Rule no.2: You NEVER talk about Fightclub..

Kun automaattiovi suhahti taas kiinni oli huoneessa jälleen lähes täysi hiljaisuus. Mitä nyt eri laitteet ja tipat pitivät pientä monotonista tikitystä, tiputusta ja välillä vaimeita piippauksiaan. Nainen nukkui rauhallisesti, mutta ei enää lääkkeiden voimalla. Tämä oli aivan puhdasta uupumusta.

Naisen käsi värähti toisen käden sisällä ja sormet ottivat hiukan kiinni toisen kämmenestä. Shiv aisti toisen olevan siinä. Naisen uinuva mieli täyttyi turvallisuuden tunteella. Ivan oli siinä ja valvoi naisen uupunutta unta. Hänen sankarinsa.

Jonkun aikaa oli aivan rauhallista ja kaikki oli, noh, sairaalaa lukuunottamatta hyvin. Howler puhui puhelimeen ikkunan takana ja käytävässä liikkui ihmisiä. Automaatti ovi suhahti ja hoitaja tuli taas tekemään jotain tarkastusta. Tehon huono puoli, täälä ei ollut hetken rauhaa. Vartin välein joku kävi näppäilemässä näyttöä, ottamassa verta, sohimassa silmiä lampulla, tai vain pöyhimässä tyynyjä, kun ei ollut muutakaan keksinyt.

Tämä oli ilmeisesti taa yksi sellainen kerta. Hoitaja oli yksi vanhemmista, kokeneista hoitajista. Tämä teputteli sängyn vierelle ja alkoi puhua kovaan ääneen.
"Aletaankos täällä jo heräilemään?" Nainen kaakattu ja taputti Shivin rintalastaa kämmenellään. Ilmeisesti hoitajalle ei oltu kerrottu että naista oli juuri kahteen otteeseen elvytetty, eikä rintalasta ollut nyt se mukavin paikka taputella. Shivin ilme värähti ja käsi miehen kämmenessä kiristi hetkeksi otettaan.

"Olisi aika heräillä." Hoitaja jatkoi ja keinutti naista samasta kohtaa painelemalla. Nyt ilmeisesti kipu kävi senverran kovaksi, että naisen oli pakko avata silmänsä. Se oli ilmeisesti juurikin merkki, jota sisar oli odottanut ja tämä tarrasi kiinni hengitysputkeen naisen suupielessä.
"Ja hengitä reippaasti ulos." Nainen komensi ärsyttävän patronoivalla äänellä.
Shiv ei ollut tarpeeksi tajuissaan että olisi ymmärtänyt mitään komentoa ja voidaan myös kertoa ettei puhaltaminen tee putken poistosta yhtään miellyttävämpää.

Shiv puristi Ivanin kättä, kun täti tempaisi letkun pois ja hymyili tyytyväisenä.
"Hyvinhän se meni. Nyt vähän yskittää, mutta se loppuu kyllä." Hoitaja hymyili ja tarjosi paperia keuhkojaan ulos rykivällle naiselle.

Ivan ajatteli hoitajasta pelkkää pahaa. Ainoa syy, miksi tällä enää oli käsi, oli Shivin herääminen. Jahka putki oli kiskottu pois ja nainen tarjosi hymyillen paperia, Ivan riuhtaisi sen sisar ei-niin-hento valkoisen kädestä ja viittasi ovea kohti: "Painu helvettiin, jos sinulla ei ole muuta tekemistä."

Mitä ilmeisimmin oli aivan täysin turhaa odottaa Ivanilta minkäänlaista kiitosta. Jo pelkästään se, ettei hän ollut pahoinpidellyt ketään täällä ollessaan johtui yksinkertaisesti uskomattomasta huolesta ja siitä, että turpaanveto johtaisi ulosheittämiseen ja hän halusi olla Shivin tukena nyt. Se nanoideja suoneen tykittänyt perkele kuulisi tästä vielä jälkeenpäin. Melkein teki mieli ampua sekin samaan syssyyn tekoruskettuneiden kanssa. Toisaalta, lääkäriluvan menettäminen, alkoholiongelma ja avioero kuulostivat houkuttelevilta rangaistuksilta nekin. Loppuelämä silkkaa helvettiä korvaisi juuri ja juuri Shivin viidentoista minuutin äärettömän kurjuuden.

Yhtä vakavn ilmeettömänä kuin ennenkin Ivan piteli paperia naisen suun edessä tämän yskiessä. Hänen olonsa oli helpottunut, joskin turta. Kenties vuosikausien sitkeä sisäänpäin kääntyminen sai tunteiden näyttämisen vähän hankalaksi. Mies ei ollut vuodattanut yhtäkään kyyneltä tilanteessa, jossa olisi ollut täysin luvallista ulvoa epätoivosta, eikä hän oikeastaan näyttänyt pakahtuvan ilosta nytkään.

Ilmeisesti Ivan oli niitä ihmisiä, joilla oli tunnesulakkeet. Siinä vaiheessa kun jokin tunne yritti liian voimakkaaksi, sulake pamahti. Ongelmaksi ominaisuus nousi siinä vaiheessa, kun joka ikinen sulake oli rikki ja jäljellä oli mitään täysin tuntematon ihmiskuori.

//Kodiaki käski hypätä vuoronsa yli, joten toteutan..

