Rule no.2: You NEVER talk about Fightclub..

//Eli jos Trisha ehtii, niin tervetuloa. Jos ei niin sitten sumplimme ja sompaamme.

Howler ajoi aivan ambulanssin perässä koko matkan sairaalalle ja kun auto kaartoi ensiavun oven eteen, jätti mies pyöränsä oven viereen nurmikolle. Ensiavun ovella oli jo kaksi hoitajaa ja lääkäri ottamassa vastapalloa sisääntulijasta. Se ei tietänyt hyvää.
Ian juoksi Shivin paarien perässä sisälle, mutta kun tämä juoksutettiin toimenpide huoneeseen, pysäytettiin mies ovelle.

”Oletteko hänen lähiomaisensa?” Vanhempi naishoitaja kysyi ja työnsi miestä kauemmas huoneen ovista.
”Öäh, en.”
Vittu väärä vastaus. Olisit vaikka veli tai jotain. Idiootti.
”Tulkaapas tänne niin katsotaan papereita.” Nainen sanoi ja otti napakan otteen miehen käsivarresta. Howler tiesi ettei nyt ollut aika kitistä vastaan. Lääkärit kyllä tekivät työnsä vaikkei hän kytännytkään kärppänä oven takana. Tälläiset olivat muutenkin niitä harvoja tilaisuuksia kun Howler ei laukonut impulsiivisesti vitsejä.

”Potilaan nimi.”
”Shiv.. ei kun Haranedra Othenan.”
Hoitaja näpytti nimen sisälle kantamaansa padiin.
”Hmm..” Hoitajan ääni ei enteillyt kauhean hyvää. ”Lähiomainen?” Padista nostettu katse enteili, että nainen lähinnä tenttasi, eikä niinkään kysynyt.
”On sillä mies. Ivan jotain.” Howler kohautti hiukan harteitaan.
Hoitaja loi mieheen merkitsevän katseen ja kurtisti kulmiaan. Nainen oli viimeksi hiukan reilu kuukausi sitten ollut sairaalassa raiskauksen jälkeen ja käsi melkein murtuneena. Hoitaja tietenkin loikkasi ensimmäiseen johtopäätökseensä.
”Tekikö hänen miehensä tämän?”

Howlerin suu aukesi ja tämä joutui räpäyttämään silmiään pari kertaa.
”Rouva taitaa lukea hiukan liikaa roskanovelleja. Hänet pahoinpideltiin kadulla. Ei hänen miehensä edes tiedä tästä.” Mies totesi äimistyneenä.
”Älkää korottako ääntänne. Se on vain perus kysymys tälläisessä tilanteessa.”
Howler oli aikeissa alkaa antaa tulikiven katkuista perusselvitystä tantalle, kun toimenpide huoneen ovet lennähtivät auki ja nainen paareineen kärrättiin jonnekkin juosten.
”Mihin häntä nyt viedään?”
”Leikkaussaliin mitä ilmeisimmin.” Nainen vastasi kuivasti ja jatkoi touchpadinsä räpläämistä.

Howlerin huulet puristuivat suoraksi viivaksi ja tämä käveli ripein askelin takaisin ulos. Kännykkä kaivettiin esille ja mies etsi edellisen soitetun numeron. Puhelin tuuttasi pelkkää tasaista sointiääntään vaikka kuinka pitkään. Kun kukaan ei vastannut, katkaisi mies puhelun ja koitti uudelleen. Nyt ei voinut kuin rukoilla, että Ivanin puhelimessa oli joku todella raivostuttavalla alulla siunattu soittoääni.
”Vastaa nyt piruvie, vai pitääkö minun tulla.. haloo? Ivan?”

"No?"

Ivan vihasi puheluita tuntemattomista numeroista eikä hän ikinä vastannut niihin. Yleensä soittelijat olivat puhelinmyyjiä tai kanta-asiakaseduista soittelevia botteja. Aivan sama, miten salaiseksi numeronsa laittoi, numero löysi aina tiensä joka saatanan lafkaan ja kuukauden hiljaiselon jälkeen iloinen, perkeleellinen pirinä alkoi taas. Ivanin puhelin pirisi sillä kaikista neutraaleillamma piipityksellä, joka koko kapulasta löytyi, mutta jatkuva soiminen illan mittaan vitutti silti.

Syy sille, miksi Ivan teki tällä kertaa poikkeuksen, oli Shiviltä aiemmin tullut viesti. Nainen oli luvannut tulla nopeasti kotiin. Oli ilmeisesti lainannut kännykkää joltain kaveriltaan tai vastaavaa. Ivan oli siitä asti kytännyt ovella sätkä suussa ja odottanut, mutta naista ei näkynyt tai kuulunut. Niinpä hän oli viimein päättänyt ottaa riskin ja vastata puhelimeensa sen piristessä vaativasti jo toista kertaa saman minuutin sisään. Josko Shiv vaikka ilmoittaisi jostain esteestä. Naisellahan oli niitä keikkoja.

Puhelimessa puhuva ääni ei tosin kuulostanut Shiviltä sitten ollenkaan. Joku möreä-ääninen mies siellä tivasi, oliko hän Ivan. Jollei äänensävy olisi antanut odottaa, että jokin oli pielessä, hän olisi todennut, ettei hänen henkilöllisyytensä kuulunut miehelle sen enempää, kuin miehen kiinnosti häntä.

Miten sanotaan toiselle miehelle sillai kiltisti, että "anteeksi, rikoin vaimosi"?
"Kröhm, joo. Sun pitäis tulla mielellään melko pian tänne Arvauskeskukseen. Shiv on vähän rikki." Hyvin valittu, se uskoo ihan varmasti ekalla. Äänestä saattoi kuulla ettei nyt kerrottu ihan kaikkea, mutta ehkä sen tarkoitus oli olla lietsomatta joko pahaa onnea tai paniikkia.

Ei miehet panikoi. Ne harkitsee pikaisesti.

Howler tajusi kuulostavansa helvetin paskalta aprilli-pilalta, mutta ottaen huomioon että nainen oli luvannut mennä suoraan kotiin ja siitä oli jo melkein tuplasti niin pitkä aika, kun olisi pitänyt.
"Älä mieti kun tule." Mies sanoi mykältä kuulostavaan puhelimeen ja sulki puhelun.
Ei voinut kuin toivoa, että huumorintajuttomaksi haukuttu portsarin peikko uskoisi ja tekisi mitä pyydetään.

