Day off

[Shiviä kaivataan piknikille. Luvassa synkkää seuraa aurinkoisessa puistossa]

Siitä oli aikaa, kun Ivanilla oli ollut pidempi vapaiden putki. Hän olisi voinut nauttia tästä yllättävästä tilanteesta, jollei olisi klenkannut ympäriinsä kepeillä ja joutunut kertomaan itsestäänselvyyksiä poliisiasemalla. Ei, en tiennyt, että se persenaama seurasi. Ei, en tiedä, miten se pääsi sisälle. Kyllä, yritin tähdätä jalkaan (ja paskat). Kyllä, olen tietoinen siitä, ettei käsiaseeseen saa turvautua heppoisin perustein plus tuhat muuta itsestäänselvää kysymystä, joihin vastaaminen vain lisäsi hänen kroonista vitutustaan. Lopulta piti sanoa, jos aikoo syyttää (mies murtautui kotiini ja aikoi raiskata tyttäystäväni. Kyllä, konstaapeli Idiootti, haluan nostaa syytteen) ja täyttää tusina lappua. Parin tunnin perseilyn jälkeen olikin sitten vapaa lähtemään. Ivan odotteli keppeineen poliisiaseman askeettisessa odotussalissa, kunnes Shiv saapui, ja klenkkasi sitten nainen käsikynkässään ulos. Shiv oli ehdottanut pikaista visiittiä puistossa, ja Ivan oli huono väittämään naiselle vastaan.

Sitä paitsi, puistosta tämä kaikki oli alkanutkin. Yhdestä keikasta, joka oli mennyt päin helvettiä. Se ei tainnut olla ihan sellainen suhteen alku, josta kirjoitettiin kirjoissa.

Näin päivisin puisto oli jopa melkoisen viihtyisä paikka. Asfaltti vaihtui rahisevaan soraan ja teitä reunustavat korkeat rakennukset puihin, pensaisiin ja perhosiin. Siellä täällä vilisti iloisia ihmisiä lapsineen, koirineen ja kumppaneineen. Kaikki oli niin vitun nättiä ja ihanaa, että puuttui enää se eksynyt lapsi ilmapallonsa kanssa ja Lassie, joka ohjasi likan kotiinsa.

He valitsivat omalle viltilleen ison pyökin heittämän varjon läheltä puiston keskustaa. Pidemmällä saattoi puskien välistä nähdä keskuslähteen, jonka pohjan väki oli täyttänyt penneillä. Mikä siinäkin oli, että porukka kuvitteli jokaisen vähänkään isomman lähteen olevan toivomuslähde?

Ivan laskeutui istumaan pyökin paksua vartta vasten ja viskasi keppinsä sivummalle odottamaan. Jossain kauempana näkyi nuori pari nuoleskelemassa omalla viltillään, mutta väliä oli juuri sen verran, että Ivan voi teeskennellä, ettei nähnyt tai kuullut yhtään mitään.

Shivissä oli ollut aistittavissa pientä levottomuutta, kun kaksikko oli taivaltanut aamulla poliisiasemalle. Nainen oli ilmeisesti jo puinut asiansa omasta mielestään, eikä olisi välittänyt enää keskustella siitä enempää. Onneksi Ivan oli ollut siinä ja pitänyt kädestä kiinni, kunnes kaksikko oli viety eri huoneisiin. Nainen oli valokuvattu ja jokainen sana kirjailtu muistiin. Poliisin otsa oli ollut niskaan asti kurtussa tämän huomatessa, että viimeisimmät tiedot naisesta olivat kaksi vuotta vanhoja, ja sitä ennen 70-luvulta. Kärsivällinen hymy ja lyhyt tapaus kuvaus, oli saanut poliisin painamaan koko omituisuuden villaisella.

Vihdoin, kuten Ivan sen sanoi, tämä paska oli ohi ja nainen sai palkita itsensä ja Rahun pienellä retkellä puistoon. Ivan nyt raahattiin mukana, vaikka epäilys olikin ettei tuo koko hommasta paljoa perustanut. Shiv valitsi paikan ja levitti viltin nurmelle. Rahu loikki ihmeen energisenä kankaan päällä ja putputti onnellisen kuuloisena. Musta karvapallo näytti ottavan kaiken irti ulkona olosta. Kyllästyttyään maassa loikkimisen otus kiipesi pyökkiin ja jatkoi motkottamistaan siellä.

Ivanin otettua paikkansa puun juurella Shiv istuutui toisen vierelle. Eväskorin syövereistä löytyi vielä viileä kirsikka limonadi, jonka nainen ojensi Ivanille.
”Yksi huoli vähemmän.” Nainen sanoi hymyillen.

Tapahtuipa kolmelle porsaalle mitä hyvänsä, nainen oli asiansa käsitellyt ja siirtynyt eteenpäin. Vaikka Ivan ei sitä välttämättä tahtoisikaan myöntää, sipi Shiv tähän puiston kiiltokuva maailmaan paremmin kuin hyvin. Nainen oli palmikoinut hiuksensa ohimoilta taaksepäin ja loput mustista silkkisistä hiuksista valuivat vapaina tämän selkää pitkin. Pitkästä aikaa nainen piti taas olkapäiltä paljasta paitaa. Olkapäiden tummassa ihossa näkyi vielä muutama risteilevä vaaleampi arpi, kuin muistona siitä illasta kun nämä kaksi tapasivat.

Ivan vilkuili ylhäällä puussa kuuluvasti motkottavaa Rahua. Otuksen sanoinkuvaamaton riemu olisi ollut omiaan nostattamaan kenen tahansa mielialaa, mutta Ivan oli vuosikausien aikana kehittänyt melkoisen immuniteetin kaikkea kaunista ja mukavaa vastaan. Sen sijaan muiden paha tahto, kiukku ja vitutus tarttuivat häneen kuin savunhaju, ja pysyivätkin tasan yhtä hyvin pesuista huolimatta.

Kirskikkalimonadi sentään virkisti, ellei muuta. Ivan oli juuri niin piittaamaton, ettei edes hävennyt lipittää kirsikkalimonadia julkisesti. Shivin luona ei ollut alkoholia ja hän oli muutenkin juonut vähemmän viime aikoina. Osaltaan siksi, ettei halunnut hassata rahojaan turhaan yritykseen (hän ei ollut vuosikausiin ollut edes kunnon hiprakassa) ja osaltaan siksi, että hänen perimmäinen syynsä juoda oli vitutus ja viime aikoina häntä oli vituttanut vähän tavallista vähemmän. Ällöttävän makean kirsikkalimun kittaaminen oli siis viimeinen ja selvin merkki siitä, että elämällä oli nykyään jonkinlainen merkitys. Jokin muu, kuin hengiltä vittuuntuminen.

Kesken hänen hyvin ansaitun limuhetkensä viereen kieri jalkapallo. Ivan mulkaisi sitä niin suurella hämmennyksellä ja sitä seuraavalla inholla, että heikompi pallo olisi puhjennut säikähdyksestä. Tämä kuitenkin selvisi, ja pian sitä saapui hakemaan kenties kymmenvuotias poika, jota näytti suuresti kiinnostavan puun oksalla putputtava kissakarhu. Ilmeisesti ujous kuitenkin voitti, sillä vilkaistuaan Shiviin ja Ivaniin lapsi kipitti palloineen kaikkineen tiehensä ja katosi puskien taakse.

