No Pains, No Gains

Oli ilta.
No okei, oli yö, niin myöhä yö, että oli melkein aamu. Menisi vielä kuitenkin ainakin tunti, ehkä puolitoisa, ennen kuin aurinko alkaisi edes harkita näyttäytymistä, ja oli sellainen kotisan pimeä hetki, jolloin kaikki yön eläimet (ja ihmiset. Ja ei-ihmiset) olivat liikkeellä.

Yates seisoi tarkkaavaisena, selkä seinää vasten, hotelli Beautiful Skyn läheisellä sivukujalla. Kauempana hotellin kirkkaat neonvalot muodostivat kaikenlaisia mainoksia eri väreillä, ja toiseen suuntaan kauempana kuului kolistelua, kun eläin (ehkä koira, tai ehkä kissa tai kettu tai pesukarhu, Yates ei välittänyt pätkääkän) rapisteli roskapöntöissä nurkan takana.

Yates odotti. Hänen pitkät hiuksensa oli vedetty nutturalle takaraivolle, ja sitten komeuden päälle oli heitetty baretti niin, että vain etuhiukset olivat vapaina. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen kangastakkiin ja tummanharmaanruskeisiin housuihin sekä tyylikkäisiin mutta, ah!, niin mukaviin saappaisiin, jotka kelpaisivat vaikka juoksemiseenkin, mikäli se siihen menisi.
Tie oli märkä, vaikkei ollut satanut - yön kaste oli kastellut asfaltin heijastavaksi ja huolimatta siitä, että lähellä oli iso hotelli kasinoineen, lähellä tätä syrjäkujaa ei ollut ketään. Siksi Yates oli paikan valinnutkin - jos joku kutsumaton yllättäisi, niin epätodennäköistä kuin se tähän aikaan olikin, voisi sanoa vain olevansa menossa kasinolle tai hotellin uima-altaalle tai jonnekin. Sen lisäksi hotellin turvakamerat olivat turvallisen välimatkan päässä tästä paikasta - siis melko kaukana.

Odottaessaan Yates naputteli laiskasti kengänkärkeään viileään asfalttiin ja tutki taskunsa lävitse noin miljoona plus yksi kertaa. Hänellä oli kaikki mitä hän-- no, itseasiassa hänellä ei ollut kaikkea mitä hän tarvitsi, ja se juuri oli tämän pointti. Hänellä oli kyllä välineet siihen, että hän saisi sen, mitä tarvitsi. Hän veti sirot kätensä taskuistaan ja tarkisti kellonajan ranteestaan olevasta kellosta.

Oli yö. Jos ei olisi asunut kaupungissa olisi voinut kuluttaa aikaansa tähtiä katselemalla mutta nyt kaupungin öisetkin valot söivät suurimman osan tähtien valosta. Katulamppujen loisteessa niiden katseleminen osoittautuisi mahdottomaksi jos jollakulla olisi tarpeeksi aikaa kulutettavanaan.
Tähän aikaan yön eläjät ilmestyivät näkyville. Lewizy ei voinut sanoa kuuluvansa tähän joukkoon - se että valvoi kotonaan töitä tehden ei ollut jotain, mitä ne, jotka sanoivat nauttivansa yön pikkutunneille asti valvomisesta, tekivät. Se, että kuunteli kotonaan hyvää musiikkia, kävi mielellään lenkillä kun kadut olivat tyhjiä tai katsoi elokuvaa nauttien omasta seurastaan myöhään ei myöskään tainnut kuulua näihin joten Lewizy oli poissa omasta turvallisesta maailmastaan.

Tästä faktasta huolimatta nainen löysi itsensä ulkoa, kävelemästä yön ajaksi lähes autioituneita katuja. Nainen oli pukeutunut tavanomaisen lähesviralliseen tyyliin, pastellinsiniseen päin taittuvaan kauluspaitaan, tummiin puvunhousuihin ja hienoisesti lantiota pidemmälle yltävään mustaan takkiin. Hän oli valinnut vuodenaikaan nähden paksun takin, muttei katunut sitä tuntiessaan yöisen koleuden ja kosteuden ihollaan.

Lewizy näki naisen - tai henkilön, jota hän ulkoisten piirteiden perusteella erehtyi pitämään naisena - oletettavasti hetkeä myöhemmin, kuin hänet oli nähty, hän ei edes elätellyt harhakuvia että olisi kaksikosta se tarkkanäköisempi.
Lewizy ei ollut odottanut kohtaavansa naista, ei ainakaan tämän kaltaista pikkuruista (jos todellisuudessa 165 senttistä naista saattoi enää pikkuruiseksi kutsua, hän oli vain hieman alle keskimääräisen pituuden), leveälanteista neitiä pukeutuneena kuin olisi yksi hotellin vieraista tai matkalla kasinolle, Lewizy ei pannut juoksuun sopivia kenkiä merkille vaikka hän muuten tarkarkastelikin lähemmäs astellessaan tuota pikkuneitiä tarkkaan. Hienojen vaatteiden lisäksi tuo nainen oli kaiken lisäksi kaunis pehmeine huulineen ja suurine silmineen vaikka paremmassa valaistuksessa ja lähempää Lewizy olisi epäilemättä kyennyt näkemään tyytymättömyyden tai turhautumisen noissa silmissä.
Se, mitä Lewizy oli odottanut oli mustatukalle itselleenkin arvoitus.

Lewizy pysähtyi useamman askeleen päähän. Hän ei vaivautunut vilkaisemaan ympärilleen, pikkuinen nainen oli epäilemättä huolehtinut kaikesta, katsonut etteivät he olleet valvontakameroiden lähellä.
Ja jos piilossa olisi joukko köriläitä valmiina hyökkäykseen, Lewizy ei voisi asialle mitään joten miksi surra asiaa enää? Nainen ainoastaan hymyili ja nyökkäsi pienesti henkilölle, jonka paksut, punertavan kullan väriset hiukset tuskin jäivät missään tilanteessa huomiotta.

