyillen.

"Päivää herra Fear." Shivin teki mieli lisätä perään "kaunis päivä tänään", mutta tämä malttoi mielensä.

Yllättävä ääni Mezekielin takaa sai miehen hätkähtämään silminnähden. Yleensä ihmiset eivät puhuneet hänelle paljon (joka oli sekä hyvä että huono asia, tietenkin) - hän ei ollut sit tyyppiä, jolla oli niin paljon ihmisiä, että sai pelätä ylirasittuvansa tervehtimisestä kaupungilla kävellessään. Hänellä ei ollut lemmikkejä (koska hän ei juurikaan perustanut eläimistä eikä uskaltanut ottaa riskiä astmansa kanssa, vaikka se toistaiseksi olikin pitäytynyt iskemään vain silloin jos hän hengästytti itseään liikaa) joten hänen ei tarvinnut pelätä sitäkään, että joku tulisi ahdistelemaan häntä "saanko moikata koiraasi?" -verukkeella.

Lyhyesti; oli melko epätavanomaista tulla tervehdityksi.

Mezekiel käännähtä ympäri ja vaikka painon laskeminen märälle kengälle ei ollut kovinkaan miellyttävää, hänen täytyi tehdä niinkin. Ja oli tarpeetonta sanoakaan että hän oli... yllättynyt siitä, kuka hänelle oli puhunut. Paksut, tummat kulmat kohosivat hieman yllätytyksestä.

"Oh. Te olette.... neiti... Othenan, eikö? Nimimuisti ei ole suurin vahvuuteni, ymmärrättehän", hän sanoi pahoittelevasti ja otti kaksin käsin kiinni sateenvarjostaan, jottei yllättävä tuulenpuuska olisi repäissyt sitä hänen käsistään.

"Miten yllättävä tavata teitä täällä", hän jatkoi ja tarkoitti sanojaan. Hän niiskaisi äänekkäästi ja toivoi, ettei saisi flunssaa tämän seurauksena; kipeänä oleminen teki hänestä, mikäli mahdollista, vieläkin ärtyneemmän. Sairastelu ei sopinut hänelle (vaikka toisaalta, eihän se sopinut kellekään).

"Olen pahoillani, etten ole tullut vielä visiitille, mutta en ole saanut maksua siitä... siitä niin."

Olisi varmasti pitänyt käydä silti maksamassa etukäteen tai jotakin. Jostain syystä nainen onnistui tapaamaan Mezekielin aina kun mies oli mahdollisimman epäedukseen.

Nainen näytti kovin ilahtuneelta siitä, että mies muisti tämän vielä.
"Oi, älkää välittäkö, minun nimeni ei ole välttämättä se helpoin muistaa." Jonkun mielestä säteilevästi hymyilevä, paljasjalkainen nainen, kaatosateessa saatoi olla hyvinkin ärsyttävä näky, mutta Shiv ei moisesta pahemmin piitannut. Äkäinen tuulenpuuska onnistui ainoastaan hiukan hulmuttamaan vedestä rastaan takin helmaa ja naisen palmikosta karanneita mustia hiuksia. Toisaalta tälläinen monsuuni ei välttämättä ollut intialaiselle naiselle mikään uusi juttu.

"Myönnettäköön, että on olisi uskonut tapaavani sinua ulkona tälläisessä säässä." Nainen ei voinut olla luomatta katsetta miehen mielikuvituksekkaaseen sateenvarjo valintaan.
Mies oli senverran kurjan näköinen sateenvarjonsa varressa, että naisen melkein kävi toista sääliksi. Nainen oli jo aikaisemmin tarkkaillut miehen fysiikkaa, joka ei ollut oikein omiaan tähän säähän.

"Voi, älä siitä huolehdi." Nainen naurahti. "Olin jo melkein unohtanut koko jutun." Tämä lohdutti. Valettahan se oli, mutta ehkä se sallittaisiin.
"Onko sinulla nyt kovakin kiire, vai ehtisitkö liittyä seuraani kupilliselle? Tässä aivan lähellä on eräs miellyttävä ja hiljainen kuppila, jolla on varsin kattava lämmin juoma valikoima." Nainen sanoi ja nyökkäsi erään kujan suuntaan, koska ei tahtonut ottaa käsiä taskustaan ellei ollut aivan pakko.

"Minäkään en odottanut löytäväni itseäni tästä säästä, mutta joitakin asioita ei voi välttää", sanoi Mezekiel vakavalla naamalla. Hän ei ollut varsinaisesti hyvän työmoraalin ihminen, mutta hän oli tarkka ja säntillinen, ja kun hän oli sanonut, että tekisi jotain, hän tekisi sen, vaikka taivaalta sataisi litratolkulla. Hän siirsi sateenvarjonsa toiseen käteensä ja laittoi kaksirivisen takkinsa yhden auenneen napin jälleen kiinni näppärällä sormiliikkeellä.

Pitkä mies vaihtoi painoa jalalta toiselle ja näytti empivältä lasien takana.
No, oliko hänellä? Hänellä oli kyllä vähän paperitöitä (kirotut lisäosien tilaamiset ja kirotut idiootit jotka lähettivät hänelle väärät osat eivätkä osanneet myöntää virheitään) mutta...