Shiv yski vielä hetken aikaa, ennenkuin sai puuskansa jonkinasteiseen hallintaan. Jokainen ylimääräinen liike palleaan sattui tietenkin, niinkuin rintaan olisi lyöty vasaralla. Shivin silmät eivät ottaneet pysyäkseen auki, mutta tämä koitti silti tavoittaa Ivania katseellaan.

Tuttu musta hahmo sängyn vierellä sai naisen rauhoittumaan ja tämä uskalsi sulkea silmänsä uudelleen. Kukatahansa muu olisi varmasti kuvitellut itse Kuoleman tulleen noukkimaan itsensä matkaan, mutta ei Shiv. Musta hahmo ei voinut olla kukaan muu..

Käden puristusvoima oli edelleen vain murto-osa normaalista, mutta se viesti paljon enemmän kuin mikään muu. Shiv ei päästäisi irti Ivanista edes nukkuessaan.

Epämiellyttävä ensikohtaaminen nanoidien kanssa oli saattanut olla äärimmäisen kivuliasta, mutta oli sillä hyväkin puolensa: naisen haavat olivat jo ummessa ja nanoidit olivat todennäköisesti vauhdittaneet naisen sisäelinvaurioiden paranemista viikoilla. Shiv saattoi tuurilla olla kotiinlähtökunnossa viikossa. Kahdelle ihmiselle, jotka eivät kumpikaan välittäneet sairaaloista, se oli kuitenkin pirun pitkä aika. Kaiken kukkuraksi, nanoidi kohtaamisen miinuspuolet olivatkin vielä tiedostamattomia..

Nyt ainakin varmaa oli se että pahin oli takana.

Toivottavasti.

Shiv ei jaksanut tarkennella katsettaan häneen sen kummemmin, mutta sormien hento puristus kertoi tarpeeksi. Ivan ei yrittänyt puhella naiselle sen enempää eikä herätellä tätä, vaan antoi olla rauhassa ja nukkua. Shiv heräisi sitten, kun jaksaisi. Varmistaakseen, etteivät hoitajat tulisi törkkimään naista enää, Ivan vaihtoi jakkaransa sille puolelle, jossa monitorit, tippa ja veripussi olivat. Mikäli joku aikoi sohia Shiviä herättelyn merkeissä tai tulla turhaan lähmimään, hän saisi huidottua nämä helvettiin paljon helpommin kuin sängyn toiselta puolelta kurotellessaan.

Nyt kun pahin, toivottavasti, oli takana Ivan ei voinut kuin toivoa, että nainen toipuisi täysin. Osa hänestä halusi jo lähteä jahtiin, mutta suurempi osa ei halunnut jättää Shiviä yksin sairaalaan. Sitä paitsi, hänen pitäisi suunnitella homma hyvin. Hän ei halunnut vankilaan, vaikka Shivin vuoksi oli valmis siihenkin, eikä hän halunnut epäonnistua. Jollain tavalla hän päästäisi hengen niistä mulkuista JA selviäisi siitä itse.

Kenties hänen pitäisi ottaa yhteyttä Leahiin. Nainen oli sellainen yön hiippari. Vampyyri. Eiköhän tämä tiennyt häntä enemmän siitä, mitä alamaailmassa tapahtui. Kenties Leah tiesi, miten hävittää ruumiit jahka hän oli pitänyt huolen, että näistä oli kaikki vähinkin henki tiessään.

Hän ei ollut koskaan suunnitellut murhaa ihan tosissaan. Pahaa hän oli toivonut monille, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut pakottavaa tarvetta päästä itse surmatöihin. Nyt se tuntui täyttäneen koko hänen mielensä. Hänen oli vain pakko tehdä jotain. PAKKO.

Monitorin piipahdus sai hänet säpsähtämään ajatuksistaan. Hätäinen vilkaisu naiseen kertoi sen olleen joku täysin normaali ääni, ei mitään, mistä pitäisi huolestua. Ivan ojensi toisen kätensä ja silitti taas hiukset syrjään. Ilme ei edelleenkään värähtänyt.

Puhuttuaan jo tovin puhelimessa Ian sai lopulta puhelunsa päätökseen. Mies sulki puhelun ja tunki puhelimen takaisin taskuunsa. Hetkisen toinen katseli ikkunan läpi sängyllä makaavaa kalpeaa ruumista ja sängyn vierellä istuvaa vieläkin kalpeampaa.

Mies astui sisälle huoneeseen ja käveli sängyn päätyyn. Nainen oli ehtinyt jo ummistää silmänsä uudelleen ja kaikki näytti taas seesteiseltä. Howlerin silmiin pisti myös se, kuinka nainen piteli kiinni Ivanin kädestä siitäkin huolimatta, että näytti nukkuvan.

Shiv ja Ian olivat olleet tuttuja ja ystäviäkin jo pidemmän aikaa, eikä mies voinut olla tuntematta tiettyä iloa siitä, että nainen oli löytänyt jonkun josta pitää huolta. Toivonmukaan homma toimi myös toiseen suuntaan. Myötätuntoinen ilo ei kuitenkaan estänyt sitä etteikö mies olisi ollut ehkä hiukan kateellinen ja jopa mustasukkainenkin. Nyt oli kuitenkin kyse naisesta josta tämä välitti, vaikkakin vain omien sanojensa mukaan ystävänä.