"Kuvittele, jos olisi lapsia", Ivan mutisi ja siristi silmiään. "Koko ajan melua. Ei ikinä rauhaa. Sottaisivat paikat tahmeilla käsillään."

Nainen kaivoi itselleen korista inkivääri juomaa ja rasiallisen tämän itse tekemiä pieniä suolaisia suupaloja. Nainen lähinnä nautti auringon valosta ja raikkaasta ilmasta. Tämä oli yksi niitä harvoja paikkoja, jossa molemmista kykeni nauttimaan ilman että oli ajettava jonnekkin kaupungin ulkopuolelle. Shiv siirsi rasiaa lähemmäs Ivania, jos tämä oli naposteltavaa vailla ja nojaili vain käteensä antaen katseensa kiertää ympärillä olevaa näkymää.

Pallonsa perässä melkein viltille asti eksynyt poikanen sai naiselta hyväntuulisen hymyn, joka ei näymänsä ollut kuitenkaan tarpeeksi vastapainottamaan vieressä istuvaa myrskynmerkkiä. Poika pakeni palloineen paikalta ja sai peräänsä vain naisen hyväntuulisen naurahdyksen. Ivanin seuraava lause yllätti naisen. Mies oli ehkä viimeinen ihminen, jonka oli kuvitellut miettivän moista, mutta ilmeisesti biologinen kello se oli kaikilla.

”Oho..Mistäs moinen aate mahtoi nousta?” Nainen katsoi miestä ja nosti kulmaansa. Oli tainnut viime viikkojen lähentyminen naisen kanssa ja yhteenmuutto päätös herätellä jonkinlaisia alkukantaisia viettejä miehessä. Shiv siristi hiukan silmiään ja mittaili hetken miestä, tämä päätti kuitenkin ottaa osaa miehen mielikuvitus leikkiin.

”Noh, meidän lapsemme olisivat tietysti äärimmäisen kilttejä ja hyvin kasvatettuja. He osaisivat vähintään neljää kieltä sujuvasti kuusivuotiaaksi mennessä ja siteeraisivat Tolstoin teoksia ulkomuistista ensimmäisellä luokalla.” Nainen jatkoi toisen aloittamaa ajatusta.

Ivan käänsi katseensa naisen puoleen ja kohautti harteitaan: "Kersa pallon kanssa juoksi melkein ylitseni. Siitä kai", hän vastasi. Heidän lapsistaan puhuttaessa miehen mieleen ui taas ajatus siitä, ettei ainakaan hän ollut kertaakaan tainnut huolehtia mistään ehkäisyn tapaisestakaan. Hän oletti, että koska Shiv ei ottanut asiaa koskaan puheeksi, nainen taisi napostella jotain pillereitä estääkseen äkillisen jakautumisensa.

Hänen oli mahdotonta kuvitella itseään isäksi. Shiv olisi kyllä varmasti hyvä äiti. Hän saattoi varsin selvästi kuvitella naisen istumaan tuolille lapsen kanssa ja juttelemaan pehmoisia. Silittelemään mustia untuvaisia hiuksia ja hyräilemään vuosisatoja vanhoja kehtolauluja. Nainen tuskin koskaan menettäisi edes malttiaan lapsen kanssa. Hän taas olisi täysi vastakohta. Ihan varmasti maailman surkein isä ja lopulta, jahka hänen lapsistaan tulisi isoja, ne passittaisivat hänet paskimpaan mahdolliseen vanhainkotiin ja unohtaisivat sinne.

"Minun isälliset ominaisuuteni loppuisivat varmasti siihen runojen opettamiseen", Ivan totesi sitten ja nakkasi jonkun pikkusuolaisen suuhunsa. Hän ei varmasti osaisi olla mitenkään hellä ja kärsivällinen saati lämmin millekään lapselle. Marsille juu, ja Rahulle myös silloin, kun Shiv ei nähnyt, mutta ei millekään muksulle. Se oli eri asia kuitenkin. Sitä paitsi, maailma oli paska paikka. Suurin mahdollinen virhe oli syntyä tänne, juuri tähän nimenomaiseen kaupunkiin.

Nainen näytti uppoutuneen hetkiseksi ajatuksiinsa. Sormi piirsi hidasta ympyrää juomapullon korkkiin ja hetken aikaa oli aistittavissa lievää melankoliaa. Naisen kate laskeskeli ruohonkorsia vähän matkan päässä, kunnes toinen päästi pienen huokauksen ja puisteli itsensä irti ajatuksesta. Ehkä jotkut asiat oli vain parempi jättää pelkkään mielikuvitukseen.

Ehkä vain parempi niin.

Nainen vilkaisi miestä ja loihti taas hyväntuulisen hymynsä kasvoilleen. Rahu pätpätti edelleen puun oksilla, niin että lehdet vaan putoilivat. Nainen vilkaisi ylöspäin hiukan huultaan purren. Elukalla oli kyllä tarttumahäntä ja se oli erinomainen kiipeilijä, mutta se oli myös 20 mustaa pörröistä painoa, jolla oli potentiaallinen voima aiheuttaa navakka niskakipu tipahtaessaan oksalta.

Nainen otti eväskorista banaanin ja sanoi elukalle jotain käsittämättömällä kielellä. Ei aikaakaan kun binturongi tuli alas puusta kuin orava ja oikaisi herkkupalansa luo tietenkin lyhyintä reittiä, eli Ivanin yli. Onneksi elukka ei osunut kylkiluihin tai polveen, mutta päälakeen, olkapäähän ja reisille kyllä. Ulkoilman sekoittama eläin seisoi takajaloillaan kuin sirkus karhu ja piti ihmeellistä kiihkeän läähättävää ääntä, jollaista se piti ainoastaan halutessaan jotain.

”Ei tule ilmaisena.” Nainen sanoi ja katsahti eläintä, kuin vanhaa rukkasta. Kissakarhu päästi valittavan narinan ja alkoi esitellä temppu repertuaariaan kunnes löytäisi sen oikean mistä makupala heltiäisi. Muutaman kokeilun jälkeen eläin palkittiin banaanillaan, jota se alkoi ahnaasti teurastaa juuri siinä missä silloin sattui olemaan. Nainen hymyili lemmikilleen ja kävi pitkäkseen viltille leväten päänsä miehen syliin. Mies oli ainakin väittänyt useaan kertaan ettei tämä välittänyt mitä muut ajattelivat. Nainen ilmeisesti ainakin oletti että se piti paikkansa.

Melankolianpoikanen ei jäänyt huomaamatta. Vaikka keskustelu keskeytyikin Rahun ylijuoksuun ja temppurepertuaarin esittelyyn, Ivan piti mielessään kummallisen tunteen. Jahka Shiv oli asettunut makaamaan pää hänen sylissään (ja jahka hän oli voittanut sen hetkellisen epämukavuuden, jonka uusi tilanne aina sai aikaan), Ivan kurotti käsiinsä muutaman suolaisen palan ja syötti niitä naiselle yksi toisensa jälkeen. Kukaan ei ollut katsomassa ja vaikka olisi katsonutkin, niin sama se. Hän ei ollut tottunut ihan näin avoimeen seurusteluun (tai olisi varmaan pitänyt sanoa, ettei hän ollut tottunut seurusteluun, avoimeen taikka vähemmän avoimeen), mutta ei se alkuhämmingin jälkeen näyttänyt ainakaan epämukavaa olevan.