Ehkä hänellä oli vähän aikaa. Kylmä hänellä ainakin oli, kiitos kolean sään.
Ehkä häneltä löytyisi lyhyt hetki. Ei enempää.

Mezekiel hieraisi nenäänsä ja tajusi kuinka kylmät hänen sormensa olivat.

No, ehkäpä hänellä tosiaa oli se hetki.

Hän kohautti laihoja harteitaan.

"Kenties. Kyllä. Uskon niin. Haluatteko näyttää tietä?"

"Tätä tietä." Nainen nyökkäsi hyväntuulisesti ja lähti kävelemään kohti kuppilaa. Naisen ehdottama paikka ei ilmeisesti ollut aivan pääreitin varrella, sillä sinne päästäkseen oli käveltävä muutamaakin melko epäilyttävää kujaa pitkin.

Lopulta kuitenkin eteen aukesi hiukan leveämpi umpikuja, jonka päässä nökötti pieni yksinäinen puutalo, korkeiden kivitalojen kupeessa. Kaupan omistajalla oli ilmeisesti mielenkiintoinen huumorintaju. Oven yläpuolella sananmukaisesti roikkui kyltti, jossa luki isoin kirjaimin: Le Grounded.

Shiv avasi tälläkertaa oven ja päästi miehen sisälle ensin.
"Tilaa vain itsellesi jo, minun on kuivateltava hiukan." Nainen totesi ja jäi vielä kuppilan ulkoeteiseen.

Kuppila oli pieni, sisällä oli istumapaikkoja ainoastaan kuudelle. Paikan teema oli ilmeisesti "Ranskalainen bistro kohtaa IKEAn", mutta omalla omituisella tavallaan tämä fuusio toimi. Tiskin takana seisoi kuusissa kymmenissä oleva mies, joka hymyili aurinkoisesti valtavien muotoiltujen viiksiensä takaa. "Bonjour." Tämä toivotti puhtaalla manner-ranskalaisella korostuksella. Kauppiaan takana oli aivan uskomaton valikoima eri teelaatuja ja kahvipapuja. Mursunviiksi tarjosikin Mezekielille menua käteen ennenkuin tämä ehtisi tilata. Saattoi saada aavistuksen siitä ettei tästä kuppilasta saanut vain kahvia.

Nainen seisoi eteisessä ja rutisti suurimpia vesiä hiuksistaan ennenkuin kehtaisi tulla peremmälle.

Mezekiel katui päätöstään; ei siksi, etteikö hän olisi välittänyt naisen seurasta tai mitään sellaista, vaan siksi että tämä... paikka tuntui olevan vähän... no, syrjässä. Ja Mezekiel ei pitänyt syrjäisistä paikoista, ja hänellä loppujen lopuksi oli rajallinen määrä aikaa (hyvä on, jälkimmäinen seikka oli ehkä hänen itsemääräämänsä sääntö eikä niinkään "aito" kiire).

Hänestä tuntui että hänellä ja tällä puolitutulla naisella oli fundamentaalinen ero - Mezekiel piti pikakahviloista; hän sanoi "kahvi" ja hän sai - yllätys! - kahvin. Hän ei halunnut mitään pelleilyä, mitään vaahtopiirrosta cappucinon pintaan, ei suklaista jälkimakua; jos hän haluaisi sitä, hän matkustaisi pahusvieköön Italiaan.

Mutta hän yrittäisi parhaansa tulla toimeen! Vaikka hän oli periaatteessa ja käytännössä kärttyinen kolmekymppinen (melkein nelikymppinen!) mies, hän silti joskus satunnaisesti ainakin halusi yrittää. Hän otti menun käsiinsä ja huokaisi mielessään; tästä tulisi näköjään tällainen keikka. Hän halusi vain simppelin kahvin. Jotain, joka pitäisi hänet hereillä. Ei mitään hienosteluja.

Hän työnsi kirkasvärisen sateenvarjonsa taskuunsa (suljettuna ja taiteltuna tietenkin!) ja juoksutti kättä paksujen hiustensa ohitse. Hänen lasinsa alkoivat huurtua kun hän oli päässyt viileästä ulkoilmasta - se nyt tästä vielä puuttuihkin! No, jos se menisi siihen, hän pärjäisi ilman lasejaan hetkisen verran. Hän otti menun vastaan kiittäen hiljaisella äänellä ja jäi selaamaan sitä koettaen nähdä lasiensa takaa sumeaa tekstiä. Nyt hän vasta alkoi tuntea kuinka epämiellyttävä märkä kenkä hänen jalassaan oli ja ja ja ja ja --

Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt kieltäytyä.
Vaan myöhäistä se oli nyt.

Hän kääntyi Haranedran suuntaan.

"No", hän sanoi, päättäen olla positiivinen, "tämä kieltämättä on jotain hieman erilaista."

Nainen sai itsensä senverran kuivaksi, että kehtasi tulla peremmälle. Ensitöikseen tämä sai vastaansa Mezekielin hiukan kärsivän ilmeen. Pieni muutos normaaliin, ei ollut vielä tappanut ketään. Mies ehtisi kyllä olla kitkerä vielä pitkään myöhemminkin, nainen muistutti itselleen.