Yates todella oli kuullut askeleet jo vähän aikaa sitten, ja kääntynyt katsomaan niiden suuntaan. Hänellä ei varsinaisesti ollut mikään hyvä pimeänäkö (hän itse veikkasi sen olevan hienoisesti parempi kuin ihmisillä keskimäärin, mutta ei osannut sanoa varmaksi, ja kun maailmassa oli vampyyreita ja ihmissusia ja ties mitä, ei hän voinut kerskua) mutta toisaalta ei täällä sellaista tarvittukaan. Hänen lähelleen käveli... henkilö. Yates kallisti päätään ja mietti, mitä ajatella tästä ihmisolennosta. Jos Lewizy oli yllättynyt kohtaamastaan henkilöstä, niin oli myös Yates, joka oli itsekin odottanut jotain... epäsiistimpää, oikeastaan. Hän oli melko tavalla mielissään siitä, ettei tavannut mitään... kliseistä epäsiistiä limanuljaskaa, vaan siistin ja ainakin näin ulkoisesti asialliselta vaikuttavan henkilön, mutta muisti sitten, miksi tämä tapaaminen oli järjestetty.

Yates suoristi ryhtinsä ja lopetti seinään nojaamisen. Niin, olisihan tietty se häviävänpieni mahdollisuus, että tässä oli joku pahasti eksynyt henkilö, jolla ei oikeasti ollut Yatesille mitää asiaa, joten Yates päätti aloittaa neutraalilla kysymyksellä;

"Etsittekös kenties jotain?" hän kysyi yllättävän miellyttävään, pehmeään äänensävyyn -- tunnustelevasti. Jos vastaus olisi "juu, tietä hotellille" tai jotain sen tasoista, Yates osoittaisi oikeaan suuntaan. Jos vastaus olisi... no, melkein mitä tahansa muuta, hän kyllä tietäisi, että tässä oli se, mitä hän oikeasti oli odottanut. Hän nuolaisi huuliaan tietyllä tavalla malttamattomasti - malttamattomana pääsemään itse asiaan. Häntä alkoi kyllästyttää hämärällä, kylmällä kadulla seisoskelu tällaisena yönä. Hän olisi mieluummin ollut kotona yöpuvussa katsomassa huonoa kauhuelokuvaa lemmikkikissan kanssa. Ja hän sentään vihasi kauhuelokuvia.

...Sitten hän tajusi että kuulosti ihan ilotytöltä esittäessään tuollaisen kysymyksen ja painoi käden pikaisesti kasvoilleen kärsivän näköisenä ja korjasi nopeasti.

"Tai siis oletko eksynyt."

Lewizy oli elänyt suojattua elämää jossa seksi itsessään oli tabu, saatikaan sitten sen myyminen mutta niin suojattua elämää hän ei ollut elänyt, etteikö olisi osannut yhdistää pienen naisen lausumaa tiettyyn ammattikuntaan. Kauhuleffoissa ilotytöt revittiin kappaleiksi, Viiltäjä-Jack tehnyt kirurgiset toimenpiteensä heille jo 1800-luvun loppupuolella.
Useampikin ajatus ehti käydä naisen mielessä mutta yksikään niistä ei päässyt silmiin asti tai kuvastumaan hänen kasvoiltaan - hämmennyksenä, kuten hän itse toivoi, eikä väkivaltaan mieltyneenä hymynä, kuten se luultavasti olisi ennemmin tapahtunut.

Lewizyllä oli hyvin aikaa antaa hiljaisuuden laskeutua, viileys ei tuntunut hänestä niin epämiellyttävältä kuin pikkuisesta naisesta eikä hän voinut väittää ettekö olisi nauttinut tunnelmasta. Vastapuolen malttamattomuuden pystyi aistimaan vaikka pienempi onnistuikin pitämään äänensä miellyttävänä, pehmeänä. Sen aistimiseen ei tarvinnut nähdä kuinka kultahiuksinen nuolaisi huuliaan malttamattomasti mutta tietenkin se auttoi huomattavasti.

Tässä vaiheessa kultatukka tajusi oman virheensä - johtuiko se sitten vastapuolen vastaamattomuudesta vai huulia hitaammin toimivista aivoista oli tuskin merkityksellistä. Pienet, sirot kädet kädet nousivat naisen käsille ja painettiin kasvojen eteen joiden ilme mitä ilmeisimmin kuvasti kärsimystä. Kysymys muuttui.

"En", nainen sanoi pehmeästi. "Tiedän missä olen."
Kyllä, tämä oli se henkilö, jota hän etsi. Lewizy otti heidän välisensä etäisyytensä umpeen (oli se sitten järkevää tai ei, elokuvissa toisella olisi puukko mukanaan - hänellä ei ollut.) ja kyyristyi hienoisesti.
"Olettehan hellä, tämä on ensimmäinen kertani." Se oli jo kiusoittelua, tilanteeseen sopimatonta ja vaikeaa huomata hänen äänensävystään.
Nainen hymähti ja suoristautui.

Sinä hetkenä Yatesilla melkein niin sanotusti paloi kiinni. Hänen kärsivällisyytensä oli yleensä jopa lyhyempi kuin hänen pituutensa, ja... no, maailmassa jossa koira söi koiraa, oli jonkun Yatesin kaltaisen mahdollista todistaa vakavastiotettavuutensa vain ylireagoimalla. Tämän vieraan ihmisen sanat eivät varsinaisesti ärsyttäneet, vaan se... vaan se kyyristyminen. Yates ei voinut olla pitämättä sitä haasteena - "sinä olet pidempi kuin minä, okei, se riittää... kuinka pitkälle?"

Yates ei ollut kavahtanut taaksepäin kun vastapuoli tuli lähemmäs. Toisella ei ollut Yatesia vastaan muuta kuin pituutensa, ja kaikki putosivat Yatesin tasolle yleensä sen jälkeen, kun heitä potkaisi oikein kunnolla polvilumpioon. Hei, se oli selviämistä.

Napoleonkompleksi. Ehkä se oli se.

"No, jos olet varma, että olet tullut oikeaan paikkaan..." aloitti Yates, ja koetti parhaansa mukaan pitää äänensä mahdollisimman neutraalina. Hän ei onnistunut kovinkaan hyvin, vaan mukamas-tasaisen sävyn alta kuulsi lievä ärtyneisyys niin, että kuka tahansa tarkempi sen huomaisi.

"Onko sinulla jotain tuomisia?"

Yates kallisiti päätään hienoisesti ja hymyili epärauhoittavan seesteisesti.

"Jotain mukavaa, toivottavasti."

Ja nyt hän oli saanut äänensävynsä kuriin ja puhuin keskustelusävyyn - kuin olisi ollut kyse säästä.