Kun kutsu oli suoritettu oli aika mennä tivaamaan tietoja sisar HentoKarvaiselta. Ian marssi takaisin tantan luo ja koitti lypsää tästä tietoja. Ainoa mitä kuivakka matroona suostui antamaan oli, että nainen oli leikkauksessa ja edelleen ainakin vielä hengissä.
"Pitäiskö sun harkita jotain hoiva-alaa, kuten vanginvartijan pestiä?" Mies murahti hoitajalle ennenkuin meni takaisin pihalle odottamaan Ivan Mitälieneetä.

Miehellä ei ollut muuta kuin raakoja kuvauksia kyseisestä henkilöstä, mutta Shiv oli joskus luvannut, että mies kyllä tunnistaisi Ivanin jos ikinä tähän törmäisi.

Aprillipilalta kaikki olisi voinut kuulostaakin, mikäli kyseessä ei olisi ollut täysin huumorintajuton Ivan ja mikäli asia ei koskisi Shiviä. Kovinkaan kauaa ei puhelinsoitosta mennyt, kun St. Sophetiesin pihaan kaartoi reilua ylinopeutta kellanmusta taksi.

Ivania olisi kai parhaiten kuvaillut sanoilla "se yks tyyppi, joka näyttää aina siltä, kun joku olis potkinu sen mummon kuoliaaksi ja polttanut talon ja vieny kaikki sen rahat". Mikään ulkonäköpiirre ei yksinkertaisesti olisi kyllin hyvin kyennyt sisäistämään sitä vitutuksen määrää, sitä synkkyyden syvyyttä, joka miehestä huokui ympäriinsä. Harmaankelmeä iho, nuhjuiset, mustat vaatteet ja mustiksi värjätyt, pitkät hiukset olisivat jo yksinään omiaan tekemään kenestä tähänsä kyrpiintyneen oloisen.

Mutta ei. Ivan oli sitä kaikkea höystettynä niin valtavalla, loppumattomalla määrällä silkkaa inhoa ja pessimismiä, ettei hänestä voinut erehtyä. Nyt kasvoilla oli äärimmäisen vitutuksen lisäksi myös ripaus epäluuloa, ehkä jopa pelkoa. Askelet ainakin kiirehtivät kohti sairaalan leveitä pariovia sellaisella tahdilla, että liikkeen kuvailu puolijuoksuksi ei olisi mennyt ihan väärin.

Ivan pani kyllä merkille isokokoisen miehen pihamaalla, mutta koska hän ei tavallisestikaan uhrannut minkäänlaista mielenkiintoa kehenkään ilman äärimmäistä pakkoa (lukuunottamatta harvoja erityistapauksia), ei hän jäänyt vaihtamaan kuulumisia, tervehtinyt eikä edes tajunnut kysyä, mahtaisiko mies olla siinä nimenomaan odottamassa häntä. Hän kun ei tiennyt paskaakaan siitä, mitä oli tapahtunut, kuka oli soittanut ja miksi. Riitti, että sana "Shiv" oli esiintynyt samalla yhteydessä sanan "sairaala" kanssa.

Iania olisi voinut melkein harmittaa, ettei hän polttanut tupakkaa. Vaikka tämä odotteli vain muutamia minuutteja käytyään ensin rähjäämässä hoiturille, olivat nekin uskomattoman pitkiä minuutteja. Taksi paahtoi paikalle usvaa putkessa, jos ulos ei kannettu synnyttävää naista, kyseessä saattoi olla ainoastaan äsken puhelimessa murahtanut mies.

Sepä hyvinkin.

Howler jäi hetkeksi vain tuiottamaan tyhmänä. Herranjumala se oli ihan oikeasti mörrimöykky kaikilla mausteilla. Miten tuonnäköinen ja kuvauksien mukaan hyvinkin synkeäpersoonainen hyypiö oli pokannut itselleen sellaisen naisen kuin Shiv? Se nyt ei ollut pääasia, mutta käväisipä mielessä kuitenkin. Kun synkkä ilmestys tikkasi ohi pikamarssia, havahtui Iankin ja syöksyi toisen perään.

”Ivan.” Howler todellakin uskalsi olettaa, että tämä oli juurikin se mies joka tälle oli kuvailtu eri henkilöiden puolesta. ”Tulit pian, hyvä.” Sotilaallisen ryhdikäs mies asteli pitkätukan eteen ja koitti hymyillä tuttavallisesti. Hymy kuitenkin suortui hyvin pian ja mies jatkoi:
”Tämän lafkan natsit eivät viitsi kertoa minulle mitä tällähetkellä tapahtuu, mutta tiedän että Shiv ei ole hyvässä kunnossa. Se vietiin juurikin leikkaukseen, eikä lääkärit kerro vielä kuinka pahaa jälkeä ne sai aikaan.” Howler oli oikeasti huolissaan naisen hyvinvoinnista, mutta ehkä enemmän tämä tunsi syyllisyyttä siitä, että oli juuri tänään pyytänyt naisen sparraamaan.

Kuului ihmisen perusluonteeseen ajatella aina ”mitä jos”.

Ivan pysähtyi jonkun sanoessa hänen nimensä. Se kookas mies ovilta oli ottanut hänet kiinni. Hänen suureksi yllätyksekseen järkäleellä oli tietoa Shivistä ja tämä tajusi jopa sanoa sen kaiken kerralla eikä pimittää sitä itsellään. Terveellinen päätös, tosin terveellinen varmasti ennen kaikkea hänelle. Muuten hänen olisi pitänyt ravistella tieto irti ja hän olisi eittämättä saanut turpiinsa siinä kohtaa.

Ystävälliseen hymyyn Ivan ei tietenkään vastannut. Hän näytti aina siltä, että oli menettänyt kaiken elämässään ja vihasi jokaista edessään. Jälkimmäinen oli suurimmaksi osaksi totta.

"Ketkä ne?" Ivan tivasi, vaikka jokin osa hänessä taisi tietää vastauksen. Sen vain yksinkertaisesti piti olla mahdotonta. Pesäpallopaskiainen oli vankilassa ja solariumia väärinkäyttäneiden veljeksienkin olisi pitänyt olla. Ilmeisesti. Toivottavasti. Tai ainakin, ellei muuta, ehdollisessa.