"Kaikki ei ole hyvin", Ivan huomautti syötettyään kolmannen palasen sylissään lepäilevälle. Lehtipuun kevyt varjo viilensi lempeästi, mutta päästi osan auringonsäteistä alas asti. Ne saivat naisen korpinmustat kutrit kiiltelemään. Tuuli heitteli avonaisia suortuvia ja Ivan totesi itsekseen voivansa katsella tätä näkyä vaikka loppuelämänsä.

"Tai nyt on, mutta äsken ei ollut. Olit apea."

Olihan hänellä pieni aavistus siitä, miksi nainen nyt voisi olla apea lapsista puhuttaessa, mutta kysyipä nyt kuitenkin. Ihan vain varmistuakseen asiasta. Sitä hän ei tiennyt, mitä vastata, jos hänen epäilyksensä osuisivat oikeaan.

Nainen söi mielellään makupaloja, joita mies tämän suuhun miellyttävästi tarjoili. Puun lehvien välistä siivilöityvä aurinko pakotti naisen siristelemään aika ajoin, mutta se vain tuntui lisäävän kesäpäivä picnikin tunnelmaa. Niin siis siihen asti kunnes naista taas muistutettiin miehen synnyinlahjoista.
Shiv päästi lyhyen henkäisyn. Tämän oli etsittävä hetkinen sanoja, ettei vain heittäisi ulos mitä sylki suuhun tuo. Se oli miehen tapa, ei hänen.

”Ajattelin vain sinua, minua ja.. niin noh, lapsia. Tai lähinnä kuinka en voi koskaan saada sellaisia.” Kai se oli sitten parempi sanoa nyt suoraan, ettei tarvinnut myöhemmin itkeä. Nainen kohotti kätensä silmiensä suojaksi ja katsoi Ivania. Nainen vain toivoi hiljaa, ettei toinen olisi kamalan pettynyt. Toisaalta ei se välttämättä ollut kovin vaikeaa arvata, ottaen huomioon että nainen oli elänyt jo niin kauan, eikä tällä omien sanojensa mukaan ollut lapsia.. tai lapsen lapsen lapsen lapsia.

”Oli joskus aika jolloin en olisi halunnut mitään niin kovasti kuin tulla äidiksi, mutta se on vain minulta evätty. Kai se nyt olisi vain jotain liian hyvää tälläiselle uhrilampaalle.” Nainen sanoi ja kohautti hiukan olkiaan. ”Muutama vuosikymmen asiaa murehdittuani, oli vain päästettävä siitä unelmasta irti ja jatkettava elämää.” Nainen sanoi ja huokaisi kerran syvään. Naisen mieli oli ehkä hiukan haikea, mutta tämä oli selvästi ainakin jotenkin sinut asian kanssa. Puhuminen ei tehnyt tätä niinkään surulliseksi, vaan lähinnä kaihoisaksi.
”Aina voimme hankkia lisää kilpikonnia.”

Vai ei nainen voinut saada lapsia. No, koska Ivan ei tosiaan ollut kaikista isällisin mies, ei hän voinut sanoa pettyvänsä ihan kamalasti. Hän ei ollut haaveillut suurperheestä. Shivin ajatus täyttää kilpikonnilla lasten paikka oli ihan sopiva.

"Me voimme Rahun mieliksi ostaa yhden mustavalkoisen pesukarhunkin", Ivan totesi ja vilkaisi banaaninsa teurastanutta kissakarhua. Millään tasolla siistiksi sen syömistä ei voinut sanoa, mutta mitäpä sen väliäkään. Ulkona syömisessä oli se hyvä puoli, ettei kenenkään tarvinnut siivota jälkiä. Paitsi ehkä puistonhoitajan, mutta se oli puistonhoitajan oma ongelma. Mitäs oli hankkinut sellaisen paskan työn.

"Minä olisin paska isä. Emme me tarvitse lapsia mihinkään", Ivan totesi ja siveli hiljaksiin naisen leukaa. Hetki olisi taas ollut likimain täydellinen, ellei se kauempana oleva nuoripari olisi ottanut iloa irti yhteisestä hetkestään. Ähkäisy ähkäisyltä Ivan muuttui kyrpiintyneemmän oloiseksi, alkoi mulkoilla taakseen ja lopulta tonkia maasta kiviä nurmen alta. Kenties kaksikko tajuaisi vaihtaa paikkaa, jos hän viskaisi jompaa kumpaa takaraivoon niin lujaa, kuin lähtisi.

Tämä vika oli puistoissa. Täällä oli lapsia, täällä oli nuoria ja täällä oli elämää. Ihan liikaa väkeä, jolla oli olevinaan ihan liian hauskaa. Öisin ei sentään ollut väkeä juuri missään, ja jos olikin, se oli humalassa ja pysytteli juottoloiden lähellä.

Rahu kuuli nimensä mainittavan ja se nosti banaanimössön tahraaman kuononsa ja päästi kysyvän put- äänen. Kun kukaan ei kiinnittänyt siihen enempää huomiota, alkoi binturongi hieroa naamaansa viltinnurkkaan saadakseen banaanin pois viiksistään ja Shivin puhtaalle viltille. Tyytyväinen kissakarhu höpötti jotain itsekseen ja huomatessaan ettei ainakaan emäntä ollut matkalla minnekkään, se lähti kiertelemään, pitäen kaksikon kuitenkin näköetäisyydellä kokoajan.

Naisella oli oma mielipiteensä miehen mahdollisista potentiaaleista olla isä, mutta jätti ne sanomatta. Mitäpä asiaa turhaa vatvomaan, kun ei tilaisuuttakaan todennäköisesti koskaan tulisi. Nainen vain hymähti miehen sanoille, tämän silitellessä naisen leukaa.
Kun naisen leualla ja kaulalla vaellelleen käden liikkeet alkoivat pätkiä, oli odotettavissa taas spontaani ärrinmurri-käyrän nousu. Kun mies alkoi etsiskellä projektiileja maaemon huomasta nappasi nainen toisen leuasta kiinni ja käänsi kasvot itseensä päin.

”Mikäs ihmeen pyhä henki sinusta on tullut? Anna lasten kutea rauhassa ja keskity vaikka noh, minuun.” Nainen sanoi ja räpytti silmiään, muka sievänä muutaman kerran. Kai tämä olisi taas vain yksi tilaisuus testat miehen kärsivällisyyttä. Niin lyhyestä sytytyslangasta tuli aina hienoin räjähdys, mutta Shiv ei koskaan myöntäisi ainakaan ääneen pitävänsä ilotulituksesta..

Ivan siristi silmiään ja nosti nyrpeänä leukansa naisen otteesta: "Kutevat liian lujaa", mies murisi ja mulkaisi taakseen täynnä sitä kaikkea patoutunutta vitutusta, joka oli kertynyt runsaan kolmenkymmenen vuoden aikana. Kivet jäivät kuitenkin onnellisesti niille sijoilleen, vaikka niitä puristettiinkin ennen takaisin laskemista melkoisesti.

"Eikä minussa ole mitään pyhää eikä hengellistä", Ivan lisäsi, kuin kyseessä olisi ollut suuremmankin luokan loukkaus. Joku olisi voinut olla sitä mieltä, että näin kiihkeä äärimmäisen vitutuksen palvominen olisi jo mennyt jonkinlaisesta kultista.