Lewizy ymmärsi väärin, mistä lyhyempi oli kiivastunut. Hän ei huomannut, kenties ymmärrettävästi, etteivät hänen sanansa saaneet kultatukkaa kiivastumaan vaan hänen eleensä ja pituutensa.
Sille tummatukka ei voinut mitään.
Hänen hymynsä ei kadonnut vaikka keskustelukumppani jatkoi keskustelua, kireään sävyyn vaikka yrittikin pitää äänensävynsä mahdollisimman tasaisena. Huumorintajuttomuus tuntui nykyaikana olevan valitettavan laajalle levinnut infektio.

"Kyllä, olen", nainen sanoi. Toisin kuin pisamakasvoisen äänestä, hänen äänestään ei kyennyt kuulemaan samaa kireyttä vaikka tilanne olisi sitä kaivannutkin. "Suokaa anteeksi huono huumorintajuni."
Sanoja seurasi pieni nyökkäys.

Lewizyn käsi ei käynyt hänen laukullaan. Hänen katseensa ei edes käväissyt siellä, vaikka oli ilmiselvää, missä hän säilytti tuomisiaan.
Vastapuoli puhkesi hymyyn, joka kehotti rakastettavuudellaan naista olemaan varpaillaan. Tällöin Lewizy totesi, että piti tästä tytöstä, hän piti vahvoista naisista vaikka kultatukalta puuttuikin huumorintaju ja kyky nauraa itselleen.

"Mukavaa? Ehdottomasti", nainen sanoi. Hänen hymyssään ei ollut samanlaista uhkaa takanaan kuin toisen hymyssä. Hän ei tarvinnut sellaista. "Mutta harvaa mukavaa asiaa saa ilmaiseksi tässä maailmassa."

Yeah, huumorintaju ei kuulunut Yatesin vahvimpiin puoliin, ainakaan silloin kun hän kartellipomo itse oli vitsin kohteena. Muille hän nauroi mielellään, mutta toisaalta kukapa ei tehnyt sitä? Yates sipaisi hiuksiaan korvansa taakse (hän teki niin jatkuvasti, ja aina yhtä jatkuvasti hänen hiuksensa heilahtivat takaisin poskillee) ja hänen hymynsä muuttui vinoksi.

"Ooh, aivan, aivan. Kukapa ei pidä rahasta tässä maailmassa", hän sanoi eikä edes yrittänyt olla runollinen. Yates itse kyllä piti rahasta, aivan - hän oli tietyssä mielessä hyvin maallinen henkilö. Hän piti rahasta. Hän piti jalokivistä ja koruista, kalliista hajusteista, tyylikkäistä vaatteista, viihteestä, kokolattiamatoista ja aika monesta muustakin asiasta.

"Katsotaanpa", hän jatkoi yhä siihen samaan jutustelusävyyn, ihan kuin ei olisi jutellut öisellä kadulle epäilyttävistä asioista, "mistä me sovimmekaan?"

Hän painoi kädet taskuunsa ja veti esiin setelipinon, kasvoillaan ilme, joka antoi ymmärtää, ettei se ollut ainoa. Itseasiassa hieman syrjemmässä Yatesilla oli kokonainen laukku. Hän vihasi rahan pois antamista, eikä vain siksi että se tarkoitti sitä ettei hän päässyt törsäämään sitä itse. Oli vain niin vaivalloista siirtää isohkoja summia pieninä seteleinä. Mutta niin se oli parasta - liian iso määrä liian isoja seteleitä huomattaisiin, ja shekkiä Yates ei vain voisi kirjoittaa. Jopa typerimmät lainvalvojat huomaisivat jossain vaiheessa jotain, jos Yates ei edes leikkisi varovaista.

"Muistaakseni se oli aika kova hinta vain muutamasta paperista."

Lewizy ei vaivautunut korjaamaan naisen sanoja, sillä hän ei ollut täällä yksinomaan rahan takia. Tosin oli rahakin mukavaa, ei hänkään ollut niin rikas (vaikka rikas olikin) etteikö hieman lisää olisi ollut pahitteeksi.
Hän saisi näillä rahoilla uuden objektiivin - useammankin ja vielä kaupan päälle jalustan.

Kultatukka otti esille setelipinon. Se ei ollut se, summa, mistä he olivat sopineet, setelit olivat aivan liian pieniä siihen mutta Lewizy ymmärsi tätä maailmaa. Lähistöllä pikkuisella naisella epäilemättä olisi kätkössä kokonainen laukullinen samanlaisia seteleitä. Valitettavaa, että hänen olisi laskettava ne sillä vaikka Lewizy ei välittänyt rahasta samalla intohimolla kuin toinen, ei hän myöskään sallinut itsensä tulla huijatuksi - ei vaikkei asialla ollut hänelle niin paljoa merkitystä.
Tosin hän epäili, ettei tämä henkilö yrittänyt huijata häntä. Jos lyhyempi olisi halunnut, noiden muutaman paperin riistäminen väkivalloin tuskin olisi tuottanut minkäänlaisia ongelmia.

"Kaikilla meillä on hintamme", Lewizy totesi. "Mutta minä kuulun niihin harvoihin, jonka kanssa siitä voi neuvotella."
Oli asioita, jotka kiinnostivat häntä enemmän. Hänen edessään oleva henkilö, sievä pieni nainen, kiinnosti Lewizyä tällä hetkellä huomattavasti suuremmin kuin piilotettu laukullinen rahaa.
Hän ei kerännyt rahaa. Hän keräsi.. ihmisiä.

Yates huokaisi äänekkäästi ja tietyllä tavalla ylidramaattisen teatraalisesti. Tietysti rahan säästäminen oli kivaa, mutta...

Hänellä oli silti toiset asiat mielessään. Turhautuneena hän repäisi baretin päästään, tunki sen taskuunsa ja vapautti pitkät hiuksensa, jääden haromaan niitä suoraksi hetkeksi. Ei ilmeisesti ollut action maneilyn aika, joten hiukset voisivat olla vapaana. Hän nappasi yhden pitkän suortuvan sormiensa väliin ja alkoi kierittää sitä etusormensa ympärille.

Yates vihasi sitä kun hänen kätensä olivat liian toimettomat.

"Senkun sanot summasi - täällä on kylmä, kello on tosi paljon, minulla särkee päätä, unohdin ruokkia kissan ja sellaista. Minä en jaksa jäädä tuntikausiksi tinkimään jollekin hämyiselle takakujalle, yäk."

Yates värähti silminnähden ja vaihtoi painoa jalalta toiselle ja mittaili vastapuolta viileästi katseellaan. Lopulta hän teki päätöksen.

"Teen alkutarjouksen. Sanotaanko vaikka... kymppi?"