"Hänen piti tulla kotiin. Ei siitä ole pitkään, kun hän soitti. Mitä vittua sinä aikana muka on ehtinyt tapahtua?"

Hän olisi mielellään kuullut, ettei mitään. Shiv oli kaatunut ja nyrjäyttänyt nilkkansa. Harmi vain, että nyrjähtäneestä nilkasta ei kiidätetty leikkaussaliin. Oli tapahtunut jotain muuta.

Ian hieraisi takaraivoaan ja henkäisi hiukan turhautuneen kuuloisena.
”En ehtinyt valitettavasti nimiä kyselemään, mutta sillä isommalla junkkarilla oli minun makuuni liikaa kyberiä, vetyperoksidia ja teko rusketusta. Sellainen steroidi guido.”
Howler kuvaili. Tyyppi oli hiukan samanlainen kuvailtava kuin Ivankin: tunnistat kyllä kun näet.

”Niillä oli pari kaveria mukana. Ne olis muuten olleet ihan perus ääliökakkua, ellei Shiv olis edelleen ollu niin biitti siitä mun pieksemisestäni.”

Hienoa dorka, nyt se luulee että sä pieksit sen.

”Ei kun minun pieksemisestä.”
Koitas nyt sitten selittää kuvailemasi SM-kinkerit sillai ihmisten tavalla. Mieluummin ennenkuin liuhuletti tarttuu skalpelliin ja tekee Kauniista-pojasta pikkusen nätimmän.

Miehen otsa rypistyi tämän purressa hammasta ja koittaessa yskiä henkisesti suuhunsa tunkemaa jalkaansa ulos. Jos ei ulos niin ainakin miellyttävämpään asentoon.Mies voinut kuin toivoa ettei synkällä kaverilla ollut kovin pahaa taipumusta ymmärtää asioita väärin.

Universumi ei valitettavasti pitänyt tänään Ianin puolia.

"Miten niin sinä pieksit?" Ivan tivasi ja harmaat silmät keskellä harmaanvalkeita kasvoja siristyivät uhkaavasti. Jokin suoni otsassa tykytti, eikä se ainakaan lupaillut hyvää. Hän voisi toki saada turpiinsa, ja saisikin, mutta sitä ennen hän ehtisi kyllä aikaansaada jotain näkyvää kertomaan vitutuksestaan.

Toisaalta taas... tämä luuseripaska oli tuonut Shivin tänne. Oletettavasti. Numero oli sama, josta Shiv oli lähettänyt viestinsä, joten kaksikko lieni ystäviä keskenään. Sen sijaan tekoruskettunut steroidisika ei ollut millään tasolla edes lähellä ystävää. Mikäli hänen olisi nopeasti pakko päättää, kumpaa hän halusi vetää turpaan, kumpi olisi se todennäköisempi pääsyyllinen, steroidisika vei voiton ainakin tällä haavaa.

"Minä tiedän sen kyrpänaaman. Kävivät kimppuun pari viikkoa sitten", Ivan hymähti ja yritti keksiä, millä tavoin selittää tilanne kertomatta liikaa. Shiv tuskin halusi ystävänsä tietävän kaikkea tapahtunutta. "Sanotaanko nyt niin, että yksi paska on vankilassa invalidisoituneena ja stedoisisika pikkuveljineen sai kunnon sakot."

Ilmeisesti sen verran kunnolliset sakot, että nyt oltiin kostoretkellä.

Howlerin teki mieli ottaa askel kauemmas kun toisen ilme kiristyi, mutta se nyt oltaisiin voitu tulkita vielä pahemmin väärin. Sen sijaan mies rykäisi kerran nyrkkiinsä ja suoristi vielä hiukan ryhtiään. Hän kuunteli loppuun mitä Ivan päällekäyjistä tiesi. Shiv ei ollut koskaan maininnut mitään moisesta.

"Meillä on Shivin kanssa tapana tavata about kerran kuussa ja sparrata. Ilmeisesti nämä fanipojat odottivat juuri kyseistä päivää ja kun me oltiin aluks hakattu toisiamme sen pari tuntia, oli niitten helppo tulla uhoamaan meille suihkunraikkaana."

Hyvä pelastus.

"Mun tanssittaessa sitä kybersikaa Shiv sai ilmeisesti niiltä kahdelta muulta selkäänsä melko pahasti. Harvinaista, mutta ilmeiseti ihmeitä tapahtuu." Howler kurtisti uudelleen kulmiaan ajatellessaan asiaa. "Totta puhuakseni, Shiv oli jo sparratessa ihmeen väsynyt. Mitä te oikein duunaatte kaikki yöt?" Kysymys oli ilmeisesti täysin retorinen.

"Shiv oli jaloillaan, kun ne lähti, mutta se tippu melkein heti sen jälkeen. Sirrakuskit sai tapella sen paareille ja siinä huudossa se meni shokkiin." Ian raaputti sormen kärjellä kulmakarvaansa. Mitähän Shiville oli oikeasti käynyt?

Ilmeisesti Ianin pelastus tällä kertaa toimi, tai sitten loppusanat saivat Ivanin yksinkertaisesti liian huolestuneeksi, jotta pikkuasioista olisi jaksettu kinata. Mies nyökkäsi ja paineli niine hyvineen sisälle. Häntä ei oikeastaan liikuttanut, seurasiko toinen. Ilmeisesti karkeasta ulkomuodostaan ja henkilökohtaisesta vitutuksen ilmakehästään huolimatta mies oli aivan oikeasti lääpällään asuinkumppaniinsa ja helvetin huolissaan.

Tiskin takana odotteleva nainen nosti katseensa Ivanin tunkiessa pärstänsä melkein kiinni lasiin: "Shiv Othenan", mies ärisi luukulle.
"Oletteko omainen?"
"Mies, vitun kyrpänaama!"
"Pyydän, että käyttäytyisitte paremmin... millä osastolla hän on?"
"Leikkauksessa, kai sen nyt sieltä koneelta näkee."
"Näyttää olevan... teidän pitäisi istua odottamaan. Lääkäri tuo teille tietoja heti, kun se vain on mahdollista. Muuta en voi sanoa", leipiintyneen virkailija totesi ja osoitti penkkejä. Ivan avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta vastaanottovirkailijan tympeä ilme ilmeisesti kertoi, ettei lisätietoja olisi luvassa.