Howler hengitti syvään ja katsahti Ivaniin. Hetkisen arvioituaan toinen päätti puhua. Kalpea peikko näytti juuri nyt ainakin senverran rauhalliselta, ettei tämä lähtisi samantien minnekkään vaikka tälle puhuisikin.

"Minun on lähdettävä." Mies aloitti, tiedostaen kyllä että hänen olemisensa ja menemisensä oli täysin yhdentekevää Ivanille. "Sitten kun haluat päästä niiden mulkkujen kanssa tasoihin soita minulle. Minulla on jotain sellaista, mikä helpottaa sikametsälle lähtöä.." Mies totesi senverran hiljaa, ettei olisi havahduttanut Shiviä. Nainen olisi varmasti protestoinut moiseen brutaaliuuteen tukeutumista ja katkaissut vielä jonkun verisuonen päästään. Siksi oli parempi pitätä koko touhu tältä salassa.

"Minun numeronihan sinulla jo on." Mies totesi ja käveli sängyn vierelle, vastapäätä Ivania. Howler kumartui ja katsoi Shivin suljettuja silmiä.
"Ja sinä paranet pian, että pääset taas piäksämään minua kehään." Mies sanoi hiljaa, painoi etu ja keskisorman huulilleen ja kosketti niillä naisen hiusrajaa.

Mies oikaisi ryhtinsä ja lähti. Mies loi katseen huoneeseen vielä kerran sulkeutuvien hissin ovien välistä ja siirsi sitten keskittymisen taas siihen mitä oli tekemässä. Työt eivät tehneet itse itseään.

//Ja hän ratsasti moottoripyörällään auringonnousuun.
Trisha, jos kiinnostaa niin Ian lähtee kyllä mielellään kurittamaan urpoja kun sinne asti päästään. Saattaa kyllä jäädä silloin veljekset vahingossa eloon, mutta niille keksitään jotain oikein mukavaa loppuelämäkseen.

//Iso kiitos äksönpäksön paketista Kodiaki. <3 Edistän hiukan tuota aikaa, ettei tarvitse vain patsastella sängyn vierellä.

Kesti vielä useamman tunnin ennenkuin nainen todella alkoi tulla tajuihinsa. Koko tuon ajan tämän käsi pyrki pitämään kiinni Ivanin kädestä ja joka kerta kun ote oli pakko irroittaa heräsi toinen siihen. Kun lääkäri alkoi olla melko varma siitä ettei naisen sydän enää pysähtyisi itsekseen, siirrettiin tämä pois teholta ja aivan tavalliseen huoneeseen.

Täällä eivät hoitajat rampanneet enää huoneessa joka taivaan viidestoista minuutti, vaan valkotakit kipittivät sisälle vain parin tunnin välein katsomaan että rouvassa vielä heki pihisi. Huone oli siinämielessä mukava, että täällä oli sentään ihan sohvakin. Kahden istuttava, kauhtunut, beige kammotus, mutta sohva kuitenkin.

Iltapäivällä hoitaja kiikutti huoneeseen tarjottimellisen jotain kammottavan näköistä lientä, joka saattoi hyvinkin olla ravinnoksi kelpaavaa, mutta sen pelkkä ulkonäkö sai naisen voimaan niin pahoin, ettei tämä edes kehdannut kokeilla. Shiv tyytyi nakertamaan palasen leipää ja huuhtomaan sen alas mukillisella teetä.

Nyt kun tolkku alkoi palailla, siirsi Shiv huomionsa mieheensä.
"Sinun pitäisi mennä kotiin nukkumaan." Nainen puhui edelleen hengitysputken jäljiltä melko hiljaisella ja karhealla äänellä. "Minä kykenen ehkä nukkumaan nojatuolilla viikon, mutta sinä et." Tämä jatkoi ja rykäisi kurkkuaan selvemmäksi.
"Sitäpaitsi Rahu ja Mars tarvitsevat sinua enemmän." Ruokinnallisista syistä ehkä kyllä, mutta henkisistä ei niinkään.

Tuskin kukaan edes ymmärsi, miten helpottunut Ivan oli. Päällepäin hän oli ihan tasan yhtä kyrpiintynyt kuin ennenkin, mutta sydän ei enää takonut kahtasataa eivätkä ajatukset juosseet murhatyön ympärillä. Käväisivät kyllä siellä aina silloin tällöin, ja Ivan muisti valkotukkaisen miesseuralaisen sanat; tällä oli keino saattaa miehet vastuuseen.

Muuta Ivan ei kaivannutkaan. ne paskat maksaisivat ja jos se oli ollenkaan hänestä kiinni, ne maksaisivat hengellään... tai kenties invalidisoituisivat loppuelämäkseen tai jotain sen suuntaista. Se voisi loppuviimeksi olla vittumaisempi rangaistus.

Rauhallinen sairaalahuone oli sairaalahuone joka tapauksessa, eikä Ivan viihtynyt täällä millään tasolla. Naisen kehottaessa menemään kotiin mies kuitenkin pudisti päätään. Hän tiesi sen kiinalaismummelin numeron tilattuaan sen numeropalvelusta ja oli soittanut sille Rahun ja Marsin ruokkimisesta. Vartin pulistuaan jotain ihan täysin käsittämätöntä nainen oli lopulta sanonut, ettei osannut hoitaa konnia. Ivan oli luvannut ruokkia Marsin itse, mutta Rahulle Pei, vai mikä vittu se nyt oli, oli luvannut käydä pilkkomassa päivittäin hedelmiä.