Hän kohotti leukaansa hienoisesti ja siristi silmiään, odottaen vastapuolen reaktiota. Hän ei tietenkään tarkoittanut kymmentä dollaria kympillä, vaan kymmentä tuhatta dollaria. Hän ei ollut varma oliko Lewizky perillä siitä vai ei - jos ei, niin tämän reaktio ehkä olisi näkemisen arvoinen.

Lewizyllä ei ollut kiire mihinkään, toisin kuin mitä ilmeisimmin hänen kauppakumppanillaan joka huokaisi kuuluvasti, repäisi baretin päästään ja vapautti pitkät, kauniit, paksut hiuksensa nutturalta.
Dramaattinen ele mutta tarpeeton. Nainen ei vaivautunut näyttämään kysyvältä, hän oli jo huomannut että hänen edessään oli henkilö, joka nautti huomattavasti suuremmin dramaattisuudesta ja näyttävyydestä kuin hän.

Lewizy ei näyttänyt samanlaisia hermostumisen merkkejä mutta kuten jo aiemmin mainittu, tämä johtui kenties siitä, ettei hän oikeastaan ollut hermostunut.

"Minusta täällä on oikeastaan mukavan viileää", mustatukka totesi. Hänellä oli hankaluuksia asettua toisen asemaan, lyhyemmän valittaessa ties mistä kissan ruokkimattomuudesta päänsärkyyn, ja olla empaattinen. Lisäksi hän oli kuvitellut lainkuuliaisena kansalaisena olevansa se, jota hämyinen takakuja häiritsi huomattavasti enemmän.

Lewizy oli tekemisissä kymmentä dollaria suurempien rahasummien kanssa päivittäin joten hän ei valitettavasti suonut Yatesille sitä nautintoa, että olisi hämmentynyt ja korjannut naisen tarkoittamaan tuhansia.
"Kolmetoista", Lewizy sanoi. "Kaksitoista, jos kerrot nimesi."
Miksi hän halusi tietää toisen nimen? Kavaltaakseen tämän? Hah, jos hän olisi halunnut tehdä sen, hän ei tosiaankaan tarvitsisi siihen nimeä.
Hän oli... utelias.

Yates kuunteli ehtoja tarkkaavainen ilme kasvoillaan ja hänen vino hymynsä... no, vaihtui vain toisin päin vinoksi, itseasiassa. Hän kohautti kapeita harteitaan ja esitti oman tarjouksensa.

"11,7 jos haluat nimeni. Saat päälle kupillisen kahvia ja, no, en minä tiedä, ehkä hyvän mielen."

Hän kohautti harteitaan vielä uudestaan lauseensa päätteeksi. Oli hänellä kokemusta kujista tai ei, ei hänen tarvinnut niistä pitää. Eikä hän pitänytkään. Hän oli mukavuudenhaluinen henkilö, joka mieluummin ympäröi itsensä satiinilakanoilla ja pitsipieluksilla. Tai siis... niin. Hän oli high class, ei mikään takakujien pikkurosvo joka ryösti mummoja ja ala-asteikäisiä.

"Onko parempaa ehdotusta. Mitä ihmettä sinä nimelläni teet?"

Yates... no, hän ei periaatteessa pelännyt nimensä paljastamista, sillä olihan tummahiuksinen henkilö hänen edessään nähnyt jo Yatesin kasvot, joka oli sentään raskauttavampi todiste kuin nimi, joka, vaikka ei ollutkaan kaikkein yleisin nimi, tuskin oli uniikki maailmassa. Tai edes näin isossa kaupungissa. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä ihmeen väliä hänen nimellään oli tässä tilanteessa. Tai oikeastaan missään muussakaan tilanteessa.

Hän vapautti hiuskiehkuransa sormiensa otteesta ja vaihtoi jälleen painoaan jalalta toiselle - vaikka hän ei hermoillut, oli selvää että hän oli ainakin malttamaton. Luultavasti pääsemään pois täältä.

Lewizy ei tuntenut näiden ihmisten tapoja. Hän olisi saattanut uteliaisuudella ja ajoittain surkealla kyvyllään lukea toisia loukata tai suututtaa tämän naisen. Niin ei kuitenkaan ollut, ilmeisesti he kumpikin ymmärsivät ettei Lewizy tarvitsisi nimeä ollakseen vahingoksi kultatukalle.
Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään syytä olla vahingoksi, joten kaikki epäilykset tähän suuntaan olivat turhia.

Lyhyempi ehdotti ääneen oman tarjouksensa. Lewizy harkitsi asiaa, hän olisi saanut jo kymppitonnilla haluamansa. Tietenkin 1,3 tonnin maksaminen pelkän nimen kuulemisesta saattoi kuulostaa naurettavalta.

"Espresso, kiitos. Pala sokeria." Niin, Lewizyn olisi voinut olettaa haluavan tinkiä kiivaammin mutta juuri nyt hän epäili, ettei se olisi.. järkevää. "Sovittu."

Pikkuruinen, vielä nimettömänä pysyvä nainen kysyi, mitä ihmettä hän tekisi nimellä. Tässä tilanteessa oli helpompi kertoa totuus kuin keksiä tekosyytä mitä ilmeisimmin tavallisesta poikkeavalle käytökselle.

"Tyydytän uteliaisuuteni", tummatukka totesi.

Yates näytti päällekin päin hyvin tyytyväiseltä siihen, ettei neuvotteluissa ollut mennyt tämän kauempaa. Ja olihan hän säästänyt vähän. Se oli ihan hyvä saldo tälle päivälle, tai siis hän oli odottanut että tämä olisi mennyt huonommin tai vienyt kauemmin aikaa.

"Odota siinä ja hommaa omat paperisi valmiiksi", hän sanoi, ja jopa hänen äänensä oli pirteämpi kun asiat menivät paremmin. Yates ei ollut millään tavalla ihanteellinen henkilö koskaan, mutta silloin kun asiat menivät tavalla, joka hänelle sopi ja kelpasi, hän kyllä osasi olla ainakin siedettävää seuraa ja joskus jopa hyvää seuraa. Nyt hän tuskin olisi hyvää seuraa mitenkään päin (loppujen lopuksi tilanne ei ollut aivan oikea siihe, noin lievästi sanottuna), mutta oli selvää että ajatus sivukujalta lähtemisestä piristi Yatesia.