"Vastenmielisiä kakaroita. Minua vituttaa tuollainen julkinen nuoleskelu", mies jatkoi urputustaan ja palautti kätensä Shivin leualle. Ilmeisesti nainen oli jo saavuttanut sen sortin otteen miehestä, että motkottamisesta ja kiroilusta huolimatta mies oli valmis antamaan periksi. Ainakin tällä haavaa siis. Mikäli nuoripari kävisi yhtään äänekkäämmäksi, maahan päätyneet kivet voisivat hyvinkin suurella todennäköisyydellä löytää itsensä matkalta ilman halki kohti kuhertelijoita.

Tai ehkä hän lähettäisi Rahun putputtamaan niille. Kissakarhu osasi olla melko vakuuttava hännällään seisoessaan.

Koska kuherteleva nuoripari oli sangen ikävä keskipiste huomiolle, Ivan päätti ainakin yrittää ottaa neuvosta vaaria ja keskittyä Shiviin. Kiukkuinen katse muuttui perussynkäksi hetken tuijottelun jälkeen, kunnes synkkään mieleen nousi kysymys. Koska hän ei ollut kysellyt sen suurempia naisen menneestä ja koska se ehkä olisi sopivaa nyt, kun oltiin muuttamassa yhteen, päätti mies antaa uteliaisuudelleen periksi.

"Mistä tiedät, ettet voi jakaantua? Onko se joku sinunkaltaisiesi ominaisuus?"

Ivan ei voinut sanoa uskovansa karmaan, joten hän oletti Shivin vain olevan... no, vähän vähemmän kauniisti sanottuna luonnonoikku. Jossain kaukana suvussa taisi olla jonkinlaista demiaeta, jonka pitkän iän Shiv vain sattui perimään. Pitkän iän ja tavan kiskoa unta muutaman vuosikymmenen välein ihan kunnolla.

”En minä sinua kristilliseen kirkkoon verrannutkaan.”Nainen naurahti. ”Anna kun selitän: 40-luvun jälkeen kun sota oli ohi tanssiminen alkoi taas yleistyä ja nuoretkin halusivat siitä osansa, tuli esimerkiksi lukion tansseihin tapa asettaa helium ilmapallo tanssiparin väliin. Siitä tuli sanonta: ’jätetään tilaa pyhälle hengelle’. Tämä oli siis ainoastan epätoivoinen yritys estää hormoonein kuorrutettuja teinejä aloittamasta juuri tuollaista toimintaa Thunderbirdinsä takapenkillä.” Nainen valisti. ”En siis verrannut sinua kirkolliseen pyhään yhteisöön, vaan ilmapalloon.” Shiv naurahti.

Hänen mielestään oli melkein suloista miten mies yritti aina tehdä naisen sanoille samaa, kuin kaikkien muidenkin, eli ottaa ne mahdollisimman henkilökohtaiseksi. Oli vain ihan hyvä, että naisella oli kärsivällisyyttä selittää tarvittaessa, muuten kaksikon pitkä tulevaisuus tulisi olemaan yhtä nyrpeää naamaa ja mykkäkoulua.
”Saanen muistuttaa, olet minäkin aika äänekäs.. herkällä hetkellä, enkä ole vielä kuullut valituksia sinualta.” Tasapuolisuus kunniaan.

Nainen hymyili toiselle rauhallisesti silmät puoliummessa, kuin auringonvalossa nautiskeleva kissa. Edes Ivan ei kykenisi olemaan niin kitkerä, että saisi naisen lopettamaan hymyilyä. Miehen kysymys sai naisen siristämään silmiään mietteliäänä.
”Shunjaram, eli oraakkeli kertoi sen minulle kun olin vielä lapsi. Se on mitä ilmeisimmin yksi osa tätä kirousta. Minun on vain elettävä maailmassa aina loppujenlopuksi yksin.” Nainen sanoi ja pieni haikeus pyyhkäisi taas toisen mielen pintaa.

”Tiedän että sinunkaltaisellesi modernille miehelle jonkun tuvassaan istuvan akan sana ei välttämättä ole mitenkään älykäs väite, jolle perustaa tietonsa.” ..mutta ilmeisesti se riitti Shiville. Nainen näytti hetken hyvin miettelijäältä, koittaen muistaa keskustelua, joka oli käyty läpi vuosisatoja sitten. Aivan ohikiitävän hetken oli mielessä tuskin huomattava toivon kipinä, mutta sen tukahdutti heti alkuunsa kylmä realismi. Sellainen oli täysin mahdotonta. Oli turha herätellä toiveita kenessäkään.. itsessään varsinkaan. Nainen selvitti hiukan kurkkuaan ja pyyhkäisi kosteuden pois silmänsä nurkasta, niinkuin se olisi roska.

”Saan olla vain kiitollinen, että minulla on edes sinut. Kohtalo on vittumainen rakastaja ja sen lempi touhua on hävittää yksitellen kaikki mistä välitän.” Nainen sanoi ja kosketti lempeästi miehen kasvoja.

Shivin huomautus äänekkyydestä sai Ivanin mulkoilemaan vähän nolona muualle. Tietenkään hän ei valittanut naisen... öh, äännähdyksistä. Hän piti niistä. Ne nyt olivat ihan eri asia, kuin tuollaiset nuorten... imuttelu. Hän oli istumassa kaunista päivää naisensa kanssa. Hän ei halunnut kuulla alipaineesta johtuvia maiskahduksia eikä teennäisiä huokaisuja. Jompi kumpi sitä paitsi feikkasi kumminkin...

Taas se tapahtui. Pieni muutos tunnetilassa. Tällä kertaa kyse ei ollut melankoliasta, vaan jostain muusta. Kenties... toivoa? Ivan ei ollut kovinkaan hyvä lukemaan positiivisia tuntemuksia. Hänellä itsellään kun harvemmin oli sellaisia. Shiv oli kuitenkin jo osoittautunut sen verran positiiviseksi ihmiseksi, että tämä varmasti löytäisi toivoa toivottomastakin.

Oli jollakin tasolla huvittavaa, että hänen kaltaisensa ihmishirviö oli oikeastaan empaattisempi, kuin se ihan tosissaan toisten auttamiseen elämänsä pyhittänyt. Hänellä ei ollut mitään vaikeuksia asettua toisen asemaan ja miettiä, miltä tästä tuntuu. Taito, joka monelta nykyihmiseltä (ja mieheltä) naistenlehtien palstojen mukaan puuttui. Ivan olisi siis ollut harvinaisen hieno mies, jos hänellä olisi ollut moraali. Valitettavasti hänen moraalinsa vain oli todella vähän käytetty ja suurimman osan ajasta toimitti kynnysmaton virkaa hänen sisäisen, synkän, harmaan linnakkeensa portailla.