"Ei vain erillaista, vaan myös erinomaista." Nainen hymyili rohkaisevasti.
"Bonjour, Filip." Nainen toivotti ja valmiiksi iloisen näköinen kauppias suorastaan räjähti, papattaen ranskaa niin nopealla tahdilla, että syntyperäinenkin hämmentyisi. Shiv vain hymyili ja nosti hiukan kättään koittaen rauhoitella miestä. Heillä olisi aikaa turista ummet ja lammet myöhemminkin.

"Saisinko sen tavallisen?" Nainen hymyili ja vilkaisi Mezekieliä. "Suosittelen lämpimästi joko chai-teetä tai ihan perinteistä cappuchinoa. Mistään koko tästä kylästä et löydä parempa." Toinen hehkutti.

Filip oli alkanut jo valmistella naisen tilausta, mutta piti korvat höröllä sitä varten että herrasmies olisi varmis tilaamaan. Shiv riisui silläaikaa takkinsa ja ripusti sen pöydän vieressä olevaan naulakkoon kuivumaan. Nainen näytti olevan hyvin kotonaan täälä.

Mezekiel hymähti itsekseen matalasti ja veti laseja alas nenänvarttaan. Niiden takaa ei näkisi nyt mitään, kiitos huurun, oli helpompi katsella niiden ylitse, vaikka maailma muuttuikin hieman sumeammaksi. Mezekiel taputteli märän takkinsa taskut nopeasti läpi etsien lompakkonsa. Olisi noloa jos hänellä ei olisikaan rahaa maksaa.

"Hyvä on. Cappucino, siis."

Hän kohotti laihan käden toiselle harteelleen ja hieraisi hajamielisesti. Hänen sormenpäänsä olivat yhä viileät - hän tunsi sen hipaistessaan kaulaansa ohimennen. Mezekiel ei tuntenut oloaan kovinkaan kotoisaksi täällä, mutta ehkä se... muuttuisi. Hänelle tämä paikka oli kahvila, kuten monet kahvilat. Niinpä hän jätti takin päälleen, ainakin toistaiseksi.

Uudet kengät olisivat kyllä olleet ihan mukava juttu.

"Jännittävää", hän sanoi hajamielisesti ja tutkaili paikkaa katseellaan höyryisten lasien yli, vaikka näkikin lähinnä sameutta kauempana, "kaikenlaisia paikkoja sinäkin tunnet."

Oli mahdotonta sanoa oliko se kohteliaisuus vai ei.
Mezekiel oli melko hyvä "kohteliaisuuksissa" joista vain ei ottanut selvää.

Nainen päästi huvittuneen hymähdyksen miehen kommentille.
"Kaikkea sitä löytää kun vanhaksi elää." Ei päivääkään yli kolmikymppisen näköinen nainen sanoi, olkapäitään hiukan kohauttaen. Nainen otti tiskin päästä muutaman puhtaan servetin ja tarjosi niistä yhtä miehelle. Kuivien silmälasien takaa olisi helpompi ihmetellä ympärilleen. Filip alkoi hääriä italialaisen kahvinkeittimensä äärellä ja näytti siltä, että kahvista otettiin hintaa vasta lähtiessä.

Nainen istuutui pöytään, jonka vierellä takki riippui. Hän laski loput kädessään olevat servetit, yhtä lukuunottamatta pöydälle. Paperinpala sai toimittaa pyyhkeen virkaa, kun nainen paineli sillä hiusrajaansa.
"Voinko udella miten elämä sinun kohdallasi on sujunut senjälkeen kun tapasimme?" Nainen aloitti kohteliaan keskustelun.
"Toivon mukaan sinulle ei ole tullut mitään paperisotkua ikävämpää jälkipyykkiä."

Nainen vilkaisi kädessään olevaa paperia ja määriteltyään sen vielä tarpeeksi imukykyiseksi, paineli muutaman valuneen vesipisaran pois kaulaltaan.

Mezekiel istui tuolille vastapäätä Shiviä, kohteliaasti ja tietyllä tavalla varovasti. Hän laski kätensä pöydälleen ja katseli saamaansa servettiä. Hänen oli kuitenkin kieltäydyttävä sen käyttämisestä; hän jätti paperin pöydälle ja alkoi jälleen kaivella taskujaan. Hän löysi hetken kuluttua silmälasikotelonsa, avasi sen ja poimi esille puhdistusliinansa. Jotkin ihmiset eivät välittäneet siitä, millä lasinsa kuivasivat, mutta Mezekiel... no, hän oli niitä ihmisiä, jotka vain tekivät asiat niin kuin tekivät.

"Nah. Kyseltiin minulta hieman asioita, mutta koska lähdit paikalta en voinut vastata kaikkiin. Ehkäpä parempi niin - ainakin vältyin lisätyöltä", hän kertoi hajamielisesti hinkatessaan vasenta linssiä puhtaaksi liinalla. Hän kohotti lasinsa valoa vasten ja siristi silmiään ja siirtyi sitten putsaamaan oikeaa linssiä.