Hän vilkaisi tummahiuksista hahmoa puolittain ja lähti sitten kävelemään tästä poispäin. Kun hän palasi hänellä oli mukanaan laukku - ei mikään thrillereiden musta tekonahkasalkku, vaan tyylikäs tummanruskea olkalaukku, jota hän penkoi ahkerasti samalla kun hänen huulensa liikkuivat äänettömän laskemisen mukana.

"Katsotaanpa. Saat 11 tällaista setelitukkoa ja yhden vajaan. Nyt anna minulle mitä minä haluan, ja voimme katsoa sitä kahvia sitten. Ja nimeä", hän sanoi keskittäessään huomionsa jälleen toiseen kadullaseisojaan.

Lewizyn pieni ja sievä keskustelukumppani näytti tyytyväiseltä. Oletettavasti tämä johtui siitä, että he olivat saaneet asian näinkin helposti ja kivuttomasti sovittua, olisiko Lewizyn pitänyt tinkiä enemmän?
Oletettavasti hän oli nyt antanut liian nopeasti periksi, mutta sen siitä sai, kun ei osannut lukea ihmisiä niin hyvin, kuin hänen työnsä olisi oikeasti vaatinut.

Kultatukan äänensävy oli huomattavasti pirteämpi kuin mitä se oli vielä äskettäin ollut.
Nainen teki kuten käskettiin ja otti omat paperinsa valmiiksi. Niin typerältä kuin se kuulostikin, hän oli kantanut niitä laukussa. Hänellä ei kuitenkaan ollut sitä uhkaa, että joku pysäyttäisi hänet ainoastaan koska halusi tutkia hänen laukkunsa - tai oikeastaan, jos pysäytti niin tämä etsi ennemmin rahaa kuin tyhjänpäiviäisiä papereita valokuvaamista käsittelevien muistiinpanojen joukossa.

Pienikokoinen hahmo katosi hetkeksi varjoihin eikä Lewizy nähnyt tarpeelliseksi kuikuilla hänen peräänsä. Toinen palasi takaisin lähes samantien, mukanaan laukku ja huomattava määrä rahaa.

Lewizy nyökkäsi.
"Ymmärretty", hän totesi. Haluttu dokumentti otettiin esille muistiinpanojen keskeltä. Jos Yates salli, hän yksinkertaisesti antoi paperin kultatukalle. Jos hän taas vaati, että se laskettaisiin maahan, jotta nainen voisi noukkia sen siitä, Lewizy hymyili huvittuneesti mutta teki kuitenkin kuten pyydettiin.

"Ja nyt rahani --- ja kahvini."

Oletettavasti kirjekuoressa ei olisi pernaruttoa.
Yates huomasi miettivänsä, miten se edes vaikuttaisi häneen -- vaikuttaisiko se häneen? Vaikuttivatko ihmisten taudit häneen? Hän tiesi saavansa kausiflunssan silloin tällöin (ja hän vihasi sitä) mutta flunssa oli kovin helposti muuntuva ja--

Ja Yates tajusi että hänen ajatuksensa olivat typeriä. Jos valkoista jauhetta tippuisi hänen sormilleen missään vaiheessa hän juoksisi lähimmän shamaaniparantajan luokse (hakattuaan kauppatoveriltaan ensin nenän takaraivolle, luultavasti) ja katsoisi sitten.

Hän nappasi kirjekuoren ja tunki sen taskuunsa, toistaiseksi

"Avaa laukkusi, kippaan nämä sinne. Saat laskea mukana. Jokaisessa tukossa on tonni viisikymppisinä, paitsi tässä", hän sanoi ja heilutti mainittua, hieman laihempaa setelipinoa kädessään, kuin jonkinlaista lötköä viuhkaa. Sen suurempia odottelematta hän alkoi kipata seteleitä pois itseltään, tummahiuksisen henkilön laukulle.

Rakkaidensa lähteminen satutti aina, mutta kaiketi Yates voisi elää sen kanssa, vaikka kyllähän sitä jokainen herkistyi lapatessaan tonnikaupalla rahaa muille.

"Kahvia saat odottaa hetken. Edes minä en voi taikoa sitä esille, lähellä on kyllä kahvila. Ja ei, kahvilan omistaja ei juoruile. Tuletko mukaan vai lähetänkö kahvin työpaikallesi?"

Lewizy ei edes osannut arvata vastapuolen olettavan, että hän levitti pernaruttoa tai muutakaan vastaavaa. Jos hän haluaisi vahingoittaa vastapuolta hän tekisi sen huomattavasti ovelammalla tavalla.
Tosin hänellä oli erittäin harvoin edes tarvetta vahingoittaa ketään - ainakaan pernarutolla.

Nainen ei ollut innoissaan siitä, että hänen yksinkertaisesti odotettiin luottavan siihen, että jokaisessa tukossa tosiaan oli se summa, mitä hänelle luvattiin. Tosin, jos hän sitä tarkemmin mietti niin mitä hän tekisi, jos niissä ei olisikaan? Hän oli jo antanut toisen haluamat paperit joten edes niillä kiristäminen ei toimisi.
Täytyi vain toivoa, että vastapuoli puhui totta. Oli niin vaivalloista hankkia toiselle hankaluuksia myöhemmin.

Tämän päättelyketjun jälkeen hän oli takaisin lähtöpisteessä ja avasi laukkunsa. Hän laski samalla, että luvattu määrä meni laukkuun. Laskutoimitus ei ollut hankala eikä toinen kipannut rahoja hänen laukkuunsa sillä vauhdilla, etteikö tummatukka olisi pysynyt perässä.

"Niin paljon, kuin rakastan lahjoja työpäiväni aikana, tulen mukaan", Lewizy totesi kyselemättä lainkaan siitä, mistä vastapuoli tiesi omistajan olevan luotettava. Hänen ei tarvinnut. "Lisäksi, kuten jo aikaisemmin sanoin, olen utelias enkä usko saavani työpaikalleni kahvikupin kanssa muuta, kuin viestin salaiselta ihailijalta."

No, Yates ei pitänyt pernarutosta ja Lewizky ei pitänyt luottamisesta, kai he olivat nyt aikain suhteellisen tasoissa. Sitäpaitsi Yates harvoin oli epäluotettava silloin kun siihen ei olisi suurempaa syytä - jos ei oman kunniansa vuoksi, niin ainakin siksi, että oli vähintään yhtä laiska ratkaisemaan ongelmia kuin vastapuoli aiheuttamaan niistä.