"Minä käyn siellä kurkkaamassa nopeasti illemmalla", Ivan totesi. "Tulen takaisin sen jälkeen."

Ilmeisesti häntä ei saisi lähtemään kulumallakaan.

Nainen huokaisi ja hymyili. Hän tiesi kyllä kuinka hyödytöntä oli kinastella aiheesta miehen kanssa. Toisaalta, olihan hän itsekin odottanut Ivanin sängyn vierellä, kun tämä oli joutunut sairaalaan.

"Syö sitten edes jotain." Nainen huolehti ja työnsi huttulautasta miehen puoleen. Oli ihan normaalia, että nainen huolehti enemmän Ivanin olosta, kuin omastaan. Siihen ei valitettavasti ollut lääkettä, eikä sitä saanut käännettyä edes pyytämällä kauniisti pois päältä. Jos mies halusi rauhaa, oli tämän joko tehtävä niinkuin pyydettiin, tai valehdeltava kirkkain silmin naiselle päin naamaa. Kumpi nyt sitten teki kaikki tyytyväisemmäksi?

Järki juoksi jo, mutta kaikki mitä oli tapahtunut tuntui vain kamalalta painajaiselta. Shiv mietti itsekseen sitä mitä oli tehnyt että oli ajautunut tähän jamaan sairaalasängyn pohjalle. Sanat, jotka nainen oli kuullut ennen kuin tämän sydän oli pysähtynyt, kummittelivat tämän mielessä edelleen. Ehkä ne olivat olleet vain psykoottisia hallusinaatioita.. Toivottavasti ainakin.

Olit raskaana. Peräkkäin aseteltuna kaksi kamalinta sanaa, mitkä nainen vain saattoi keksiä.

Shiv näytti tilapäisesti kadonneen jonnekkin ajatuksiinsa. Mieli oli sekava hämmennyksestä, epäuskosta, syyllisyydestä ja jostain määrittelemättömästä.

Mömmö näytti hädin tuskin syömäkelpoiselta ja Ivan oli varma, että se nakattiin hänen eteensä puoliksi huolesta ja puoliksi siksi, ettei Shiv halunnut koskea siihen pitkällä tikullakaan. Hänen pitäisi hakea naiselle siltä kinsumummolta kevätkääryleitä. Tantta varmaan antaisi niitä mukaansa ihan innolla, kun hän selittäisi Shivin kuulumiset.

Kulinaarinen nautinto oli tasan yhtä mainio, kuin ulospäin voi odottaakin, mutta Ivan oli syönyt elämänsä aikana pahempaakin paskaa. Kun eli viikkoja mikronuudeleilla, oppi arvostamaan monipuolista ruokaa, maistui se sitten hyvältä tai ei. Tässä tapauksessa se ei maistunut oikein miltään, ja juuri se siitä tekikin niin vastenmielistä.

Hänen syödessään Shiv upposi ajatuksiinsa. Ivan lakkasi lapioimasta häppää suuhunsa aistiessaan tuttuja tuntemuksia. Viimeksi välähdys näitä tunteita oli johtanut sensorien kiljumiseen ja melkein kuolemaan. Luojan kiitos tällä kertaa Shiv näytti pysyvän ihan tolpillaan.

Ivan työnsi ateriansa vähän syrjemmälle ja karaisi kurkkuaan: "Tota... niin. Haluatko sinä... no, käydä sitä jotenkin läpi?"

Jos joku olisi pelmahtanut sisään myymään katkeraan ylihintaan "Keskenmenosta keskustelemisen salat; opas aviomielle"-opusta, Ivan olisi ostanut sen saman tien. Hän oli itsekin järkyttynyt, jollain tasolla jopa surullinen, ja hän ei ollut edes osannut toivoa mitään kakaraa. Shiv oli toivonut sitä ikänsä ja se oli riistetty. Miten vitun paskalta sen täytyi tuntua.

Nainen havahdutti itsensä ajatuksistaan ja selvitti kipeää kurkkuaan.
"Ei meidän ole pakko puhua siitä." Nainen sanoi ja selvitti kurkkuaan uudelleen. Ei ollut vaikeaa huomata kuinka vaivaannuttava aihe oli miehelle. Ilmeisesti Shiv vain halusi säästää toisen hermoja ja antaa aiheen jäädä unholaan.

"Se on ollutta ja mennyttä, eikä tapahdu enää koskaan uudelleen." Nainen totesi puoliääneen. "Turha sitä on kai alkaa puimaan sen pahemmin. Tapahtui ihme, minä mokasin ja se vietiin pois. Senpituinen se." Shiv onnistui ihan oikeasti jopa pitämään äänensä kasassa nurtimatta, vaikka pään sisällä oli pelkkiä sirpaleita.

Ehkä nainen puhuisi jonkun kallonkutistajan kanssa asiasta tai ehkä tämä vain hautaisi koko jutun sinne elämänsä paskaa tapahtuu sektioon. Kumpikaan ei välttämättä ollut se paras vaihtoehto, mutta jos ei tarvinut vaivata Ivania sillä niin aina parempi. Mies ei ollut kuitenkaan koskaan halunnut lapsia, joten menetys ei varmasti ollut kovin kamalaa. Tämä oli siis se mitä Shiv ajatteli. Naisella ei ollut minkäänlaista aavistusta siitä kuinka palavasti mies oli tahtonut toteuttaa hänen toiveensa.