Ivan käveli penkeille, muttei istunut alas. Sen sijaan hän käveli edestakaisin ja kaiveli tupakka-askia, ennen kuin ohimenevä hoitaja viittasi kiukkuisesti "ei saa tupakoida"-tarraa. Vitun paska paikka. Hän vihasi sairaaloita. Juurihan vähän aikaa sitten hän oli ollut täällä itse.

Ne persenaamat kuolisivat. Saatanan solariumapinat! Hän ei ehkä saanut käsirysyssä voitettua, mutta helvetti vie, hän osasi kyllä tähdätä ja vetää liipaisimesta.

Ehkä nyt ei ollut paras hetki kertoa että taskussa oli jäljitin, jolla sikaniskan löytäisi. Mies vielä pahimmassa tapauksessa lähtisi sikametsälle tältä seisomalta. Sen sijaan Ian koitti jotenkin harhauttaa Ivania tilanteesta.

Mitä tälläisessä tilanteessa sitten juteltiin? Mites elämä kohtelee? Ei välttämättä.. Ian ei haluaisi sitä mulkaisua, jonka mies loisi, tai kuunnella sitä kiukkuista ränttiä, mikä moista typerää kysymystä yleensä seurasi. Vittu..
Mies istui osoitetulle penkille. Tämä oli aikeissa sanoa jotain.

Turpa kiinni.

Mies puristi huulensa tiukaksi viivaksi ja puhalsi sananmuodostusta varten sisään vedetyn hapen nenän kautta ulos. Mies katsoi vuoroin kenkiään, vuoroin kelloa, vuoroin leikkaussalin ovea. Aina välillä mies oli aikeissa taas sanoa jotain, mutta Ivanin pärstäkerroin oli tarpeeksi pitämään tämän hiljaisena.

Howler ei ollut paras odottelija. Need to know basis, oli äärimmäisen julmaa tälläisessä tilanteessa.

//Atte, kuulemma änkee seuraavaan väliin..

//Oh, yes I shall..

Oli kulunut nyt kaikenkaikkiaan reilu puoli tuntia siitä, kun Shiv oli kärrätty leikattavaksi. Hoitajia ja lääkäreitä tuli ja meni edestakaisin, mutta kukaan ei sen pahemmin kiinnittänyt huomiota tai kysellyt nimiä. Virkailija näytti edelleen yhtä tympeältä, ilmassa haisi puhdistus aine ja seinät olivat sairaalalle tutut kuvottavan mintun väriset. Vaikka kuinka kovaa yritti ravata edestakaisin, ei likaisen harmaanvalkoiselle kivijäljitelmä-linoleumille kulunut mitään merkittävää polkua.

Kellonaikaan ja viikonpäivään nähden ensiavussa oli jopa melko hiljaista. Kukaan ei pahemmin juoksennellut tai kiirehtinyt tekemään mitään. Kaikki oli melkein ahdistavan rauhallista. Sydänkäyrä kone piipitti tasaisesti jossain verhon takana ja välillä kuului jonkun viinakramppi-potilaan yksinpuhelua. Kaksoisovien takana leikkaussalin käytävässä pari hoitajaa kiiruhti välillä käytävän puolelta toiselle ja palasi hetken päästä työntäen jotain laitetta huoneesta toiseen.

Sairaalavahtimestari, isokokoinen mies tuli jossain välissä kysymään oliko kumpikaan herra Hodginsin omaisia. Kun sellaisia ei löytynyt, tämä pahoitteli häiriötä ja ilmoitti, etäämpää käytävältä löytyisi kahviautomaatti, jos sellaiselle oli tarvetta. Sitten tasainen odottaminen jatkui.

Oli kulunut jo hiukan päälle tunti kun lopulta leikkaussalin ovien välistä tuli ulos lääkäri. Tämä riisui suojahatun päästään ja pyyhkäisi hikeä otsaltaa. Vastaanoton kuivakka täti nyökkäsi penkillä odottavan kaksikon suuntaan.
”Kumpi teistä on Brecalo? Mentäisiin tuonne hiukan sivummalle juttelemaan.” Mies sanoi vakaan rauhallisella, hiukan väsyneellä äänellä.

Syvä kuvotus sairaaloita kohtaan yhdessä äärimmäisen huolen kanssa sai Ivanin vaikuttamaan vielä tavallistakin vastenmielisemmältä persoonalta. Ankea sairaalapenkki, jonka anatomisiset hyötyominaisuudet rajoittuivat alkeelliseen selkänojaan, natisi vaimeasti Ivanin rampatessa ylös ja alas. Välillä hän käveli edestakaisin, välillä istui, välillä seisoi. Missään vaiheessa hän ei puhunut mitään sille miehelle, joka oli valaissut hänelle tilannetta. Tällä kertaa kyse ei tosin ollut epäystävällisyydestä (vaikka niin voisi ulkonäön ja olemuksen perusteella nopeasti kuvitella) vaan henkeäsalpaavasta huolesta, joka esti kaiken järkevän ajattelemisen.

Kaikki olisi hyvin. Shiv oli sisukas. Kaikki olisi... olisi aivan vitun päin persettä helvetti vie. Ketään ei leikattu ilman syytä. Ketään ei ajettu ambulanssilla kriittisenä tapauksensa, jos oli kyse pikkuhaavoista. Ei - tällä kertaa Shiv oli saanut kunnolla turpiinsa.

Kauhuskenaarioita läpikäyvä Ivan ei huomannut lähestyvää lääkäriä kuin vasta tämän jo puhuessa. Mies seisahtui, nosti katseensa ja astui sitten kiihkeästi eteenpäin: "Minä."

'Sivummalle juttelemaan" ei kuulostanut hyvältä. Ei todellakaan. Se kuulosti vitun paskalta. Hermostuneena Ivan seurasi lääkäriä vähälehtisen jukkapalmun juurelle ja valmistautui kuulemaan eittämättä jotain, mitä ei olisi halunnut kuulla.