"Minä pärjään, neiti, vallan hyvin itsekin, jos sitä vihjaatte", hän sanoi ja ensimmäistä kertaa hymyili Shivin seurassa. Tämä hymy ei ollut miellyttävintä sorttia, vaan enemmänkin pisteliäs huomautus siitä, että Mezekiel lähinnä unohtaisi koko sopan, sillä se oli ollut noloa, epämiellyttävää ja monta muuta ei-mukavaa asiaa. Hän laski lasinsa pöydälle ja työnsi puhdistusliinan silmälasikoteloon takaisin.

"Toivottavasi teillä on mennyt hyvin, tai jopa paremmin. Onko kätenne parantunut? Olette, mikäli oikein ymmärsin, jonkinlainen parantaja itsekin, joten toivon ettei kädestä ole ollut haittaa työssänne. En todellakaan odottanut että se tapahtuisi, joten en osannut varautua siihen, olen pahoillani."


Äkkiä hänen eteensä tuotiin kupillinen kahvia ja hän häkeltyi siitä niin että melkein unohti kiittää.

Nainen nyökkäsi hiukan pahoitellen, että oli ottanut aiheen puheeksi. Tämä käänsi mieluummin puheen aiheen muualle pois epämiellyttävältä sektorilta.

"Käsi alkaa itseasiassa olla aivan kunnossa." Nainen hymähti hymyillen ja vilkaisi alas käsivarttaan. Kyynärpään ja ranteen välissä oli edelleen näkyvillä kirjava kohta, mutta ei enää mitään sen kummempaa.
"Muutama vapaapäivä teki itseasiassa aivan hyvää." Nainen naurahti ja jatkoi. "Älä suotta huoli. Kuten sanottu: en missään vaiheessa epäillyt sinun osaavan ennustaa tulevaisuutta."

Filip kiikutti molemmille kupit pöytään ja latasipa vielä lautasellisen pikkuleipiä kyytipojaksi.
"Merci beaucoup, Filip."

Nainen käänsi teekuppinsa korvan oikean käden puolelle ja selkeästi ihaili hetkisen moitteettoman kaunista tee kupillistaan.
Nainen otti pöydällä olevasta pienestä korista hunajaa ja puristi sitä teensä sekaan.

"Onko tapahtunut mitään muuta mielenkiintoista?" Nainen koitti kovasti keksiä mistä muusta kuin säästä keskustelisi sivistyneesti henkilön kanssa, jonka oli tuntenut kaiken kakkiaan parisen tuntia. Tällä oli kysymyksiä roppakaupalla, mutta oli melko epäkohteliasta alkaa pumppaamaan ihmisestä tietoa ihan suorilta käsiltä.

"No, tuo on sentään hyvä kuulla", sanoi Mezekiel hymähtäen ja katseli pöydällä lepääviä silmälasejaan. Vaikka hän ei tuntenutkaan minkäänlaista henkilökohtaista kiintymystä Shiviä kohtaan, hän oli silti, pohjimmiltaan, ihan mukiinmenevä ihmishenkilö, joka ei varsinaisesti halunnut pahaa niille, jotka eivät sitä ansainneet. Hän piteli kylmiä käsiään kiinni kahvikupissa lämmittääkseen sormiaan, jotka alkoivat jo kihelmöidä tunnon pikkuhlijaa palatessa.

Hän sulki silmänsä hetkeksi ja kurtisti kulmiaan miettiessään. Oliko hänelle tapahtunut mitään erikoista? No, ei tietenkään. Hän koetti pysyä niin kaukana Erikoisesta kuin oli mahdollista, sillä hän oli niitä ihmisiä jotka pitivät rutiinista. Se oli tuttua ja turvallista, vaikka yksitoikkoista ja joskus salaa hän toivoi että jotain miellyttävää uutta tapahtuisi. Miellyttävää uutta. Ei epämiellyttvää uutta. Ei villejä narkkareita sulkemisajan jälkeen tai muuta sellaista, kiitos.

Oh, niin no, kun hän mietti päivämääriä niin kai jotain oli tapahtunut. Se päivä oli lipunutkin hänen muististaan, sillä hän harvoin oikeastaan ajatteli sitä. Hänen entisen vaimonsa muistopäivä... Mezekielin ilme muuttui hetkeksi hieman pehmeämmäksi.

"Ei mitään sellaista, minkä uskoisin sinua kiinnostavan, valitan", hän sanoi pehmeällä äänellä ja otti viimein huikan juomastaan. Aseteltuaan kupin takaisin pöydälle hän noukki lasinsa käsiinsä ja asetteli ne kasvoilleen, "minä en valitettavasti ole mielenkiintoinen ihminen. En usko että haluaisit kuulla... varaosatilauksista tai... tai mistään sellaisesta."

Hän paransi istuma-asentoaan.

"Entä te, olivatko teidän vapaapäivänne miellyttäviä?"

Nainen naurahti toisen kysymyksille vapaapäivistä. "Minä en ole kovin "vapaapäivä"-tyyppiä, ellei ole aivan pakko. Olen enemmän sellaista "teen työtä siis elän"-tyyppiä. Hyväähän se aina välillä tekee, kuten sanottu, mutta loppujen lopuksi olen aina vähintään päivystyksen omaisessa toiminnassa." Nainen hymyili ja joi varovasti siemauksen kuumaa teetään.