"Mutta?" Ivan kysyi ja jatkoi leuan sivelyä. Kulmien kohotuksesta ja katseesta päätellen mies oli varma, että Shiv ymmärtäisi, mitä hän tarkoitti. Nainen saattoi ehkä välillä unohtaa hänen kykynsä (eipä se hänelläkään ollut päällimmäisenä mielessä. Joskus hän unohti itse, etteivät kaikki aistineet samalla tavalla), mutta Shiv oli nopeaälyinen ja varmasti hetken mietittyään huomaisi epäröineensä. Ivanin kaltaiset ihmiset tarttuivat niihin epäilyksiin hanakasti. Uteliaisuudesta ei hänen kohdallaan ollut kyse. Pikemminkin huolehtimisen halusta, joka kohdistui tällä hetkellä tasan yhteen ihmiseen maailmassa. Se yksi ihminen lekotteli pää hänen sylissään.

”Mutta ei se estä meitä yrittämästä.. uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Vaikka ihan vain varmuuden vuoksi.” Shiv virnisti kohottaen kulmaansa ja antoi miehelle pienen välähdyksen siitä samasta katseesta jonka toinen oli viimeksi eilen iltana nähnyt. Jonkin näköinen ilmeisesti hyvin marginaalinen prosentuaalinen mahdollisuus oli olemassa, jos mars oli jupiterissa, helvetti jäässä ja maailmassa rauha. Eli ei mitään minkä takia kannattaisi pidätellä hengitystään.

Shiv hymyili miehelle taas sitä samaa rauhallista, rakastavaa hymyään. Hän otti muutaman herkkupalan rasiasta ja syötti ne miehelle, rauhallisella tahdilla. Leukojen käydessä sormet siirsivät rauhallisesti mustia hiussuortuvia pois miehen synkeiden kasvojen edestä. Ihan kuin nainen olisi toivonut auringonvalon jotenkin auttavan miehen krooniseen vitutukseen. Käsi sipaisi vielä miehen pitkän nenän vartta ennenkuin laskeutui takaisin alas ja noukki yhden herkkupalan naisen omaan suuhun.

Seesteisen hetkisen katkaisi tumma miesääni.
”Ivan?” Tuttu isokokoinen miehen hahmo käveli lähemmäs. Tämä sama mies oli ollut töissä mellakaksi yltyneellä Nostromon keikalla Ivanin kanssa ja hän seisoi myös säännöllisin väliajoin Choronzon'sin ovella. Mies hymyili, kai enemmän siksi ettei ollut uskoa silmiään.
”No joo, on se Brecalo.” Mies totesi. ”Mitäs sinulle on käynyt ja kuka tämä on?” Mies sanoi ja nosti hiukan kulmaansa, nyökäten neidille hymyillen.

Shiv nousi istumaan, ettei Ivanin tarvitsisi hävetä herkkää hetkeään yhtään enempää kuin teki varmasti jo nyt. Nainen kyllä tunnisti tulijan, mutta kaljupää ei voinut sanoa samaa. Esiintymisvaatteet ja musta goottimeikki hämäsivät ilmeisesti melko tehokkaasti.

Ivan halusi harvoin vajota maan alle. Yleensä hän oli liian välinpitämätön hävetäkseen yhtään mitään. Nyt oli sellainen hyvin harvinainen hetki, jona maan nielemäksi tuleminen olisi miellyttänyt aivan vitusti. Ei siksi, että Shivissä olisi ollut jotain hävettävää vaan siksi, että hän kuulisi tästä töissä. Ja kaikki muutkin kuulisivat. Monta kertaa. Eivätkä he suinkaan niissä tarinoissa olisi vain istuneet puun alla, vaan olleet keskellä kuuminta kutua ennen kuin joku keskeytti.

Mahtavaa. Juuri tätä hän halusi.

Ivan suoristi selkänsä ja nousi vaivalloisesti ylös, ilmeisesti ihan vain näyttääkseen enemmän itseltään. Kookas mies katseli edelleen suu hymyssä, ja Ivan aisti aivan liian selvästi sekä yllätyksen että huvituksen. Päästyään ylös Ivan nyökkäsi, ilmeisesti ihan vain siksi, että tämä nyt oli työkaveri eikä ollenkaan paskempi tyyppi. se oli Ivanin asteikolla jo ihan melkein kohteliaisuudeksi laskettava arvonimi.

"Joku tunki kotiini", Ivan vastasi selitykseksi vammoistaan. "Ammuin."
"Jotenkin ei yllätä yhtään", kookas mies totesi hymähtäen ja nyökkäsi sitten malttamattomana Shivin suuntaan. Naisystävästä hän halusi kuulla eikä pahoinpitelystä. Ivan oli niitä ihmisiä, joita joku veti turpaan joka sunnuntai nakkikioskilla ihan siksi, että nämä nyt vaan sattuivat vittuilemaan väärille tahoille. Joskus vittuiluun riitti pelkkä katsekin.

"Niin", Ivan mutisi vältellen ja nyökkäsi Shivin suuntaan: "Shiv. Shiv, tässä on Smith."
"Työkavereita", mies kajautti hyväntuulisesti ja kumartui tarjoamaan kättään käteltäväksi: "Tiedätkö, minä hävisin juuri satasen vaimolleni. Totesin, ettei kenenkään noin nätin kanssa puun alla istuva yksinkertaisesti voi olla Brecalo."

Ivan näytti, kuten yleensäkin, pitkää naamaa ja kaiveli esille sätkää. Ilmeisesti se oli hänelle jonkinlainen sijaistoiminto aina, kun asiat eivät menneet ennalta suunnitellulla tavalla. Tupakka-askin hupenemistahdista päätellen niin kävi aika usein.

Nainen ojensi tumman kätensä, kätteli miestä ja hymyili.
”Olemme tavanneet.” Nainen huomautti hymyillen. ”Äläkä huoli siitä satasesta, vaimollasi on vain hyvä silmä miesten suhteen.” Shiv kuittasi Smithin kommentille ja vilkaisi Ivania. Kaljupää kohotti hiukan kulmiaan yllättyneenä.

Oho, kissalla oli ihan kynnet.

Se oli kai vaatimuskin, että pärjäisi Ivanin kaltaisen miehen kanssa. Kaljupää siristi hiukan silmiään ja koitti muistaa missä olisi naisen nähnyt aiemmin. Luulisi että tuollainen olisi jäänyt mieleen.. Kunnes synapsit yhdistivät ja mies keksi seisovansa samoilla nurmilla jossa oli naisen nähnyt. Hindutanssija! Smith nosti katseensa takaisin Ivaniin hyvin vaikuttuneena.

”Jaa, jaa, noniin. Niimpä ollaankin tavattu. En vain tunnistanut sinua ilman.. ja niin.” Smith nyökkäsi naiselle ja otti sitten askeleen taaksepäin, kuin saadakseen paremman perspektiivin tähän tilanteeseen. Vai oli kestovittuuntunut portsari pokannut itselleen tanssijan. Jopa Smith tiesi että nainen oli varmasti joutunut hyppimään melkoisten palavien renkaiden läpi päästäkseen sisälle miehen kerrostalo asuntoon. Ivan ei ollut tunnetusti se ovimikko, jonka ohi edes pääsi pelkällä upealla kropalla.

”Hmm niin.. öö koskas tulet takaisin töihin?” Smith siirsi ajatukset pois parin spekuloinnista.
Shiv hymyili ja avasi vihdoin inkivääri juomansa. Viileää, mutta maultaan tulista juomaa oli hyvä nautiskella ja olla muka kuuntelematta miesten chitchattia. Rahu tulla lyllersi takaisin naisen luo ja se vaati tietysti oman maistiaisensa pullon suusta.