Sitäpaitsi jos tummahius ei luottaiis Yatesiin, niin ainahan tämä voisi kahvilassa laskea yhden setelitukon ja vaatia selityksiä, mikäli numerot eivät täsmäisi. Yates ei ollut asiasta huolissaan. Hän kohautti harteitaan ja asetteli sitten (nyt huomattavasti tyhjempää) olkalaukkua olalleen paremmin.

"Mutta eikö se olisi mukavaa?" kysyi Yates, kerrassaan mysteerinen hymy punaisilla huulillaan, "minusta olisi hienoa jos saisin useammin kahvilähetyksiä salaisilta ihailijoilta. Kukatkin kelpaisivat."

Hän naurahti sanoilleen lyhyesti (hänellä oli käheä tupakoijan nauru, joka oli kai outoa, sillä hän oli tupakoinut vain muutaman vuoden ja nykyään poltti vain harvoin ja epäsäännöllisesti) ja sanoi sitten;

"Ala sitten tulla. Ei tällä kadulla kannata enää seiskoskella."

Hän lähti kävelemään katua pitkin; hänen saappaansa olivat liki äänettömät kostealla asfaltilla. Yates vilkaisi kelloonsa ohimennen, vaikka se olikin turhaa - kahvila oli auki hyvin myöhään (pääasiassa juuri siksi, että oli Yatesin ja hänen sivistyneempien kollegoiden suosiossa).

Hän ei katsonut asiakseen puhua matkalla mitään ja sanoikin seuraavat sanansa vasta kun pysähtyi huomaamattoman, pienen kahvilan koruttoman oven eteen. Ovessa luki kultaisilla, hilseilleillä kirjaimilla "Kahvia", lyhyesti ja yksinkertaisesti, ja kahvassa roikkui lappu: "Auki".

"Haluatko mennä ensin vai-- tai antaa olla, minä menen."

Yates riuhtaisi oven auki ja kultainen valo tulvi ulos. Hän astui sisälle lämpimään, koruttomaan (mutta hyvinvalaistuun, huolimatta siitä että sillä oli vain yksi ikkuna) ja funktionaaliseen kahvilaan, jossa oli vain kolme muuta ihmistä. Yates kohotti kätensä ja kaksi heistä vastasi tervehdykseen.

"Etsi paikka. Minä haen sinulle kahvia.... espresso, eikö?"

<< skippasin vähän kävelyä, en usko että haittaa? >>

Nainen vastasi punaisien huulien hymyyn huvittuneena. Kuten hän oli sanonut, se olisi mukavaa. Vielä mukavampaa oli kuitenkin saada haluamansa samantien. Hän oli hyvä odottamaan mutta oli eri asia pitkittää odotusta nautinnon vuoksi kuin jäädä kokonaan ilman odottamaansa. Lisäksi yhden nimen tietoonsa saaminen ei suorastaan tulisi tuottamaan minkäänlaista nautintoa.
Hienoista tyydytystä korkeintaan.

Nyt kultatukka tuntui olevan hyvällä tuulella. Hän nauroi omille sanoilleen ja osoitti merkkejä huumorintajusta, jonka Lewizy oli jo ajatellut puuttuvan täysin.

He lähtivät kävelemään tyhjiä katuja pitkin ja ainoa, jonka askeleet tuntuivat kuuluvan tässä äänettömyydessä, oli Lewizy. Tämä ei suorastaan yllättänyt tummatukkaa, punattuhuulinen nainen näyttikin siltä, ettei hänen kengistään lähtenyt ääntä, eikä Lewizy olisi yllättynyt, vaikka koron sijaan pohjasta olisivat pilkistäneet polkuanturat.

Lewizy ei ollut koskaan käynyt tässä kahvilassa.
Se näytti pieneltä paikalta. Kahvia lupaava lappu oli huomattavasti hilseillyt - ilmeisesti tekstin tarkoitus oli olla kultainen.

Lewizyllä ei olisi ollut aikomustakaan mennä ensin.
"Kiitos."

Kahvila ei näyttänyt aivan siltä, kuin Lewizy oli osannut olettaa ulkopuolelta. Hän oli odottanut jotain vähän sotkuisempaa, jotain... vähemmän järjestelmällistä.
Katse kääntyi kultatukkaa.

"Sokerilla", hän vahvisti. "Paikan löytäminen tuskin osoittautuu hankalaksi."

Hän ei näyttänyt edes miettivän paikkaa valitessaan - ja miksi hänen olisikaan pitänyt? Joku epäluuloisempi olisi valinnut paikan erityisesti ikkunan tai oven läheltä jotta pako olisi ollut helpompaa. Pako miltä - hän tuskin pääsisi kissanaskelista naista pakoon vaikka painoikin epäilemättä vähintään kymmenen kiloa enemmän.

Lewizy valitsi paikan läheltä ovea.

Yates jaksoi hädintuskin kuunnella tarkennusta sokerista - hitsi, sokerinsa saisi sentään tummahiuksinen laittaa kahviinsa itse! Huolimatta siitä että Yates oli luvannut kahvin, hän ei ihan kaikkea rupeaisi passamaan. Hän kipitti tiskille ja vietti siellä muutaman minuutin jutellen tiskin takana seisovan miehen kanssa (miehen, joka ei näyttänyt yhtään kahvilanpitäjältä, eikä oikeastaan alunperin ollutkaan - isokokoinen mies oli ollut alunperin... velanperijä, jep, mutta sitten hänen terveytensä oli alkanut heikkenemään, ja hän oli vaihtanut ammattia. Valitettavasti, tai itseasiassa ehkä enemmänkin onneksi, hänen vanhat työkaverinsa olivat huomanneet tilaisuuden omaan vakikahvilaan ja valloittaneet paikan. Tähän päivään mennessä Kultakirjaiminen Kahvila oli ehkä ainoa kaupungin kahvila, jota ei koskaan ryöstetty tai vandalisoitu) ennen kuin palasi takaisin pöytään mukanaan tuomisia tarjottimellisen verran.

Hän istui huolettomasti pöytään, vastapäätä pidempää ja tummahiuksisempaa seuralaistaan, ja asetti puutarjottimen heidän väliinsä. Tarjottimella oli kaksi kahvikuppia joista toinen oli tumma espresso ja toinen oli... no, Yatesin juoma muistutti jonkinlaista epäpyhää kahvin, kaakaon ja koristeellisen jäätelöannoksen epäpyhää ristisiitosta. Kahvien lisäksi tarjottimella oli muutamia paperikääreissä olevia sokereita ja... paremman sanan puutteessa "hienostunut" kermainen leivos, jossa oli luultavasti koko päivän energiansaanti muutamana sokerisena suupalana, sekä vähän kulunut lusikka mainitun leivoksen syömiseen.