"Ainakin minulla oli muutama päivä aikaa täyttää perustiedoissani olevia ammottavia aukkoja. Istuin siis koko ajan kotona ahmimassa kirjoja." Nainen sanoi hyväntuulisesti. Päällepäin toinen näytti kyllä enemmän sellaiselta keittokirja ja romaani kirjallisuuden kuluttajalta, mutta ilmeisesti ulkonäkö pettää.

"Jotenkin vain nykyään kirjojen lainaaminen ja hankkiminen tuntuu olevan niin kovin hankalaa. Jos etsii mitä tahansa pokkari romaania paksumpaa, on saatavilla ainoastaan sähköisiä kirjoja." Nainen puisti vähän päätään ja huokaisi.

"Kai tälläiset modernin maailman jälkeensä jättämät fossiilit, saavat vain tyytyä siihen mitä on painettu ilmaisjakelu lehtiin." Nainen tuhahti huvittuneena.
"Anteeksi, eksyn taas aiheesta.."

"Miten kumma sattumus", sanoi Mezekiel eikä näyttänyt laisinkaan kummastuneelta, "minä keräilen kirjoja. Keräilin kirjoja. En tiedä. Joka tapauksessa minulla on niitä paljon. Kirjoja siis."

Mekaniikan parissa viihtyvä Mezekiel suosi silti kirjansa papereina, kiitosta vain. Ei se tuntunut samalta ilman lehtiä. Tai ehkä hänkin oli liian vanha. Loppujen lopuksi teknologia yhdistettiin aina vähän yli kaksikymmentävuotiaisiin nuoriin, eikä Mezekiel nyt sattunut olemaan sellainen.

Hän käänsi rannettaan nopealla liikkeellä ja nivelet rusahtivat tyydyttävällä tavalla. Sitten mies veti kädet vasten itseään ja katseli kahvikuppiaan hajamielisesti. Sitten hän päätti kysyä, mitä hänellä oli mielellään.

"Onko sinulla todella jotain asiaa minulle, vai oliko tämä vain kohteliaisuuskahvitus?"

Hänen äänensävynsä ei ollut epäkohtelias, vaan enemmänkin... utelias. Niin - utelias. Oli kyseessä kumpi vain, Mezekiel ei voinut ymmärtää sitä. Hän ei ollut mielenkiintoinen ihminen eikä uskonut, että hänellä voisi olla mitään, mitä Haranedra Othenan olisi tarvinnut häneltä.

"Ehkä minun on seuraavan kerran tultava sinun pakeillesi, eikä tuhlata puolta päivää kirjakaupassa puhumassa henkilölle joka ei ilmiselvästi ole eläessään avannutkaan kirjaa ja saanut jostain aivan uskomattoman omaleimaisen idean ripustaa koko viehelaatikko kasvoihinsa." Nainen sanoi ja puisti hieman päätään silmiään siristäen.
"En vain tunnu pääsevän kärryille tällä kerralla ollenkaan." Tämä jatkoi puhuen ilmeisesti itsekseen.

Nainen pani merkille toisen tekemän ranne liikkeen ja oli aina vain enemmän sitä mieltä, että mies olisi saatava työpöydälle joskus.
Nainen otti uuden siemaisun teestään ja kohotti hiukan kulmiaan kupin takaa, kun mies kysyi tämän motiiveista.

"Teoriassa ei kumpikaan ja käytännössä molemmat." Nainen virnisti laskiessaan teekupin takaisin alustalle. "Voinen valottaa hiukan tilannetta." Nainen sanoi ja poimi lautaselta pikkuleivän, asettaen sen tee kuppinsa vierelle.

"Parantajana minun tulisi kyetä hoitamaan kaikenlaisia asiakkaita. Tämä viimeinen juonenkäänne maailman historiassa on vain tehnyt siitä pahuksen vaikeaa." Nainen mietti hiukan kuinka asian muotoilisi.

"Minun ongelmani on se, että aika-ajoin vaivun uneen joka voi kestää useitakin kymmeniä vuosia. Eräänlainen Rip Van Vincle- taipumus. Tähän asti ei ongelmia ole ollut koska ihmisen fysiikka on pysynyt samana kerrasta toiseen. Alat varmaan ymmärtää mitä ajan takaa.." Nainen sanoi ja katsahti Mezekieliä.

Mezekiel tuhahti kahviinsa, josta hän otti uuden huikan.
"Ehkä sitten niin."

Hän ei ollut varma olisiko pitänyt asiasta vai ei. Hän tiesi vain kirjoista joista itse piti, ja hänen oli myönnettävä, ettei pitänyt kaikista asuntonsa kirjoista. Jos... jos Claudia olisi ollut elossa, tämä olisi osannut varmasti auttaa paremmin. Totuuden nimissä -- Mezekiel ei varmaan edes tiennyt kuinka monta miljoonaa kirjaa heillä oli, eikä hän ollut edes haaveillut kaikkien lukemisesta.