"Parin viikon päästä", Ivan vastasi lyhyesti ja imi sätkäänsä siihen malliin, ettei keskustelu työkaverin kanssa ollut nyt ihan varsinaisesti se kaikista mukavin käännekohta tässä piknikissä. "Sen jälkeen pitäisi olla työkunnossa...", hän jatkoi ja äänestä kuuli, miten suunnattoman riemastunut hän olikaan töihin palaamisen ajatuksesta. Vitutus kuitenkin laantui, kun mies muisti, että ikävät keikat yökerhon portsarina voisivat vähän harventua. Nyt, kun hänellä oli ihan oikea "päivätyö" Shivin ovella, hän ei jaksaisi joka perkeleen ilta raahautua Choronzon'siin. Usein toki, mutta kenties kahdestaan asuessa hän voisi ottaa tavaksi pitää vaikka pari vapaapäivää viikossa.

"Tosin minulla on toistakin duunia nyt. Vakituista myös", Ivan lisäsi ja Smithin kohotellessa kulmiaan hän nyökkäsi lyhyesti Shivin suuntaan. Smith nyökkäsi ja ynähti merkiksi siitä, että ymmärsi. Tosiasiassa hänen oli vähän vaikea ymmärtää kokonaiskuvaa, mutta minkäs teet. Ihmeitä sattui. Ja voihan se olla, että hindutanssija... ei. Kyllä sellaiset ihmiset tunnisti, jotka halusivat huvitella hetken aikaa. Naisesta levisi ympäriinsä jonkinlainen luottamusta herättävä rauhallisuuden aura, joka sai olon seesteiseksi siltä kyrpiintyneimmältäkin.

Tässä sen taas näki. Ilmeisesti vastakohdat viehättivät. Ivanista kun huokui ympäriinsä lähinnä sellaista mustaa, ahdistavaa synkkyyttä ja tupakansavua.

Ilmeisesti miehellä oli mielessä muutakin. Kaljua rahnutettiin siihen malliin, että jotain teki vielä mieli kysyä. Ivan aisti sen ja yritti tehdä kaikkensa näyttääkseen siltä, ettei haluaisi vastata. Se ei kuitenkaan toiminut. Ei tälläkään kertaa. Ihmiset ja näiden saatanallinen uteliaisuus.

"Niin, olikko siinä... siinä parin päivän takaisessa? Kuulin juttua."

Ivanin ilme synkistyi entisestään. Niukka nyökkäys ilmeisesti toimitti myöntävän vastauksen virkaa. Kuulapää kääntyi Shivin puoleen: "Sinä varmaan kans? Tuntomerkit täsmää, mutta en ennen huomannu. Tai ei tullu mieleen. Nyt vaan, kun tälleen tavattiin ja kun olette yhdessä ja sellasta."

Ison miehen katsahtaessa naiseen uudelleen tämä ei voinut kuin hymyillä ja kohauttaa olkiaan.
”Ne unohtavat aina synnytyslaitoksella kertoa, että siedettävän naaman kanssa asennetaan vakiovarusteena aina kyrpämangneetti.” Nainen totesi hymyillen ja joi pullostaan. Noh siedettävä ja siedettävä.

Smith päästi pienen spontaanin tyrskähdyksen, mutta kokosi itsensä ja nyökkäili vain ymmärtäväisenä. Mies käsitti, ettei vielä, tai ainakaan tässä seurassa ollut ehkä ihan oikea aika kysellä yksityiskohtia. Hän ehtisi tehdä sen sitten kun Ivan palaisi töihin.
”Noh, mutta oli mukava tavata Shiv. Ivan, me näemme sitten myöhemmin. Jos haluat lähteä kaljalle, niin tiedät mistä minut tavoittaa.” Mies totesi ja hymyili leveästi.
”Kuin myös.” Shiv hymyili lämpimästi ja kohotti hiukan kättään tervehdyksenä. Kaljupää lähti reippain askelin jo porttien ulkopuolelle ehtineen rouvansa perään.

”Miellyttävä tyyppi.” Nainen hymyili ja vilkaisi rakasta hapannaamaansa. Nainen nappasi laatikosta viimeisen napostelupalan ja nakkasi sen suuhunsa. Shiv koitti arvioida siitä kuinka nopeasti savuke paloi, kuinka pian mies oli aikeissa palata kotiin. Pika-arvio kertoi että vielä oli aikaa nauttia jälkiruokaa. Korista ilmestyikin laatikollinen mansikoita, josa sai Rahun nuolemaan huuliaan innokkaasti. Tätä rasiaa ei tohtisi jättää kovin moneksi sekunniksi vahtimatta.

”Oletteko olleet työkavereita pitkäänkin? Et näytä ainakaan inhoavan häntä ihan yhtä paljoa kuin loppu ihmiskuntaa.” Nainen sanoi ja haukkasi yhdestä mansikasta.

"Muutaman vuoden", Ivan vastasi vältellen ja mulkoili Smithin perään. Ihan kelpo tyyppi, olivathan he pari kaljaakin juoneet. Smith oli yksi niistä harvoista, joille Ivan oli ihan silkkaa hyvää hyvyyttään jopa tarjonnut. YHDEN kerrallaan. Ei nyt sentään ihan mahdottomia luultu.

"Väkituiset järjestysmiespiirit ovat aika pienet. Suurin osa on nopeaa rahaa haluavia nuoria kyrpiä, jotka tekevät keikkaa vuoden pari, kunnes valmistuvat parempaan ammattiin. Ne, joilla ei oikeastaan ole lahjoja millekään muulle alalle, jatkavat vakituisena siinä hommassa. Kuten minä", Ivan jatkoi ja heitti tupakkansa maahan. Hän tamppasi sen, ennen kuin se ehti aloittaa minkään tason ruohikkopaloja ja sytytti sitten saman tien uuden. Smith vaimoineen oli jo ehtinyt kadota, joten Ivan käänsi katseensa Shiviin ja kohotti kulmaansa: "Oletko sinä aina tehnyt tuota, mitä teet nyt? Tanssinut ja hieronut?"

Esitaistelijasta Shiv oli puhunut, mutta Ivanin oli pakko myöntää, ettei se sanana sanonut hänelle kovinkaan kauheasti. Ilmeisesti jonkinlaisesta suojelemisesta oli kyse ja Shivin taidoista päätellen nainen oli ollut vielä verrattain taitava moisessa. Ja olihan viisisataa vuotta ihan käypä aika opetella, vaikkei olisikaan ollut luonnonlahjakkuus.

"Puhuit esitaistelemisesta silloin ensimmäisellä kerralla. Mitä se tarkalleen ottaen on?"

Hänellä oli kerrottavanaan vain runsaasta kolmestakymmenestä vuodesta, eikä siihen aikaan mahtunut kuin läjäpäin paskaa. Shivillä oli takanaan puolituhatta vuotta ties mitä. Hän ei ymmärtänyt, miten nainen saattoi olla noin... avoin ja kiltti ja rauhallinen. Luoja varjele viisisataa vuotta tässä maailmassa olisi tarpeeksi ajamaan hänet psykoosiin. Itse asiassa varmaan jo viisikymmentä vuotta riittäisi.