Lääkärin lähestyminen sai Howlerin valpastumaan. Vihdoin jotain uutisia. Mies nosti katseensa ja oikaisi ryhtinsä. Tämä odotti kuulevansa perusselvityksen, mutta sensijaan sai vain katsoa kun lääkäri kävelytti synkeän isännän kaemmas keskustelua varten.

Howler kiristi hampaitaan. Mies menetti malttinsa harvoin, mutta tälläisessä tilanteessa ei voinut kuin ärsyyntyä siitä, ettei informaatiota jaettu vapaasti. Kaikki tässä olivat huolissaa, helvetti soikoon.

Mies liukui penkin päätyyn ja yritti keskittyä kuuntelemaan, jos saisi jotain lääkärin selityksestä irti. Puhuisi lujempaa, saatanan mutisija.
Jos Shiv olisi varaosia, ne olisivat sanoneet sen ihan kättelyssä.

Olisivathan?

Lääkäri huokaisi syvään ja haroi hiuksiaan hiukan parempaan asentoon. Tämä oli selkeästi myötätuntoinen toisen huolelle ja puhui rauhallisella äänellä.
”Vaimonne..” Lääkäri kurtisti vielä kulmiaan kuin varmistaakseen puhuttelevansa henkilöä oikealla nimikkeellä, mutta jatkoi sitten saman tien: ”on saatu stabiloitua ja hänet siirretään heräämöön, kunhan kirurgi saa työnsä loppuun.” Mieslääkäri totesi melkein hymyillen ja nyökkäsi. Tämä kuitenkin jatkoi kertomusta, vaikka oletettavasti kaikkein tärkein oli jo sanottu.

”Kun vaimonne tuotiin ensiapuun ja hän oli jo silloin täydessä kipushokissa. Lääkärit havaitsivat voimakkaan sisäisen verenvuodon ja hänet siirrettiin leikkaussaliin välittömästi. Leikkauksessa havaittiin pernan repeämä, mutta se saatiin korjattua ja asplenialta vältyttiin.” Tässä kohtaa lääkäri tuntui jopa tyytyväiseltä ja osin helpottuneelta. Ilme kuitenkin vakavoitui uudelleen.

Aina oli yksi ”mutta”.

”Shokki ja verenhukka olivat kuitenkin erittäin vakavia ja yhteisvaikutuksella ne valitettavasti aiheuttivat keskenmenon.” Lääkäri katsoi Ivania hetken aikaa, kuin antaen toiselle hetken aikaa miettiä. ”Noin varhaisessa raskauden vaiheessa tälläinen on valitettavasti melko normaalia vielä nykyäänkin.” Lääkäri jatkoi, koittaen kai lohduttaa ettei tämä ollut ainoa kerta, kun jotain tälläistä oli käynyt. Lääkärin olisi tehnyt mieli varmasti sanoa: ”Olette vielä nuoria ja terveitä bla bla blaa”, mutta katsellessaan miestä näin lähietäisyydeltä, se olisi kuulostanut ainoastaan pilkkaavalta.

Lääkäri jäi lähinnä odottamaan miehen reaktiota uutisiin. Tohtorin näkökulmasta asiat olivat kuitenkin erinomaisen hyvin: potilas oli elossa, mutta tämä oletti, että mies saattaisi tarvita jonkinsortin tukea juuri nyt. Psykologia.. tai dermatologia.

Tyhjää.

Tyhjää.

Tyhjää.

"Keskenminkä?"

Yhdessä hujauksessa Ivan palasi takaisin aurinkoiseen piknik-hetkeen puun alla keskuspuistossa. Jalkapalloon, joka oli vierinyt nurmikon halki heidän vierelleen ja aloittanut mielenkiintoisen keskustelun. Shiv oli sanonut tuolloin, ettei tämän ollut mahdollista tulla raskaaksi. Se oli osa diiliä. Homma oli sopinut hänelle ihan hyvin, eihän hän ollut ikinä nähnyt itseään minkäänlaisena isähahmona.

Ilmeisesti Shiv oli ollut väärässä. Toki lääkäritkin voisivat olla, mutta kai ne nyt jostain jotain tiesivät sen verran, että erottivat raskaana olevan naisen naisesta, joka ei ollut raskaana. Pakko sen siis oli olla totta. Ne mulkut olivat tietämättään, kaikkien tietämättä, murhanneet hänen syntymättömän lapsensa.

Kaikki loppu sananvaihto meni jollain tasolla ohitse. Ivan vastaili lyhyesti pakollisiin kysymyksiin, hänelle kerrottiin Shivin tulevan huoneen numero ja osasto, sekä ohjeet psykologin vastaanotolle, ja sen jälkeen lääkäri lähti. Ivan toljotti apaattisena perään, ennen kuin vaelsi takaisin penkille ja istui kookkaan, vieraan miehen viereen. Hänen aivoillaan oli jonkinlainen toimintahäiriö eikä hän saanut aikaiseksi puhetta ennen kuin vasta hyvän tovin päästä.

"Teho-osastin vuodeosastolla huoneessa 16. Shiv, siis... tai on sitten kun tulee leikkauksesta. Kaikki oli kuulemma mennyt... ihan... hyvin", Ivan mutisi. 'Ihan hyvin' juuri tällä äänensävyllä antoi selvästi ymmärtää, ettei kaikki tosiaankaan ollut kunnossa. Tai jos olikin, niin asiassa oli vähintään Mount Everestin kokoinen mutta. Sellainen punaisella tai tähdelä merkitty sivuhuomio, joka piti tietää voidakseen ymmärtää seuraavia tapahtumia.

Parannetusta kuulostaan huolimatta Howler oli kuullut vain hajanaisia sanoja. Shokki, verenvuoto, perna, leikkaus, jotain jotain. Ivanin parilla asteella kalvennut naama antoi ymmärtää ensin että kyseiset sanat olisi yhdisteltävä lauseeksi pahimmalla mahdollisella tavalla.

Viereen istunut liuhuletti pysyi vaiti melkein ärsyttävän pitkän aikaa ja Ian oli jo aikeissa kysyä, mitä lääkäri oli sanonut, kun toinen vihdoin puhui. Howler huokaisi helpotuksesta kuullessaan, että nainen oli sentään hengissä ja päätyisi ilmeisesti ajallaan huoneeseen 16. Jokin silti näytti kalvavan kalpeaa miestä ja se vaivasi tietenkin Howleriakin. Nyt ei ollut kaikki kortit pöydällä.