Hän kuunteli naisen sanoja kohteliaan tarkkaavaisesti samalla kun naputteli ääneti sormeaan pöydän puhtaaseen pintaan. Hän kallisti päätään sivulle ja siristi vihreitä silmiään.

"Tuo kuulostaa..."

Hän mietti sopivaa sanaa ja puri alahuultaan.

"...vaivalloiselta. Sen sijaan toivon, ettei sinulla ole nalkuttavaa puolisoa tai taipumusta työn pakoiluun, toisin kuin alkuperäisellä nukkujalla."

Mezekiel hieraisi rannettaan ajatuksissaan ja tuijotteli kahvikuppiaan.

"Ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta en tiedä... en tiedä voinko olla avuksi, katsos, minä olen... opettajana yhtä luonteva kuin kala on kilpapyöräilijänä, ymmärräthän. Minulla olisi kyllä aikaa. Minulla olisi kyllä tietoa. Se, mitä minulla ei ole, on kärsivällisyys."

Hän ei tahtonut tietenkään vihjaista että nainen oli typerä, mutta silloin kun Mezekiel oli uppoutunut omaan elementtiinsä, hän harvoin jaksoi kysymyksiä. Tai mitään. Sen olivat hänen satunnaiset apulaisensa saaneet jo huomata; hän oli pisteliäs ja sarkastinen ja joskus jopa hieman ilkeä kun liikuttiin hänen kentällään.

"Ymmärräthän", hän toisti ja nyökkäsi itselleen.

Ei voinut väittää etteikö nainen olisi ollut hiukan pettynyt miehen haluttomuudesta jakaa osaamistaan, mutta tämä ymmärsi kyllä, ettei opettaminen ollut kaikilla verissä. Ei sillä olisi ollut merkitystä, kuinka nopea nainen oli oppimaan, jos opettaja ei ollut halukas opettamaan.

"Ymmärrän toki. Kybernetiikka ja mekaniikka yleensä ei taida olla niitä yksinkertaisimpia opittavia. Kyse on kuitenkin ymmärtääkseni lihaksen ja sähköpiirin yhteistyöstä." Nainen sanoi ja hymyili. "Sitä ei opi ihan yhtä nopeasti kuin virkkaamista." Shiv naurahti.

"Ehkä minun on vain etsittävä jostain lisää kirjallisuutta aiheesta ja koitettava opiskella sitä kautta." Toinen pohti ja pyöritteli pikkuleipää sormissaan. "Onko sinulla jotain vinkkejä mistä voisi aloittaa?"

"Ei, se on..."

Mezekiel piirsi ympyrän pöytään sormenpäällään ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi kiilto. Hailakka kiilto, mutta se oli jotain. Mezekiel oli ihminen joka ei yleensä näyttänyt positiivisimpia tunteitaan päälle päin, vaan pysyi kylmänviileänä, etäisenä ja harkitun kohteliaana. Hän ei todella halunnut loukata Shiviä, sille ei ollut mitään syytä, mutta hän ei vain...
... uskonut siihen että pystyisi opettamaan mitään. Hän voisi yrittää, jos nainen sitä vaatisi, mutta ei ottaisi minkäänlaisia syytöksiä sitten kun hän vääjäämättä rähähtäisi ensimmäisen kerran ja sanoisi jotain, jota ei täysin tarkoittanut.

"... se on erilaista", sanoi Mezekiel ja hymyili hieman itsekseen kryptisellä tavalla - nyt liikuttiin alueella, josta hän osaisi puhua, "se on... se on elämää jostain, joka ei ole elävää. Se on... se on niin loogista. Kun käsket sen tehdä jotain, ja teet sen oikein, se tapahtuu. Se on niin..."

Hän antoi lauseen lopun kuolla pois ennen kuin hän sanoi sen ääneen. Sitten hän hymähti huvittuneesti ja laittoi hajamielisesti takkinsa salaperäisesti auenneen ylimmän vasemman napin kiinni.

"Mutta se ei ollut kai, mitä kysyit. Ymmärrättekö nyt, miksi olen huono opettaja? Tai onhan siihen monia syitä, mutta tuossa on yksi. Ehdottomasti yksi. Jos Claudia olisi..."

Hän sulki silmänsä ja pudisti tummahiuksista päätään.

"Vaan ei ole. Minulla saattaa olla jossain omia kouluaikaisia kirjojani ja muistiinpanojani jäljellä... jos teitä kiinnostaa se. Luulen, että ne ovat yhä varastossa. Jossain. Siitä tulee tuskallinen etsiminen", hän sanoi ja onnistui kuulostamaan melkein huvittuneelta, "mutta toisaalta te autoitte minua, joten uskon, että se on vaivan arvoista. Jos siis teitä kiinnostaa."

Hän tönäisi ohimennen laseja nenällään.

"Osaisinpa olla suurempi apu, mutta..."

No, fakta oli, että hän ei vain osannut. Ja tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli tavannut ketään Haranedran tapaistakaan - maailma oli täynnä mitä moninaisempia olentoja nykyään, joten hän ei kai voinut sanoa olevansa yllättynyt... vain valmistautumaton. Vaikka hän oli nytkin päällisin puolin tyyni, hänellä olisi hieman sulattelemista tässä yllättävässä tiedossa.