Shiv ei ollut kovinkaan halukas jakamaan ajatuksia hänen kanssaan. Melkein vihamieliseksi tulkittavalla innolla nainen käski unohtaa. Ihme oli tapahtunut, se oli kuollut ja asiasta ei tarvinnut sen enempiä keskustella. Ivan nosti lusikallisen harmaanvalkeaa tahnaa lautaseltaan ja antoi sen sitten litistä lusikalta takaisin muun kaltaisensa luokse.

"Jos se tapahtui kerran, kai se voi tapahtua toisenkin kerran", Ivan mutisi ja vilkaisi naista arvioiden. Hän tiesi aiheen olevan herkkä eikä hän oikeastaan tiennyt, oliko sopivaa puhua uudesta mahdollisuudesta vanhan mentyä karmealla tavalla pieleen, mutta ehkä se saisi Shivin paremmalle tuulelle. Yksi oli menetetty, muttei se tarkoittanut, ettei toista tulisi koskaan. Olkoonkin, että Shiv oli väittänyt sen olevan ihan sula mahdottomuus.

Se ei ollut. He olivat onnistuneet. Hän oli kerrankin onnistunut. Kerrankin hän oli tehnyt jotain oikein ja kyennyt toteuttamaan Shivin kaikista kiihkeimmän toiveen. Ne persenaamapaviaanit olivat ehkä tappaneet sen unelman alkuunsa ja hän panisi ne mulkut maksamaan, mutta ei se sitä tarkoittanut, että piti luovuttaa.

"Me onnistuimme jo yhden kerran. Mikä estää, jos sinä siis haluat, yrittämästä uudelleen? Ei se ole mahdotonta... eikä se ollut sinun vikasi, että se on poissa."

"Teoriassa se kai on.. joskus." Lääkärit eivät ainakaan olleet kovin optimistisia tästä aiheesta. "Menetin jo kerran kaiken toivoni ja ihme tapahtui. Jos uusi ihme vaatii saman ajan odottamista, pettymystä ja lopulta kaiken toivon menettämisen, olemme ainakin jo ne etapit suorittaneet." Toisin sanoen nainen ei edes uskaltanut enää toivoa uuden raskauden olevan mahdollinen. Kait sitä yrittää sai aina, mutta näin ei ainakaan tullut pettymyksiä.

"Ei se sitten kait ollut minun syyni."

Oli se, äläkä unohda sitä.

"Voisimmeko puhua jostain muusta aiheesta.." Shivin ääni oli murtumaisillaan ja tämä puri hammasta yhteen ollakseen itkemättä. Taas toinen säästeli tällä miehen tunteita enemmän kuin omiaan.

Onneksi häiriötä tässä talossa saapui huoneeseen nappia painamalla ja kuten tässä tapauksessa, ihan ilman sen suurempie koputteluita. Naislääkäri pyöritteli papereitaan ja loi pikaisen silmäyksen varmistaakseen potilaan geneerisen olemuksen.
"Othenan-Brecalo? Hmm kyllä." Toinen komppasi papereistaan ne oikeat esille ja alkoi laskettelemaan.
"Pernan korjaus ja pahoinpitelyn.. keskenmenon ja hmm.." Lääkäri lueskeli puoliääneenbrieffatakseen itseään potilaastaan.

"Kuinka pian pääsen pois täältä?" Shiv kysäisi.
"Öm hmm.. Parin päivän kuluessa toivottavasti." Lääkäri totesi.
"Saisinko katsoa papereitani?" Toinen jatkoi.
Naislääkäri pysähtyi kuin joku olisi ampunut ilmaan aseella.
"Teoriassa kai voit." Tämä sopersi hetken mietittyään.
Shiv otti paperinippunsa ja alkoi selailemaan sitä.

Ivan nieli nousevan turhautumisensa. Shiv ei halunnut puhua, vaikka tätä selvästi vaivasi. Tai vitut siitä puhumisesta, olisi sitten vaikka itkenyt. Ja sitä paitsi, jos nainen oli kerran tullut raskaaksi nyt, mikään ei estäisi tätä tulemasta raskaaksi toista kertaa. Ei se nyt jumalauta niin toiminut.

Lääkärin ilmaantuminen huoneeseen sai Ivanin kohdistamaan tätän kaiken patoutuneen kiukkunsa, turhautumisensa, kostonhimonsa ja inhonsa. Papereita pyytäessä lääkärin mielessä häivähtävä epävarmuus sai Ivanin siristelemään silmiään.

"Aiemmin puhuttiin parista viikosta. Koittakaa nyt vittu päättää, saatanan runkkarit. Ai niin, ja kai sinä muistat, että ne persenaamaiset pumppasivat sinuun jotain nanoja. Siitä ne totta kai haastetaan oikeuteen kaikki", Ivan jatkoi, katse viimeisen lauseen kohdalla taas Shivissä. Mitä ilmeisimmin hänellä oli kova kiire syyttää kaikkia tapahtuneesta, sillä se helpotti hänen omaa syyllisyyttään. Nainen oli ongelmissa siksi, että oli jahkautunut yhteen hänen kanssaan. Ilman häntä tämä ei olisi varmasti ikinä eksynyt Choronzon'siin ja olisi vain elänyt rauhallisena omassa pikku tuvassaan. Tekoruskettunut veljeskaksikko typerine kavereineen ei olisi ikinä tehnyt mitään.