Ian tarkkaili toista hetken ja kun lisää sanoja ei tullut ja iso kysymysmerkki kolhi kallon sisustaa poukkoilemalla ympäriinsä, oli miehen pakko avata suunsa.
"Oliko siinä kaikki?" Äänensävy oli ystävällinen, mutta se tuntui tivaavan lisätietoja.
"Näyttää siltä kun joku olisi juuri pysäköinyt täysperävaunun rintakehällesi."

Sillä aikaa leikkaussalissa kirurgi tarkasti vielä korjauksen jälkiä. Keskenmeno oli ollut traaginen menetys, mutta mies otaksui, että kolmenkympin korvilla olevalla naisella oli aina uusi mahdollisuus. Miksipä ei? Ainakaan fyysisesti tässä ei ollut mitään hälyyttävää vikaa. Ligamentit olivat joustavia, lihakset vahvoja ja hyvin notkeita, kaikenkaikkiaan nainen piti itsestään erinomaista huolta. Kirurgi kohautti olkian ja ruiskutti annoksen nanoideja verisuoneen ennekuin alkoi sulkea mitättömän kokoisia leikkaus haavoja.

”Onko potilas saanut aiemmin nanoidi hoitoa?” Toinen lääkäri kysäisi otsa kurtussa hoitajalta joka piti kirjaa elintoiminnoista.
”Hetkinen, tarkistan.” Nainen naputteli kynällä padia. ”E..ei ole..” Hoitaja näytti hämmentyneeltä.
”Miten voi olla ettei kolmekymppinen nainen ole koskaan tarvinnut nanoideja?” Kirurgikin heräsi.
”Varmaankin siksi, että hän on syntynyt melkein 500 vuotta sitten.” Hoitaja räpytti silmiään taulun teksteille. ”Tässä on pakko olla jokin virhe.”
”Ei siinä välttämättä ole.” Lääkäri totesi ja katsoi naista pöydällä. ”..mutta jos tämä on hänen ensimmäinen raskautensa..”
”Toinen voi antaa odottaa itseään melko pitkään.”Kirurgi jatkoi pysähtyen hetkeksi. ”Onko meillä mitään tietoa miten nanoidit suhtautuvat pitkäikäisiin demianeihin?” Kirurgi kysyi ja katsoi viimeistä sulkemaansa haavaa pieni järkytys äänessään.
”Ei ole.”

Hetken hiljaisuus.

Huoneessa olivat paikalla ainoastaan lääkäri, kirurgi ja hoitaja. Enempää sanoja ei tarvittu. Merkintä nanoidien käytöstä jätettäisiin kirjaamatta. Ampulli oli tippunut lattialle, ennenkuin se oltiin ehditty annostelemaan kohteeseen. Näin olisi parasta. Heille.
Kaksi teho-osaston hoitajaa tuli jatkamaan siitä mihin kirurgi oli jäänyt. Shiv irroitettiin ylimääräisistä koneista ja kärrättiin huoneeseen 16.

Täydellisesä tajuttomuuden tilassakin Shiv näytti eteeriseltä. Kasvoilla lepäsi seesteinen, rauhallinen ilme. Ilmaputki oli tehnyt suupieleen pienen haavan ja kaulalla komeili maihinnousukengän pohjan kuvio. Muuten olisi voinut luulla, että nainen vain nukkui.

Myöhemmin
Odotustilan kuiva virkailija taapersi turhautuneena huokaisten ulos kopistaan ja tuli keskustelevan kaksikon luo.
”Vaimonne on nyt siirretty huoneeseen.”

Ianin kysymys sai Ivanin lähinnä mumisemaan jotain siihen suuntaa, ettei se ollut miehen asia. Vaikka olisi ollutkin, oli Shivin tehtävä kertoa siitä. Mikäli nainen ei ollut kertonut siitä sen enempää hänelle kuin ystävälleenkään, Ivan epäili, oliko nainen tiennyt tilastaan ollenkaan. Olisiko tämä mennyt sparraamaan tietäessään, että oli raskaana ja kantoi lasta, jonka ei pitänyt olla mahdollinen?

Ei, ei olisi mennyt. Shiv oli yhtä autuaan tietämätön kuin hänkin oli ollut vielä hetki sitten. Nyt hänen olisi jollain tavalla kerrottava se naiselle. Mutta miten vitussa? Olisiko sittenkin parempi jättää kertomatta? Jos Shiv oli koko elämänsä salaa haaveillut lapsesta ja luopunut viimein toivosta kokonaan, olisiko hänen tosiaan pakko kertoa paitsi että mahdoton olikin tapahtunut, niin myös että ihme oli riistetty saman tien. Ja että sen takana olivat ne yliruskettuneet gorillat, joista Ivan tekisi vartaita. Hän ei ollut keksinyt vielä, miten, mutta jollakin tavalla ne maksaisivat tästä, ja maksaisivat vielä raskaimman kautta.

Steriili haju ja vastenmielisen puhtaat, kiiltävät pinnat saivat hänen olonsa vieläkin huonommaksi, jos se nyt enää oli mahdollista. Ohi ramppasi hoitajia, potilaita, omaisia. Läheisien vessojen edessä valo välkkyi ja korjaaja saapui katsomaan sitä. Kahviautomaatti porisi vähän väliä jonkun hakiessa kofeiinista helpotusta odotukseensa. Ivan ei uskaltanut käydä edes tupakalla pelätessään, että menettäisi jotain. Että juuri sillä sekunnilla joku saapuisi kertomaan jotain tärkeää.

Loputtomalta tuntuneen helvetin jälkeen kyrpiintynyt virkailija tiskinsä takaa laahusti heidän eteensä. Tieto Shivin siirtämisestä sai Ivanin nousemaan ylös ja suunnistamaan hissiin saman tien. Ilmeisesti vieressä koko tämän ajan tönöttänyt mies kelpuutettiin ellei samaan aikaan huoneeseen, niin ainakin huoneen oven taakse odottamaan omaa vuoroaan, sillä Ivan piti hissin ovea auki tällekin.

Howler ei ottanut itseensä vaikka tämän keskustelu tyrmättiinkin. Tälläiset tilanteet eivät kaikenkaikkiaan olleet helppoja kellekkään.