Hän suoristi ryhtinsä ja kohautti jähmeästi harteitaan.

"En usko, että minusta on siihen."

Nainen kuunteli hiljaa miten mies kuvaili kybernetiikkaa. Nyt tätä harmitti vielä hiukan enemmän, ettei mies ollut halukas opettamaan tätä ammattinsa saloihin. Mezekielillä tuntui olevan aivan erityinen suhde siihen.

Naiselle kybernetiikka oli, kuten sanottu, lähes järjetön yhdistelmä. Niinkuin yhdistäisi kinkkua ja kellon osia. Hän ymmärsi sen tarpeellisuuden tietyissä tilanteissa, mutta aina se ei suinkaan ollut mitenkään järkevää. Nainen oli niin erilaisesta maailmasta, kuin melkein kukaan tuntemansa muu. Nostromo ymmärsi naisen kuvan maailmasta, mutta eksentristinen taiteilija ei ollut se miellyttävin juttukumppani kun olisi pitänyt selvitellä maailman nykyistä tilaa.

Mies mainitsi nimen, Claudia. Tämä sai naisen kulmat värähtämään hiukan, mutta toinen ei keskeyttänyt miehen puhetta. Tämä lähinnä katseli miestä ja joi uuden siemaisun teestään.

"Jos voisit nähdä sen vaivan minun takiani ja käydä muistiinpanosi läpi, olisin enemmän kuin kiitollinen." Nainen hymyili lämpimästi kun toinen lopetti. "Älkääkä turhaan olko pahoillanne." Nainen naurahti. "Kyllä minä jotain keksin."

Nainen haukkasi palan pikkuleivästä ja joi teetä perään. Hetkisen tämä mietti miten aihetta vaihtaisi, mutta päätti sitten vain toteuttaa samaa kaavaa, kuin mieskin ja vain kysyä suoraan.

"Jättäkää toki vastaamatta, jos olen liian röyhkeä, mutta ssaanko udella kuka on Claudia?" Nainen käytti kohteliainta ja kilteintä äänensävyään, ettei vahingossakaan kuulostaisi nenäkkäältä.

Mezekiel palasi maan pinnalle hammaspyörien ja ratasöljyn täyttämästä taivaasta hitaasti mutta varmasti. Hän antoi toisen hoikkasormisen kätensä haroa hiuksiaan (ne olivat olleet siistit vielä tänäaamuna, mutta näyttivät tässä vaiheessa aivan sekaisilta) ja puri huultaan.

"Niin... tuota, niin. Minä en lainkaan muista, paljon niitä kirjoja ja muistiinpanoja on, mutta minulla todella on vuokrattu varastotila satamasta, ja siellä pitäisi olla. Haluatteko jonakin päivänä tulla mukaan katsomaan niitä, vai tuonko teille kirjat, joista uskon olevan eniten apua aloittelijalle?"

Hänen kysymyksensä oli rehellinen - hänelle kävi se kummin päin tahansa. Hän ei varsinaisesti ollut sosiaalinen ihminen, mutta Shiv ei ärsyttänyt häntä ylitsevuotavan paljon, joten kaiketi se kävisi. Mezekiel itse pyrki olemaan mahdollisimman viileän kohteliaan ammattimainen, ja oli melko varma että tässä vaiheessa nainen ei pitänyt häntä minään... satunnaisena... epämääräisenä tyyppinä.

"Minä voin... harkita asiaa uudestaan, sitten kun... ehkä teillä on jotain pohjatietoja. En tiedä. Ehkä."

Mies poimi kahvikuppinsa pöydältä ja joi siitä mietteliäästi. Hän ei tiennyt, mitä mieltä oli tästä kahvista - kaiketi se oli kuin olikin ihan hyvää. Jos tämä paikka ei olisi ollut niin syrjässä (Mezekiel harvoin vaivautui sivukaduille vain kahvin takia) hän kenties olisi voinut tulla tänne toistekin.

Shivin seuraava kysymys selvästi yllätti hänet, sillä Mezekiel ei ollut edes tajunnut puhuneensa Claudiasta. Hän yskähti kahviinsa niin, että muutama pisara tipahti pöydälle ja hänen oli haukottava henkeä muutamaan kertaan. Hetken verran hän ihmetteli mielessään, miten Shiv edes tiesi Claudiasta, mutta sitten hän tajusi kelata keskustelua mielessään taaksepäin ja tajusi itse maininneensa tämän.

Mezekiel taputteli kahvitahrat pois pöydältä servetillään ja loi Shiviin epäluuloisen katseen.

"Claudia?" hän aloitti ja hänen ilmeensä pehmeni. Hän ei hymyillyt, mutta ei näyttänyt samalla tavalla perusäreältä kuin yleensä, "Claudia oli minun vaimoni."

Aikamuoto oli tärkeä.

Nainen nyökkäili innostuneen oloisena toisen ehdotukselle mennä penkomaan hänen varastoaan satama-alueelle. Sanomattakin selvää, että silkkaa uteliaisuuttaan toinen oli valmis menemään vaikka mihin kopperoon pölyisien laatikoiden väliin, jos mahdollisuus oli oppia jotain.