Jonkun oli maksettava. Jonkun oli kärsittävä, ja mitä useampi joku kärsi, sen parempi. Ivan ei ollut niitä ihmisiä, jotka antoivat lääkäreille anteeksi inhimilliset virheet. Hän oli niitä, jotka vetivät turpaan pienimmästäkin syystä.

Lääkäri näytti ensin hiukan huolestuneelta miehen ryöpyttäessä koikkuaan tälle, mutta sai sitten itsensä kasalle ja ryhdistäytyi.
"Jos teitä on kohdannut hoitovirhe, suosittelen että hankitte asianajajan ja hoidatte jutun sitä kautta."

"Kohdannut hoitovirhe." Nainen hymähti huvittuneena selaillessaan papereita. "Kaikella kunnioituksella, saatte sen kuulostamaan siltä että tämä hoitovirhe vain vaeltelisi käytävillä ja 'kohtaisi' ihmisiä täysin sattumanvaraisesti." Shiv naurahti.

Nainen löysi vihdoin paperin jota oli etsinut. Ilme muuttui totiseksi ja tämä luki tekstin.Mitä pidemmälle tämä luki sitä vakavemmaksi kasvot menivät. Loppua kohden kukatahansa näki että nainen pidätteli itkua aivan tosissaan. Luettuaan lyhyen puoliksi latinankielisen tekstin, tämä antoi loput paperit takaisin ja puristi viimeisen paperin kädessään nyrkkiin.

Lääkäri laski yksi yhteen ja päätti tulla takaisin vasta kun sekopää ukko oli jossain aivan muualla.

Shiv puri hampaita yhteen niin että narisi, kunnes lääkäri oli poistunut huoneesta. Siinä kohtaa kun ovi sulkeutui ensimmäiset kyyneleet valuivat toisen poskille ja siitä alas sairaala vaatteelle. Paperinpala oli edelleen tiukasti nyrkissä.

Shiv ei kaikessa lempeydessään ja ylitsepääsemättömässä ihmisrakkaudessaan ollut millään tasolla pehmeä ihminen. Naisen itsehillintään ei lyöty aukkoja kuin hyvin harvoin, ja yleensä silloin sille oli erinomaisen hyvä syy. Kun vastenmielinen lääkäri oli kadonnut Ivanin murhanhimoisen katseen saattelemana, kääntyi mies taas Shivin puoleen ja pyöritteli lusikkaa juvottavaksi, tahmeaksi velliksi muuttuneessa sairaalaruuassaan.

"Tota noin", hän mutisi ja ojensi sitten empien toisen kätensä naisen olkapäälle. Miten vitussa sellaista ihmistä piti lohduttaa, joka ei halunnut tulla lohdutetuksi? Joka oli tottunut siihen, että maailmassa oli kaikki hyvin ja jollei ollut, ainakin niin piti sitten teeskennellä.

No hyvä on, jo ihan kenen tahansa lohduttaminen oli Ivanille yhtä tuttua työtä kuin virrenveisuu, mutta ainakin teoriassa ihmisiä oli helpompi lohduttaa, jos nämä avoimesti myömsivät jonkin olevan pielessä ja ottivat vastaan minkä tahansa saamansa tuen. Oli se sitten olevinaan miten paskaa tukemista tahansa. Ivanin tapauksessa se oli juurikin käden asettamista olalle ja takeltelua, mutta yritys oli kova ja ajatus tärkeintä ja silleen.

"Mitä siellä oli?"

Luultavasti keskenmeno paperilla ja jännin sanankääntein. Kai se teki kaikesta jotenkin todellisempaa... mutta ei sen tarvinnut olla kaiken loppu vittu saatana! Hän oli onnistunut jo kerran, miksei hän onnistuisi toistakin kertaa? Vika ei ollut Shivissä. Jos kerran nainen oli näinkin nopeasti tullut raskaaksi, ei se vaatinut ihmeitä. Se oli mahdollista, ja hän halusi antaa Shiville sen, mitä nainen niin kovasti tahtoi.

Shiv ei nyyhkyttänyt tai pitänyt mitään muutakaan ääntä. Kyyneleet vain valuivat vuolaana virtana toisen poskilta ja hengitys oli katkonaista. Nainen istui sängyllään, pää riipuksissa ja keinutti itseään pakonomaisesti. Mielessä pyöri sama itsensä syyttely ketju, joka oli viimeksi ajanut naisen suoraan viikatemiehen pakeille.

Monitori päästi ensimmäisen varoitusäänen. Jokin rele naisen mielessä petti ja aivan ohikiitävän hetken Ivan saattoi tuntea jotain, mitä ei oltu naisen olemuksessa nähty sukupolviin. Shiv tarttui rintakehästään koneeseen kulkevaan piuhojen sekamelskaan ja repäisi sen yhdellä vedolla irti itsestään. Kun kone alkoi taas huuta kuin syötävä, nainen paiskasi sen telineineen lattialle, niin että muovikuoren palat vain sinkoilivat.

Välittömästi tuon tehtyään nainen pelästyi omia toimiaan. Toinen ei ehtinyt kauaa tunteenpurkaustaan katumaan kun kasvot vääristyivät kivusta ja selkä jännittyi. Metelin kutsumana sisälle singahtanut hoitaja ei kauaa empinyt vaan iski ruiskullisen lääkettä kanyylistä sisälle. Se riitti estämään mitään pahempaa. Kasvot rentoutuivat ja toinen kävi takaisin pitkäkseen vuoteelle.