Mies hieraisi kämmenellä otsaansa ja katsoi taas kelloa. Aika oli matanut eteenpäin puuduttavalla hitaudella. Kauanko yhden pernan kasaaminen oikein kesti?

Iankaan ei ollut sairaaloiden suurin ystävä. Ne olivat lähinnä pakollinen paha, jossa käytiin korjaamassa kolhuja ja kuulemassa huonoja uutisia toisensa perään. Viimekerran vierailulla Howler oli saanut kuulla kuluttavansa kenkiään enää kymmenen vuotta. Vitun lyhyt aika. Vähiten hän haluaisi käyttää sitä odottamiseen, mutta pakko oli pakko.

Kun hoituri kertoi naisen vihdoin olevan tavattavissa, oli Ivan nopeampi ponkaisemaan penkistä. Eipä ihmekään. Howler yllättyi positiivisesti kun mies pitikin tälle hissin ovea auki ja tuli ripein askelin perässä.

Kerroksia ei tarvinnut kulkea kuin kaksi, mutta nekin tuntuivat kestävän ihan liian pitkään.
"Tämä on varmaan koko kylän ainoa paikka joka ei soita hissimusiikkia." Howler totesi kun ovet aukesivat uudelleen.

Howlerin pää pyöri kuin sorsalla. Tehon huoneissa oli kaikissa lasinen seinä, että ohi kävelevät hoiturit näkivät heti jos huoneessa oli jokin vinossa. Vähän niinkuin sairaita ihmisiä akvaarioissa. Numeroita ei tarvinnut vaivautua paljoa katsomaan, Shiv oli ainoa sen näköinen nainen koko osastolla.

Howler jäi ulkopuolelle odottamaan ja antoi Ivanin mennä ensin sisälle.

Shivin huoneessa oli mieshoitaja. Tämä tarkkaili naisen tila parista eri monitorista, avasi hiukan naisen silmiä ja osoitti niihin kynälampulla, tarkistaakseen että molemmat pupillit reagoivat edelleen samaan tahtiin. Huomattuaan pienen haavan naisen huulessa tämä otti esille rasiallisen valkovaseliinia ja sipaisi sitä varovasti toisen huulelle. Kengän jälki kaulalla sai hoitajan puistamaan päätään ja huokaisemaan.

Hoitaja nosti katseensa kun kaksikko ilmestyi ikkunan taakse. Ensireaktio oli tietenkin tarkistaa toisten käyttämät kengät, siltä varalta, että nämä olisivat olleet hindunaisen tilan takana. Helpotuksekseen hoitaja saattoi huomata ettei näin ollut asian laita. Kun automaatti ovi suhahti auki sitä lähestyttäessä hoitaja nyökkäsi ja lähti jatkamaan kierrostaan. Toinen liu’utti hiukan verhoa lasiseinän eteen, niin että sisälle näki vielä, mutta sisällä olevat saivat hiukan edes yksityisyyden tuntua.

”Jos tarvitsette jotain, tai teillä on kysyttävää: painakaa soittonappia.” Hoitaja totesi vielä empaattisella äänellä ennenkuin katosi oven välistä pois.
Huoneessa oli hiljaista, jos ei laskenut tippapullon tasaista ääntä. Monitori piirsi äänettömästi tasaisen rauhallista pulssia. Sängyn vierellä oli yksi korkea jakkara, jolle väsyneet hoitajat saattoivat istahtaa vierailunsa aikana.

Naisen rintakehä kohoili rauhallisesti ja kasvoilla lepäsi tyynen rauhallinen ilme. Toinen antoi illuusion siitä, että vain torkkui kevyesti. Aivan kuin nainen minä hetkenä hyvänsä avaisi silmänsä, venyttelisi ja nousisi ylös. Mutta ei.

Vieras jäi oven ulkopuolelle odottamaan ja Ivan olisi voinut olla siitä jopa kiitollinen, jollei olisi ollut niin vitun huolissaan. Ristiriitaisissa tunnelmissa hän käveli huoneen poikki kapealle sairaalavuoteelle, kiskaisi jakkaran itselleen ja istui alas.

Shiv näytti nukkuvalta. Samanlaiselta kuin silloin, kun hän palasi töistä aamuyöllä ja nainen oli vielä nukkumassa. Seesteiseltä, rauhalliselta, melkein onnelliselta. Tällä kertaa ulkokuori kuitenkin petti. Shiv ei nukkunut, vaan oli tajuton. Kun nainen heräisi, oletettavasti kovissa kivuissa, olisi hänen ikävä velvollisuutensa tehdä kivusta kaksinkertainen kertomalla keskenmenosta.

Hän ei voisi pitää sellaista salaisuutta. Olkoonkin, ettei moinen tapahtuisi kenties koskaan uudelleen, ainakin Shiv ansaitsi tietää, että se oli mahdollista. Olkoonkin, että ne kusipäät olivat riistäneet naisen hiljaisen unelman ennen kuin siitä oli ehtinyt kehittyä mitään suurempaa, se oli ollut totta. Hän ei uskonut, että se tapahtuisi toista kertaa hänen elinaikanaan, mikäli ensimmäiseen raskauteenkin meni sellaiset viisisataa vuotta.

Ehkä joskus tulevaisuudessa, muutaman sadan vuoden päästä, nainen haluaisi yrittää taas. Kai silloinkin oli olemassa jotain palastespermoja tai jotain... hän ei halunnut ajatella sitä. Jonkun muun lasta Shivin sylissä. Se oli ollut heidän lapsen... no, solumöykkynsä, ja se tarkoitti, että hän oli kerrankin saanut aikaan jotain. Hän oli kerrankin antanut jotain Shiville eikä toisin päin. Kerran surkeassa, vastenmielisessä, vitutusta täynnä olevassa elämässään hän oli onnistunut.

Oli niin vitun hänen onneaan, että se pyyhkäistiin olemattomiin. Tällä kertaa siitä tosin kärsisi joku muukin.

Vaiti mies kalasteli toisen naisen käsistä omiensa väliin ja jäi istumaan hiljaisuuteen. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa eikä Shiv kai olisi kuullutkaan. Mutta olipahan tässä ainakin, ellei muuta. Ehkä se auttaisi naista parantumaan.