Nainen nyökkäsi miehen sanoille ja ottu rasiasta uuden mansikan. Nainen ei ollut tutustunut pahemmin nykyajan nuorten työllisuuteen. Tämä ainoastaan tiesi, että kyseistä sakkia työskenteli paljon nojaamassa harjoihin kauppojen käytävillä.
Ivanin katsoessa naiseen tämä siristi silmiään kirkkaassa valossa, hymyili ja tarjosi toiselle mansikoita.

”Hierominen kuuluu siihen esitaistelija hommaan ja tanssin lähinnä ihan omaksi riemukseni. Molempia olen ”harrastanut” kutakuinkin seitsemän vuotiaasta lähtien.” Nainen pohti taas hetken miten selittäisi toiselle chekavarin toimenkuvan käyttämättä liikaa hämmentäviä nimiä.

”Esitaistelijat ovat, paremman termin puutteessa luokiteltava kait keskiaikaisiksi ritareiksi. Meidät kasvatettiin aivan pienestä pitäen suojelemaan kuningasperhettä, palvelemaan kansaa ja taistelemaan kehässä kuolemaan saakka kuin kukot, ratkaistakseen herrojen vetoja ja erimielisyyksiä. Tälläinen kukkotappelu saattoi hyvässä lykyssä estää sodan.” Naisen äänessä oli havaittavissa tietynlaista hillittyä ylpeyttä.

”Taistelutyyli, joka meille opetettiin, sisältää puolet taistelua ja puolet parannusta. Hieronta tekniikoita opeteltiin vuosikaudet. Myöhemmin, kun Intiaan tulivat uudet omistajat, eikä chekavareja enää tarvittu, minä lähdin kiinaan ja opiskelin lisää lääketiedettä siellä. Hieromisesta ja parantamisesta tuli tärkeämpi työ, kuin taistelusta.” Nainen valaisi. Shiv katsoi miehen ilmettä ja hymyili. ”Mutta minä en pitkästytä sinua enempää taas jaarittelemalla dinosaurusten aikaisista asioista.”

Nainen ei voinut koskaan olla varma oliko kertonut jo tarinan kertaalleen ja siksi hän puhui menneistään ainoastaan kysyttäessä. Se oli helpompaa kuin se että jaarittelisi samoja asioita kuin dementoitunut vanhus.

Ivan kuunteli ja vaikka hän näytti aivan tasan yhtä kiinnostuneelta, kuin yleensäkin, hän itse asiassa jopa keskittyi naisen sanoihin. Mitä enemmän Shiv valotti taustaansa, sitä varmempi Ivan oli siitä, että koko homma oli yksinkertaisesti jonkinlainen universumin laskuvirhe.

"Vai että ritari", Ivan nyökkäsi naisen lopetettua kertomuksensa. "Minun työni sitten varmaan vastaa palkkasoturia. Sellaista, joka ei ole kyllin hyvä tärkeisiin duuneihin ja jolle voi maksaa paskaa palkkaa niistä pienistäkin."

Seisominen alkoi käydä väsyttäväksi, joten Ivan laskeutui taas puun runkoa apunaan käyttäen istumaan ja kaiveli itselleen yhden mansikan. Katseltuaan hetken omituisen kirkasta väriläiskää silmiensä edessä hän söi sen yhdellä haukkauksella.

"Olitteko te sitten aina naisia? Vai olitko sinä joku... poikkeustapaus."

Totuus nyt oli, että yleensä naiset olivat fyysisesti miehiä heikompia ja jos halusi jonkun taistelevan puolestaan, koulutti siihen hommaan vahva, notkean ja voimakkaan miehen. Shiv nyt oli tietenkin poikkeus säännössä. Nainen voittaisi hänet varmaan leikiten kädenväännössä.

Nyt oli taas aika tuntea olonsa reilusti normaalia vähemmän miehekkääksi.

Mies voisi omasta mielestään olla kuinka vähäpätöinen tahansa tämä oli naiselle aina hänen sankarinsa. Mies saattoi sen lukea naisen rakastavasta katseestakin, ilman että sitä pitäisi mainostaa ääneen. Kun mies istahti alas tuli nainen aivan hiukan lähemmäs. Rahu kärkkyi marjoja vakan reunalta irrottamatta mustia silmiään herkkupaloista hetkeksikään. Shiv päätti armahtaa kissakarhua ja otti laatikosta vajaan kourallisen marjoja ja viskasi ne pitkin poikin nurmikolle. Binturongi lähti tyytyväisenä höpöttäen etsimään vihreyden keskelle kadonneita makupaloja. Mieskin näytti nauttivan osaansa näistä, herra paratkoon, terveellisistä herkuista.

”Siinä ammatissa ei sukupuoli merkkaa mitään. Jos vain olit fyysisesti ja henkisesti tarpeeksi vahva 7-vuotiaana pääsemään kouluun sisälle ja sait sen kunnialla loppuun, ei sen kummempia esteitä ollut.” Nainen kohautti hiukan harteitaan. ”Miehet ovat ehkä voimakkaampia ja sopivampia fyysisiin suoritteisiin, mutta naisilla on taito palvella suojelijana provosoimatta vastustajaa. Ymmärrät varmasti mitä tarkoitan.” Tottahan se oli että vierelle otettu, vesikauhuisen saksanpaimenkoiran mentaliteetillä varustettu jääkaappipakastin herättäisi paljon enemmän kitkaa vastustajan puolelta, kuin ihan vaikkakin vain tavallisen näköinen nainen.

”Meitä ei pelätty, mutta meitä kunnioitettiin. Kukaan ei saanut edes fyysisesti koskea chekavariin ellei ollut joko voittanut tätä taistelussa, tai .. taistellut tämän rinnalla.” Nainen sanoi hymyillen ja vilkaisi hitaasti suuntaan jossa muutamia viikkoja sitten oli sijainnut esiintymislava. Naisesta huokui se aate ettei tämä ollutkaan välttämättä universumin lukihäiriöstä johtuva toimitusvirhe, vaan mies oli jopa ihan oikeasti ansainnut naisen kunnioituksen ja lopulta rakkauden.

”Enkä sinä? Minä en vieläkään tiedä mitään sinun menneisyydestäsi.” Nainen kysyi avoimella kysymyksellä, toinen kertoisi mitä halusi, ei yhtään enempää. "Millaiset sinun vanhempasi olivat?"

Mansikat olivat harvinaisen hyviä mykyjä. Ivan ei muistanut, koska viimeksi oli syönyt sellaisia. Hänen ateriansa olivat koostuneet lähinnä kiinalaisesta pikaruuasta ja vesipaastoista, jotka johtuivat yksinkertaisesta laiskuudesta tehdä ruokaa.

Yhdessä taistelemisesta puhuttaessa suupieli vähän nytkähti ylöspäin. Mikä lie hermopinne. Nopeasti se olikin ohitse, sillä Shiv halusi tietää jotain hänen menneestään. Nainen iski suoraan siihen, mikä hänen menneisyydessään oli eniten päin persettä. Vanhempiin. Hetken aikaa Ivan näytti siltä, ettei edes aikonut vastata, mutta lopulta oli annettava periksi. Miksi hän salaisi sitä? Hän jakoi elämänsä naisen kanssa. Hän oli hitto vie luvannut viedä Marsin terraarion tämän kotiin, ja se jos joku oli valtava luottamuksenosoitus. Ehkä olisi aika luottaa sen verran, ettö kertoisi syynkin tälle armottomalle kestovitutukselle.