Hoitaja tuhahti melkein vihaisesti, katsoessaan laitetta lattialla.
"Anteeksi.." Shiv ehti sanomaan vilpittömästi jopa tarjoittaen sitä, ennenkuin hoitaja ehti aloittaa mitään saarnaa.
"Olisitte voineet pyytää." Tämä totesi kuivakasti ja kokosi instrumenssinsa."

Nainen huokaisi ja käänsi katseensa Ivaniin, kun hoitaja siivoili ja meni sitten taas matkoihinsa. Kun he olivat taas kahden nainen ojensi nyrkissään rytätyn paperin Ivanille.

Rypytetystä paperista puolet oli silkkaa latinaa, mutta kaksi riviä keskellä paperia keräsi huomion boldatulla fontillaan: Kromosomi määritys: XX ja Arvioitu ikä: 4vko.

Shivin yllättä reaktio tuli niin nopeasti, ettei Ivan ehtinyt reagoida ennen kuin hoitaja oli jo saapunut. Tämä tykitti kai lisää kipulääkettä ja naisen istuessa takaisin vuoteelle siivosi jälkensä ja paineli kiukkuisena ulos. Ivan istui takaisin omalle jakkaralleen, mutta piti tällä kertaa kätensä ihan omalla puolellaan. Tätä menoa Shiv repisi sen irti. Ilmeisesti naiseen ei saanut nyt koskea eikä tälle saanut sen suuremmin puhuakaan. Hyvä. Hän pitäisi sen mielessä ilman skitsofreniakohtauksiakin.

Saadessaan rypistetyn paperin Ivan suoristeli sitä ja laski katseensa tekstiin. Hyvin nopeasti silmille pomppasi paksulla mustalla fontilla kirjoitettu ikävä tieto.

Heillä oli siis ollut lapsi, tavallaan, 4 viikkoa. Pieni tytär, jos nyt tarkkoja oltiin. Neljässä viikossa se ehti kehittyä solumöykystä lähinnä joksikin hämärästi nyljettyä päästäistä muistuttavaksi rönöksi, mutta se oli silti ollut toteutunut unelma. Kahdeksan kuukautta lisää, ja Shiv olisi saanut pidellä sylissään täydellistä ihmistä. Hän olisi saanut pidellä sylissä täydellistä ihmistä.

Neidin oli täytynyt saada alkunsa aika alussa sitten.

Ivan ojensi paperin takaisin ja joutui hetken kokoamaan ajatuksiaan. Vaikkei hän ollut osannut koskaan kaivata omaa lasta, hän oli aivan tosissaan halunnut toteuttaa naisen toiveen. Hän oli ollut valmis isäksi, koska lapsi saisi Shivin onnellisemmaksi, kuin mikään muu maailmassa.

"Olen pahoillani", Ivan mutisi, tietämättä, pitkö nyt olla muodollinen vai ei. Jos hän ei olisi ollut empaattisesti lusikan tasolla, hän olisi voinut olla vähän parempi tuen antaja, kuin oli nyt. "Ei sen tarvitse silti tarkoittaa, ettei mitään enää koskaan tapahdu. Se on mahdollista, kuten näit. me voimme yrittää uudelleen ja onnistua uudelleen ja sinä saat sen, mitä haluat enemmän kuin mitään muuta", Ivan yritti. Hän ei edelleenkään uskaltanut koskea, mutta kumartui sentään vähän edemmäksi: "Minä lupaan, okei? Jos se onnistuu kerran, se onnistuu toisenkin..."

Tavallaan tuntui kurjalta puhua uudesta yrityksestä heti edellisen epäonnistuttua, mutta hän halusi Shivin tietävän, ettei tämä ollut maailmanloppu. Nainen saisi unelmansa. Hän pitäisi huolen siitä.

Ivan yritti lohduttaa kaikesta vaivaantuneisuudestaan huolimatta. Ihailtavaa mieheltä, jolla oli kuulemma heinäsirkan empaattinen kapasiteetti. Kun mies kumartui hiukan lähemmäs, kurotti nainen kättään senverran, että sai kiinni miehen paidanrinnuksesta. Toinen veti Ivanin lähemmäs ja kietoi kätensä tämän ympärille.

Ivan oli siinä kuin muuri Shivin ja loppumaailman välissä. Toinen joutuisi nyt olemaan jonkin aikaa se mikä piti naisen kasassa, osasi tämä sellaisen tempun tai ei. Shiv puristi miestä itseään vasten niin kovaa kuin vain jaksoi. Se ei ollut paljon se. Kasvonsa toinen hautasi miehen kaulalle ja koitti vain hengittää syvään. Katkokset ilmanjakelussa ja pikkuhiljaa kostuva paidan olkapää kertoi että nainen itki hiljaa.

Nainen ei vastannut mikään miehen puheisiin ja vakuutteluihin, mutta ajatukset kyllä paljastivat, että surun keskellä eli taas se pienen pieni toivon kipinä.
He olivat siihen pystyneet kerran..