Naisen kysymykseen mies reagoi ensin aika voimakkaasti ja Shiv oli jo aikeissa pyytää anteeksi. Hän kuitenkin malttoi mielensä ja antoi toiselle aikaa siivota pöytä ja keksiä sovelias vastaus.

Toisen olemus muuttui hiukan kun tämä mainitsi nimen uudelleen. Puheen aihen oli yhtäaikaa selvästi rakas ja kipeä. Nainen nyökkäsi toiselle rauhallisesti hymyillen.

"Onko hänen poismenostaan kauan?" Nainen ei tahtonut pakottaa aihetta puhuttavaksi ja antoi ymmärtää, että kysymykseen voitiin edelleen jättää vastaamatta.

Claudian oli pakko olla kuollut. Kaikella kunnioituksella, jos joku meni naimisiin noin omapäisen ja laatuisen miehen kanssa, oli tämän pakko olla niin kroonisesti jästipää, ettei sitä liittoa purkaisi muu kuin kuolema. Nainen oli kohdannut vastaavanlaisia ennenkin.

Mezekiel kohotti kulmiaan selvästi yllättyneenä.
Hän ei oikeastaan ollut uskonut, että Shiviä kiinnostaisi moinen.
Tai sitten hän ei vain ymmärtänyt naisia. Vieläkään.

"Vähän aika sitten oli muistopäivä, itseasiassa. Miten erikoinen sattuma."

Hän hymähti ja vei katseensa pois Shivistä, antaen sen kiertää koko pöydänkannen ja pysähtyä sitten kahvikuppiin. Hän kallisti kuppia - enää muutama huikka jäljellä.

"Kolme vuotta", hän vastasi lopulta kysymykseen, ja päätti ennakoida muutamat seuraavat kysymykset saman tien, "ja kyllä, olen aivan kunnossa ja sen yli. Ei, meillä ei ollut yhteisiä lapsia. Ja... ja sellaista. Onko muuta?"

Mezekiel kohotti toista kulmaansa hienovaraisen kysyvästi. Hän ei varsinaisesti tahtonut olla epäkohtelias, mutta eh! Jos ihmiset saivat tietää hänen liitostaan, he kysyivät ihan varmasti aina samat kysymykset. Ja hän oli niin lopen kyllästynyt niihin! Niihin, kuten moniin muihinkin asioihin.

Hän joi kahvinsa loppuun.

"Minä tosin pidin hänestä", hän vastasi sitten, eikä keksinyt muutakaan sanottavaa.

Nainen nyökkäsi osaaottavasti kun Mezekiel kertoi naisen muistopäivän olleen juuri. Shiv painoi päivämäärän muistiinsa, ihan vain varmuuden vuoksi.

Miehen harhailevaa katsetta seurannut vastausten ryöppy kertoi, ettei mies välttämättä ollut aivan niin yli aiheesta kuin väitti, tai ainakin siitä keskustelu tuntui olevan hankalaa. Nainen seurasi tyynesti toisen eleitä ja kuunteli sanoja hienoisesti nyökäten, kuin kiitoksena hänen uteliaisuutensa tyydyttämisestä.

"Olen pahoillani, ei minulla ole mitään asiaa kysellä yksityi elämästäsi.. Kiitos kuitenkin." Naisen ääni oli edeleen hyvin rauhallinen ja lempeä. Ei niinkuin tämä varsinaisesti koskaan olisikaan mitään muuta.

"Otatko lisää kahvia?" Nainen kysyi huomatessaan että mies oli oman kuppinsa jo tyhjentänyt. "Minä tarjoan." Shiv halusi edes jotenkin hyvittää uteliaisuutensa aiheuttaman ärsytyksen miehelle. Kofeiini ei välttämättä ollut se paras ratkaisu lievittämään kenenkään ärtymystä, mutta ajatus oli tärkein.

"No", sanoi Mezekiel, osoittaen kieltämättä erikoista, hyvin tummasävytteistä huumorintajuaan, "jos Claudian poismenemisessä oli yksi hyvä puoli, se oli se, että minun selkäkipuni ovat vähentyneet."

Se kuulosti oudolta asialta sanoa, mutta sille oli syynsä.
Claudia, nimittäin, oli ollut 33 senttiä lyhyempi kuin pitkä ja riu'unlaiha Mezekiel. Voi sitä kumartelun määrää joka kerta kun Claudia oli halunnut olla kasvokkain miehensä kanssa.

Mies vilkaisi kuppiaan.

"Ah, ei teidän tarvitse, minä en... minä en pidä siitä, että olen kiitollisuudenvelkaa edes pienimuotoisesti", hän sanoi, melkein huvittuneesti. Shiv oli auttanut häntä jo ihan tarpeeksi, eikä tämän tarvitsisi vaivautua enää; jos jotain, niin kahvinsa Mezekiel osais kustantaa aivan itse.

"Tarkoitan, olette tehneet jo aivan tarpeeksi", hän vaihtoi istuma-asentoaan mukavampaa, ja mietti, mitä sitten voisi sanoa, jotta hiljaisuudesta ei tulisi kovin vaivaannuttava.