"Minä asuin demiaeiden alueella aikanaan. Hienossa asunnossa. Rikkaan perheen ainoa vesa. Kultalusikka niin syvällä perseessä, että sen olisi voinut oksentaa ulos", Ivan hymähti ja pyöritteli mansikkaa sormissaan. "Äiti oli psykiatrisessa sairaalassa töissä. Hän oli empaatti myös, mutta huomattavasti minua parempi. Isä oli ihminen ja töissä ministeriössä. Hän tapasi puhua aina demiaiden ja orderian samankaltaisuuksista. Se oli hänelle oikein sydämen asia eikä hän epäröinyt käyttää omaa perhettään esimerkkinä. Hänellä oli paljon ystäviä ja... no. Paljon vihamiehiäkin."

Mies vaikeni hetkeksi, ennen kuin jatkoi. Nyt, jos mahdollista, äänestä tuli vielä tavallistakin synkempi. Ihan kuin kaikki miehen inho ihmiskuntaa ja demiaeta kohtaan olisi tiivistynyt seuraaviin lauseisiin: "Olin vähän vajaa aikuinen, kun joku paskapää tappoi heidät. Räjäytti palasiksi, koska oli sitä mieltä, että demiaet ovat pahasta ja isä oli petturi. Tai jotain sellaista kai. Tekijää ei koskaan saatu kiinni, vaikka epäiltyjä olikin. Minä liityin seuraan selvittääkseni asioita ja sellaista... nuoruuden typeryyttä. Lypsivät rahani ja viskasivat pihalle, kun tulot ehtyivät. Vedin elämäni ensimmäiset perseet, avauduin väärälle tyypille ja hän lynkkasi minut ja jätti ojaan kuolemaan. Joku vähän vähemmän mulkku soitti ambulanssin ja sitten minusta tehtiin kyselemättä tällainen sekasikiö. Väliinputoaja. Paskaa, mutta minkäs teet... luin itseni vartijaksi ja menin töihin yökerhoihin. Siitä lähtien se on ollut sitä samaa. Päivästä toiseen, viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen. Ihan samaa paskaa keskellä ihan samoja kusipäitä, joiden syytä kaikki ylipäänsä oli."

Tovin vaikutti siltä, että seuraavaksi voisi olla tulossa jotain ihan aitoa, inhimillisestä surusta kertovaa settiä. Mutta toviksi se vain jäikin. Sen jälkeen mansikka viskattiin Rahulle ja mies nojasi takaraivonsa puuta vasten: "Eipä siinä ole paljoa kertomista tuon lisäksi."

Shivillä ei ollut tähänmennessä ollut aavistustakaan miten mielenkiintoisesta, mutta samalla kipeästä taustasta mies oli tulossa. Äkkiä nainen saattoi hyvin ymmärtää mistä miehen loputon ihmisviha johtui. Heillä oli enemmän yhteistä kuin olisi voinut kuvitellakkaan..

Kuka tahansa muu olisi alkanut määkiä, kuin laumasta erotettu lammas ja alkaa suoltaa sitä perinteistä ”voi kamalaa ja osanottoni”- paskaa. Shiv kuunteli hiljaa ja keskittyneesti, painoi mieleensä jokaisen yksityiskohdan ja seikan. Kun mies päätti kertomuksensa. Nainen ainoastaan kosketti toisen kämmentä. Yksinkertainen ele, joka kertoi kaiken mitä oli tarpeellista, nainen oli tässä ja kuunteli. Ei kukaan voinut suoraan sanoa että ymmärtäisi täysin, mutta ei sekään kaukana ollut. Nainen arvosti sitä, että mies oli suostunut jakamaan tämän hänen kanssaan.

”Jätit pois yhden kohdan..” Nainen puhui hetken päästä. ”Eräänä päivänä kun seisoin tekemässä sitä paskaa duunia paskojen ihmisten kanssa, törmäsin naiseen ja nyt minun ei tarvitse enää kärvistellä paskassa elämässäni yksin.” Nainen jatkoi samalla äänenpainolla, millä mies oli puhunut. ”Ehkä se nyt ei ole vielä iskostunut mielikuvaksi, mutta voithan aina alkaa harjoittelemaan sitävarten että joudut kertomaan elämän tarinasi jollekkin muulle.” Nainen katsoi Ivanin silmiin ja hymyili. Naisessa ei ollut pienintäkään jälkeä säälistä tai surkuttelusta. Mies ei tarvinnut sellaista. Ainoa mitä tämä tarvitsi oli täysin pyyteetön hyväksyntä.

Sellaista hän tulisi saamaan.

"Onnellisena elämänsä loppuun saakka on varmasti hiukan epärealistinen, mutta miten olisi: kaikesta huolimatta, aika ajoin vähemmän vittuuntuneena ja masentuneena?" Nainen sanoi ja kallisti hiukan päätään hymyillen. Ei ihan niin epärealistinen tavoite.

Ivan vilkaisi rinnalleen ja kohautti harteitaan: "Paskaa, mutta otan sen", hän vastasi ja suupieli nousi taas aavistuksen.

Hän ei kaivannut mitään oivoivoivottelua, mitä ihmisillä oli tapana heitellä melkein mistä tahansa epäonnistumisesta. Sellaista teennäistä osanottamista, joka päättyi heti sillä sekunnilla, kun käänsi katseensa pois. Sellaisessa ihmiskunta (ja demiaet yhtä kaikki myös) oli aivan helvetin hyvää. Loppujen lopuksi jokaista kiinnosti vain oma napansa. Paitsi muutamaa niistä idiooteista, jotka uhrasivat koko elämänsä muille tajuamatta, että se nyt vaan ei kannattanut. Kukaan ei pitänyt itseään kiitollisuudenvelallisena eikä kukaan auttanut, jos apua tarvitsi. Yksin se auttaja lopulta jäi, kuten kaikki muutkin. Muut vain olivat jo alkuunsa tienneet sen, eikä näiden täten tarvinnut pettyä.

"Minulla oli myös toinen kilpikonna", Ivan totesi vielä, ihan kuin sekin olisi ollut yhtä lailla kertomisen arvoinen asia. "Niinkuin joku kerta kerroinkin. Jupiter. Se oli Marsin kaveri, mutta kuoli nuorena. En oikein tiedä, miksi. Kai minä mokasin sen hoitamisessa ja se sairastui tai jotain. Se oli Marsia ystävällisempi ja uteliaampi. Kiva otus."

Kilpikonnista puhuttaessa ääni oli huomattavasti tavanomaisempi, kuin puhuttaessa ihmisistä. Mitä ilmeisimmin Ivan tunsi suurta sielunveljeyttä omassa eristyneessä maailmassaan kuorensa sisällä eläviin kilpikonniin, jotka suurimman osan ajasta vain seurasivat asioita sivusta.

"Millainen sinun perheesi oli?"

Oletettavasti melko erilainen, mitä perheet nykymaailmassa, jos hän historiasta mitään ymmärsi. Shivillä oli kerrottavanaan monta ihmiselämää. Hänellä vain yksi, ja sekin oli perseestä. Naisen loputon ystävällisyys oli joka päivä yhä vain hämmentävämpää. Tuossa ajassa olisi ehtinyt katkeroitua jo ihan kunnolla. Miksi Shiv siis ei ollut? Päätöntä.