Suoneen annettu lääke muutti naista hiljalleen taas liikuntakyvyttömäksi zombieksi. Toinen koitti parhaansa pitääkseen kätensä miehen ympärillä, mutta lihasten voima hupeni, kuin ilma puhjenneesta renkaasta. Nainen tuntui tuskastuneelta lääkkeiden aiheuttamaan paralyysiin ja uneliaisuuteen. Hän halusi vain pois täältä, kotiin ja miehen syliin. Mihin tahansa muualle kuin tähän sänkyyn ja tähän desinfiointiaineen hajuiseen huoneeseen.

Shiv olisi halunnut pukea ajatuksensa sanoiksi, mutta suu oli niin turta että oli turha edes yrittää. Nainen tyytyi vain huokaisemaan ja puistamaan päätään. Katse anoi miestä viemään tämän pois, mutta se nyt olisi vain ollut sulaa tyhmyyttä tässäkohtaa. Shiv kamppaili päällehiipivää tajuttomuutta vastaan, mutta hävisi ja nukahti lopulta.

//Tästä voi minun puolestani loikata ihan minne ja miten vain, jos ei halua kärvistellä puoskarien tökittävänä.

Seuraavat viisi päivää olivat kaikki aika lailla samanlaisia. Ivan ramppasi kodin ja sairaalan väliä, nukkui epämukavalla ja rumalla beigellä sohvalla ja yritti pysytellä hereillä ne ajat, kun Shivkin. Joku olisi tässä ajassa kenties oppinut pitämään niistä vakihoitajista, joita huoneessa ranppasi päivittäin, mutta ei Ivan. Joka kerta hän vihasi näitä yhtä paljon ja joka kerta hän jaksoi käskeä painua vittuun, jos joku edes yritti tarjota hänelle psykologin numeroa tai vastaanottoaikaa. Hän ei kaivannut mitään puhumista. Jos hän jotain kaipasi, se oli turpajuhlat ja siihen hänellä oli jo oma suunnitelmansa. Ja valkotukkaisen terminaattorin puhelinnumero.

Viidentenä päivänä, kun Shiv alkoi olla jo jollakin tavalla kunnossa ja kykeni liikkumaan vuoteestaan halutessaan, hoitaja tuli ilmoittamaan ulospääsystä. Jos nainen lupaisi käydä kontrollissa viikon kuluessa ja napsia kiltisti lääkkeensä kotonakin, ei tätä ollut enää mitään syytä pitää sairaalassa. Täytettiin papereita, kuunneltiin ohjeita, sitä perinteistä. Sairaala tilasi taksin ja Ivan auttoi Shivin alas. Hoitaja tuli toivottamaan hyvää matkaa ja terveyttä ja taapersi sitten takaisin sisälle kiireisen näköisenä. Yksi kotiutettu potilas ei vielä kiirettä vienyt. Sairaalassa odotti satoja lisää, ja osa niistä oli edelleen siinä tilassa, missä Shiv vajaa viikko sitten.

Kun nainen oli saatu autoon, taksi kuljetti suorinta tietä kotiin. Pihamaalla tämä odotti hetken tippiä, mutta tajutessaan, ettei naista hyysäävä kalpea peikko aikonut maksaa hevon vittua, kaasutteli kuljettaja nyrpeänä tiehensä.

Ivan kiirehti avaamaan talon oven päästääkseen Shivin edeltä sisälle. Ilmeisesti joku oli pitänyt hyvää huolta kasveista ja siivouksesta naisen poissaollessa. Ivania moisesta oli turha epäillä. Ajatukset kannatti ennemminkin keskittää kiinalaismummoon ystävineen. Ivan oli huolehtinut lähinnä siitä, että Rahulla oli joskus hetken aikaa seuraa ja Mars sai ruokansa.

Tässä kohdassa Shivlle oli aivan sama tippuisivatko tämän kaikki raajat vain irti yksitellen, kunhan se tapahtuisi kotona. Nainen tuli huomattavasti paremmin juttuun hoitajien ja lääkärien kanssa, kuin Ivan, mutta ei se tarkoittanut että tämä olisi halunnut olla sairaalassa sekuntiakaan pidempää kuin oli aivan pakko.

Kun vapaus lopulta koitti, ei edes Shiv jäänyt hyvästelemään ketään. Halu päästä kotiin ja pois sairaalasta oli niin suuri, että se jopa ohitti naisen tarpeen olla mieliksi ja kohtelias kaikkia kohtaan.

Viimeiset päivät olivat muutenkin tuoneet esille mielenkiintoisia muutoksia naisessa. Tyyneys oli edelleen naisen päälimmäinen tunnetila, mutta sen syvyyksistä oli pulpahtanut pintaan hyvin harvoin nähtyjä muita tunteita. Suurimman osan sai laittaa suoraan kärsityn psykoosin piikkiin. Olipa ainakin todistettu, että nainen ainakin kykeni muuhunkin kuin seesteiseen ja rauhalliseen.

Kotipihalla toinen kuitenkin lähes säteili silkkaa helpotusta ja mielihyvää. Naista tervehti kamomillan tuoksu ja oma tuttu asunto. Ivan avasi oven ja päästi naisen sisälle. Rahu loikki tuhisten ja putputtaen vastaan. Se olisi mielellään kiivennyt syliin hellittäväksi, mutta naisen oli pakko vielä kieltää eläintä hyppäämästä syliin.

Ivanin syliin elukkaa ei sen sijaan oltu kielletty kiipeämästä, joten tämä kapusi kuin marmosetti Ivanin olkapäälle. Sieltä se kurotteli suukottelemaan emännän kasvoja.