Yates risti säärensä huolettomasti ja kävi leivoksensa kimppuun.

"Ei se ihan italialaista laatua ole", hän sanoi nuollessaan lusikkaansa ensimmäisen maistiaisen jälkeen, "mutta kaikkea ei voi saada, ei edes joka kerta."

Hyvähän Yatesin itsensä tietty oli sanoa - hän yleensä tappeli ja polki jalkaa nimenomaan niin kauan, että sai sen, mitä halusi.

"Toivottavasti nautit kahvistasi", hän toivotti sitten, yllättävän sydämellisesti. Itseasissa tähän tosin oli syykin - niin kauan kuin toisen focus pysyisi kahvissa, tämä ei kyselisi Yatesin nimeä.

Nainen sekoitti sokerin kahviinsa ja loi katseen kumpaankin kultatukan annokseen. Hän ei ollut koskaan perustanut tuollaisista kummallisista erikoiskahveista. Jos hän halusi kofeiinia, hän otti sen mieluusti tavanomaisen kahvin muodossa eikä jossain, mikä muistutti enemmän jäätelöannosta kuin rehellista kupillista kahvia.
Kaikki tuon kahvin mukanaan tuoma sokerimäärä ei kuitenkaan näyttänyt riittävän pisamakasvoiselle sillä ylimakean kahvinsa lisäksi hän oli valinnut vielä kermaleivoksen. Toinen taisi olla niitä naisia, jotka eivät ottaneet lihoakseen mitenkään, muuten hän ei olisi pysynyt tuolla ruokavaliolla noissa mitoissa.
Tosin mistä hän muka kuvitteli toisen ruokavaliosta tietävänsä.

Lewizy maistoi kahviaan, josta hänet oltiin kehotettu nauttimaan ja huomasi yllätyksekseen, ettei se ollut aivan niin pahaa, kuin hän oli osannut pelätä. Ei läheskään niin hyvääkään kuin olisi voinut toivoa mutta hän kestäisi sen.
Hänellä ei ollut tapana polkea jalkaansa niin pitkään, kunnes saisi haluamansa. Ehkä hänen kasvatuksellaan oli tekemistä tämän kanssa - ja sillä, että hän tuntisi itsensä naurettavaksi käyttäytyessään kuin uhkaikäinen.

"Mmm, kuten sanoit, ei se italialaista laatua ole", nainen vahvisti. Hetken aikaa hän tosiaan keskittyi kahviinsa kultatukan toiveiden mukaan mutta juominen oli valitettavasti niin yksinkertaista puuhaa, ettei tummatukan huomio pysynyt pitkään ainoastaan siinä.

"Nyt kun olen saanut kahvini, oletan saavani loputkin", Lewizy totesi kahvikuppiaan hajamielisesti sormeillen.
Päätä kallistettiin. Lewizy oletti, ettei hänen tarvitsisi painostaa keskustelukumppaniaan kertomaan nimensä koska sopimus oli sopimus. Tietenkin neiti salaperäisen nimen hankkiminen tietoonsa olisi ollut --- no, ei helppoa, mutta mahdollista.
Sitä paitsi. hiljaisuus oli joskus paras painostuskeino.

Valitettavasti Yates ei ollut niitä henkilöitä, joita hiljaisuus painosti. Hän oli nimittäin niitä sellaisia henkilöitä, jotka hyvällä tuulella ollessaan puhuivat vaikka itsekseen - silloin kun asiat menivät Yatesin mielen mukaan hän oli yleensä vähemmän kivenkova rikollispomo ja enemmän puhelias kissaentusiasti joka piti makeista jälkiruoista ja kalliista paidoista. Kumpikin puoli Yatesista oli tietenkin aivan yhtä totta.

"No, jos tarkoitat lopuilla leivosta, valitan, se ei käy, lupasin vain kahvin", sanoi Yates ja otti kermaunelmastaan uuden lusikallisen. Hän oli silminnähden miettieliäs pohdiskellessaan leivoksen makua.

"Viimekerralla kun ostin kotiin mitään hyvää kissani viskaisi sen alas eteisen pöydältä ennen kuin sain sitä edes keittiöön asti. Se mokoma."

Sitten hän laski lusikkansa lautaselle ja nuolaisi huuliaan. Hänen siniset silmänsä siristyivät hienoisesti ja hän tutkisteli henkilöä vastakkaisella puolella. Yksi-ikkunaisen kahvilian kattovalon hivenen kellertävässä valossa tämän piirteistä sai paremmin selvää kuin puolipimeällä kadulla aikaisemmin oli saanut. Hänen huulilleen piirtyi vino hymy, joka paljasti hänen vasemmassa poskessaan olevan hymykuopan.

"Minä en silti ymmärrä, mitä teet nimelläni", hän sanoi, paljastaen että edellinen kommentti leivoksesta oli ollut vain viivyttelyä, "se on täysin irrelevanttia ja edes uteliaisuuden ei pitäisi olla niin kova, että ette voisi elää ilman tietoa."

Ehkä se oli valtapeliä. Luultavasti se oli jotain sellaista. Ja tällä kertaa Yatesia ei huvittanut antaa kovaa vastusta.

"Mutta jos välttämättä tahdot, voit kutsua minua Yatesiksi."

Hän ojensi kätensä pöytänsä ylitse.

Hänen hiljentymisensä ei näyttänyt toimivan Yatesiin, joka ymmärsi tahallaan väärin hänen kysymyksensä. Lewizy hymähti kommentille leivoksesta jota hän ei olisi edes kaivannut. Hänen mielensä ei juuri nyt tehnyt ylisokerista kaloripommia tähän aikaan illasta -- yöstä. Jo kahvin juominen oli typerä veto.

Kultatukka ei kuitenkaan enää viivytellyt eikä Lewizy ehtinyt toistaa kysymystään suorempana kuten useampi kärsimätön olisi jo tehnyt (eikä se hänellä ollut ollut kaukana). Hän totesi jälleen, ettei ymmärtänyt mitä Lewizy teki hänen nimellään.
Ei niin mitään - joten kenties punahuulinen oli oikeassa mietteissään ja kyseessä tosiaan oli valtapeliä jota nainen pelasi niin tottuneena ettei huomannut asiaa enää itsekään.