Tämän oli pakko parantua. PAKKO.

Howler katsoi lasin takaa, kun Ivan istui penkille Shivin vierelle. Vaaleatukkainen mies puisti päätään ja kääntyi ympäri. Seinustalla oli pitkä penkki, joten Ian päätti istuutua sille.

Vittu. Miten tämä oli näin pahaksi mennyt? Näkihän sen nyt pers-silmälläkin ettei kyse ollut mistään pelkästä sisäelin fibasta. Nykyaikana sellaiset korjattiin varaosilla käden käänteessä, eikä naista olisi toipumaan kärrätty jos joku olisi vielä vialla.

Helvetti, olisi pitänyt ampua ne mulkut. Jalkaan edes..

Entinen poliisi puisti päätään. Hän metsästi öisin hirviöitä pitkin katuja, mutta nillä oli yleensä terävät hampaat, punaiset silmät, tai vaan niin paljon rautaa, että se sai metrin päästä kompassinkin sekoamaan. Vittumaisinta oli, että ne oikeat hirviöt tuntuivat olevan ihan vaan ihmisiä..

"Anteeksi," Howler kysäisi ohi kulkevalta mieshoitajalta. "milloin hänet siirretään osastolle?"
Vitun ovela kysymys, saat ainakin tietää tarvitaanko jotain lisätoimenpiteitä.

"Jos kaikki menee hyvin hänet siirretään osastolle 12 tunnin tarkkailun jälkeen." Hoitaja vastasi ystävällisesti.
Howler nyökkäsi ja kiitti.

Eli ainakaan ne eivät aukoisi Shiviä enempää. Se täytyi siis olla jotain muuta. Muuta mitä? Saatana tätä miehistä ylpeyttä.

Howler nousi penkistä ja lähti kohti hissien luona näkemäänsä kahviautomaattia. Sumppi tekisi hyvää ja ehkä Ivanillekkin kelpaisi jokin laillinen piriste.

Pitkän aikaa oli vain hiljaista. Välillä käytävällä kuului jokin piipitys, mutta sekin hiljennettiin aina nopeasti. Jossain välissä pöydälle oli ilmestynyt kahvikuppi, joka oli kai tarkoitettu Ivanille. Juuri kun koko tilanteen pysähtyneisyys oli muuttunut jo unettavaksi päästivät automaatti ovet pienen suhahduksen.

Kirurgi

Tämä äärimmäisen väsyneen näköinen mies säpsähti huomatessaan huoneessa olevan jonkun. Tämä vilkaisi hermostuneen oloisena kansiotaan ja lompsi sitten sen kummempia huomenia toivottelematta potilaansa luo. Mies ei luonut minkäänlaista katsekontaktia Ivaniin vaan lehautti peton pois naisen ylävartalon päältä. Kirurgi nyppäisi teipin pois yhden haavasuojan päältä ja kurkisti leikkaus jälkeä. Miehen otsalla kimmelsi pieni kylmä hiki kun tämä varovasti paineli sormellaan haavan reunaa. Kasvot pysyivät asiallisen tiukkoina, mutta mielessä kyti epäilys ja pieni pelko.

Nähtyään tarpeeksi mies kääntyi juuri sisälle tulevan hoitajan puoleen. Hoitaja työnsi edessään pieniä kärryjä, jotka olivat täynnä tyhjiä ampulleja. Kirurgi mumisi jonkinlaiset ohjeet ja lähti nopeasti pois. Mieshoitaja katsoi toisen perään hiukan hämmentyneen näköisenä, mutta totteli kuitenkin.

Hoitaja päästi pienen tuohtuneen hymähdyksen kirurgin huolimattomalle peiton asettelulle ja asetteli peiton takaisin paremmin. Suonessa olevan tipan kautta toinen alkoi täyttää rauhallisella tahdilla ampulleja, mutta viimeisen ampullin kohdalla tämän huomio kiinnittyi pieneen epätahtiin tarkkailulaitteen ruudulla. Naisen käsien sormet tekivät pienen, tuskin huomattavan nykäyksen.

Hoitaja laittoi viimeisen ampullin pois ja tipan takaisin päälle.
”Hän taitaa alkaa heräillä.” Hoitaja totesi. ”Koittakaa herätellä häntä, minä vien näytteet pois ja haen varmuuden vuoksi kipulääkitystä.” Mies totesi ja hymyili. Oli aina mukavaa kun potilaat alkoivat herätä nukutuksestaan. Se tuntui aina pieneltä voitolta ikuisessa kilvassa kuoleman kanssa.

Ivan seurasi kirurgin toimia silmä kovana. Mielen epäluulo ja pelko saivat hänet samoihin tunnelmiin. Shiv ei ollut vielä kunnossa. Hän ei saisi tuudittautua siihen, että leikkauksen onnistuminen yksistään riittäisi pelastamaan naisen hengen.

Kirurgi lähti sanomatta hänelle sanaakaan, ja se vain lietsoi Ivanin epäpyhää, kitkerää vihaa laitosta ja sen hoitohenkilökuntaa vastaan. Runkkarit kuvittelivat voivansa pitää häntä pimennossa ja salata todellisen tilan. Hitostako hän tiesi, ehkä nämä perkeleet oikein halusivat Shivin vaipuvan... vaikka johonkin vitun koomaan tai muuta vastaavaa. Nainen olisi varmasti varsin mielenkiintoinen tutkimuskohde.

Ennen kuin Ivan ehti tivata mieshoitajalta selitystä kirurgin kummaan käytökseen, hoitaja ilmoitti Shivin heränneen. Ivan käänsi katseensa naisen kasvoihin ja huomasi lihaksien nykivän. Mies kurotti taas tarttumaan naisen kädestä ja kumartui lähemmäksi: "Shiv?"

Ääni oli karhea ja täynnä huolta. Tulisi aika, jolloin nämä kyrpänaamat saisivat selittää juurta jaksain, mikä naisella oli ja miten tämä siitä toipuisi. Vai toipuisiko. Nyt ei kuitenkaan ollut se hetki. Nyt hän keskitti kaiken tarmonsa ollakseen murtumatta helpotustaan ulisevaksi kasaksi lattialle kaikkien nähden.

"Vittu Shiv, silmät auki nyt!"