Yates oli selvästi sukunimi. Oletettavasti vielä sukunimi, jonka avulla sievää naista oli lähes mahdotonta jäljittää - Lewizyn mielessä ei käynyt että kultatukan etunimessä saattoi olla jotain vikaa.

Lewizy tarttui ojennettuun käteen. Hänen kädenpuristuksensa ei ollut liian kova tai voimaton, hänhän kätteli usein asiakkaitaan joten sen piti olla luotettava muttei väkivaltainen.
"Kiinnostavaa tavata, Yates", nainen totesi. Omaa nimeään hän ei kertoisi - toinen oli antanut ymmärtää, että halutessaan saisi hänen henkilöllisyytensä helposti selville. Jos se kiinnostaisi niin paljon, kultatukka saisi nähdä hieman vaivaa tai maksaa Lewizylle 1,3 tonnia.

Tummatukka siemaisi jälleen espressoaan.
"En uskonut tapaavani noin siroa ja kaunista naista", nainen totesi hymyillen. "Mutta minun mielikuvani on elokuvien vääristämä."

Lewizy kykeni nyt tarkastelemaan Yatesia paremmin kuin ulkona, pimeällä kujalla mutta hän ei vieläkään kyennyt näkemään kultatukan oikeaa sukupuolta.

Reiluuden nimissä oli sanottava, että Yates itse ei varsinaisesti enää edes tiedostanut, miten kummallista pelkkä sukunimellä esittäytyminen oli. Loppujen lopuksi, hän oli ollut Yates Franciksen sijaan jo vuosikausia, eikä olisi ehkä edes tunnistanut itseään, jos joku olisi kutsunut häntä jollain muulla nimellä. Yates oli hyvä. Se oli sukupuolineutraali (tosin olivat hänen etunimensäkin unisex) ja tietyllä tavalla soveliaan etäinen.

"'Kiinnostavaa' todella", sanoi Yates kuivasti, mutta ei varsinaisesti epäkohteliaasti ja keskittyi kättelyn jälkeen sitten jälleen leivokseensa ja sokerishokkikahviinsa hetkeksi. Hän kauhoi lusikallaan kermavaahdon pois kahvinsa päältä ahneesti ja laski sitten lusikkansa jälleen.

Oli hänen onnensa, ettei hän ollut juomassa kahviaan sinä hetkenä kun tummahiuksinen henkilö vastapäätä päätti puhua näteistä naisista; hän olisi varmaan tehnyt nk. spit-taken siihen paikkaan. Nytkin hänen oli melkein mahdoton pidätellä naurua.

Ai niin, se pikkujuttu... no, Yatesin ei olisi pitänyt olla yllättynyt. Eikä varsinaisesti hän ollutkaan - kai tämä oli ollut niin puun takaa.

No, hän oli tottunut, oikeastaan, ja usein ei vaivautunut tekemään minkäänlaisia korjauksia, sillä oli yksinkertaisempaa vain antaa ihmisen luulla, mitä luulivat. Sitäpaitsi ihmisten reaktiot eivät aina olleet ihastuttavia sen jälkeen kun he saivat tietää, että Yates ei ollut varsinaisesti kaunis nainen...

Yates nielaisi naurunsa ja vastasi, huvittuneisuus yhä selvänä äänessään;
"Niin no, tämä ei ole mikään Francis Coppolan elokuva, siinä olet oikeassa."

Hän otti huikan kahvistaan, nyt varmana ettei nauraisi sitä ulos,
"Jos flirttaat, minun on kuitenkin sanottava, etten deittaa naisia. Edes noin hienopiirteisiä sellaisia."

Lewizy oli yllättynyt vastapuolen reaktiosta hänen sanoihinsa. Yates näytti huvittuneelta, kuin olisi purskahtanut nauruun hetkellä millä hyvänsä.
Nainen ei pystynyt näkemään syytä tähän. Yates näytti niin suurissa määrin naiselta - Lewizyä ei edes vaivannut lattana rintakehä sillä kaikkia naisia ei oltu siunattu suurella rintavarustuksella - ettei tummatukka osannut arvata naurun oikeaa syytä.

Hetken kuluttua hän oletti saavansa vastauksen toisen huvittuneeseen reaktioon eikä voinut olla panematta merkille, että häntä kutsuttiin sivulauseessa hienopiirteiseksi. Hän kuitenkin oli nainen ja naisen oli helppo tuntea itsensä imarrelluksi pienenkin ulkomuotoon kohdistustuneen kehun myötä.

Lewizy hymyili leikkisästi.
"Mitä sitten? Pieni flirtti piristää vaikkei olisikaan kiinnostunut", nainen totesi ja kohautti olkiaan vaivautumatta korjaamaan, ettei hänkään deitannut naisia, edes niin kauniita ja mystisiä kuin Yates.
Tosin useat naiset olivat miellyttävämpiä kuin miehet.

Lewizyä ei jäänyt vaivaamaan enää tämän jälkeen, mistä Yates oli ollut niin huvittunut.

Nainen siemaisi kahviaan. Hän palasi takaisin Yatesin äskeiseen kommenttiin.
"Valitettavasti mielikuvani tosiaan perustuu kummisetään."

Yates hymähti huvittuneeseen sävyyn ja lohkaisi ison palan leivostaan.

"No, ollakseni täysin rehellinen, jos pidät siitä, mikä luulet minun olevan, tuskin pidät siitä, mikä olen", hän sanoi syötyään, eikä toistaiseksi kokenut asiakseen selittää pidemmälle. Ehkä jos häneltä kysyttiin. Hän ei varsinaisesti hävennyt sitä, ettei ollut, err, nainen, ulkomuodostaan huolimatta, vaikka välttelikin siihen liittyviä ongelmia enemmän kuin mielellään.

"Sen lisäksi turha flirtti on... turhaa", sanoi Yates, vaikka hän oli nähnyt monta kertaa, että hän oli joskus ainoa, joka näin ajatteli. Sen lisäksi hän ei juurikaan tehnyt alotteita, ellei halunnut jotain erityistä flirttauksen kohteelta, ei - hän odotti, että häntä lähestyttiin. Hän näytti Ladylta, tiesi sen erittäin hyvin ja odotti saavansa sen mukaista kohtelia.

"Minä en usko siihen että pitäisi vahvistaa stereotyyppejä", hän sanoi palaten itsekin Kummisetään, "etenkään niitä negatiivisia. En halua että ihmiset - tai mitkään muutkaan olennot - ajattelevat että valitsin tämän ammattilinjan vain siksi etten osaa muuta."