Feel the beat

Hän oli ollut oikeassa; hieronta tosiaan jatkui ja tällä kertaa se oli huomattavasti äskeistä miellyttävämpää. Siinä samalla kun hyväili taistelusta ja äskeisestä repimisestä jokseenkin hellinä olevia lihaksia nainen vastasi hänen kysymykseensä.

Puhe vilisi niin kummia sanoja, ettei Ivan ollut pysyä kärryillä. Karate ei ollut karatea vaan kalarippajattua. Eroottinen tanssikaan ei oikeasti ollut eroottista tanssia, vaikka väki sen siihen usein sekoitti. Niin no, Ivanin oli pakko tässä yhdessä ainoassa asiassa ymmärtää näitä. Hänkin oli luullut naisen tanssia vähintäänkin eroottiseksi. Tai ainakin se oli ollut sitä, väliäkö sitten sillä, oliko sen tarkoitus olla sitä.

Ivan painui työnnöstä istumaan rennommin ja antoi päänsä notkahtaa alas, kun sille oli tarvis. Lämpö levisi hitaasti koko ylävartaloon ja teki hengittämisestä helpompaa.

Nainen oli sekavari, mutta koska täällä ei tarvittu esitaistelijoita, eli ilmeisesti sekavareja, nainen teki, mitä milloinkin oli tarvis. Tämä jokin, mitä hänelle nyt tehtiin, oli raksatirummua eli parantavaa hierontaa. Ivan meinasi tokaista, ettei häntä ihan oikeasti kiinnostanut, mitä tämä oli, kunhan tuntui hyvältä. Nainen huomasi sen kuitenkin itse ennen häntä ja sai Ivanin hymähtämään. Sen oli kai tarkoitus olla naurahdus, mutta nauramisesta oli aikaa ties miten pitkään eikä Ivanilla ollut enää hajuakaan siitä, miltä naurun olisi kuulunut kuulostaa.

Käsi pysytteli lantiolla, kun sitä ei siitä pois siirretty. Kun nainen sitten viimein nosti hänen päänsä takaisin pystyasentoon ja katseli suoraan alaspäin kummanvärisillä silmillään, Ivan keksi heti, mitä hän halusi tietää.

"Joo, tota... onko tolla kädellä tossa joku syvempi funktio?" hän tokaisi ja nyökkäsi omaa kättään kohti. Luoja varjele tämä tilanne oli omituinen. Hän istui tuolissa käsi tanssijan lantiolla, tuijotti tämän hyvin treenattua vartaloa ja oli vastenmielisen tietoinen ihon lämpöisyydestä ja lantion pehmeydestä kaikista sen hyväkuntoisista lihaksista huolimatta. Jos lantiolla edes oli lihaksia. Ivanilla ei ollut hajuakaan mistään lihaksista ja vielä vähemmän juuri nyt.

Hän ei edes halunnut lähteä. Helvetti vie. Häntä suuresti alkuun ärsyttänyt seesteisyyden ja hiljaisen hyväksynnän ja lempeyden ilmapiiri teki ilmeisesti riippuvaiseksi. Tietenkään hän ei ollut ainoa asiakas, joka näin varmasti ajatteli eikä hänen pitäisi herätellä synkässä, vittuuntuneessa mielessään mitään ajatuksia. Pilvilinnojen perustukset oli mahdotonta tehdä kestäviksi. Ne romahtivat aina ja se johti vain entistä syvempään vitutuksen alhoon. Ivan oli saavuttanut tämänhetkisen tilanteen pohjan eikä hän hinkunut pudota yhtään syvemmälle.

Shiv hymyili miehen mielenkiintoiselle äännähdykselle. Sen olisi voinut tulkita monellakin tapaa, mutta ottaen huomioon että mies näytti ensimmäistä kertaa edes jotenkin rennolta, päätti nainen ottaa sen hyvänä merkkinä. Nainen oli tietoinen siitä, että mies todennäköisesti piti tätä ihmeellisenä ituhippinä, mutta sillä ei ollut väliä. Niin tekivät monet muutkin. Strippari, ituhippi, mustalainen, huora, kaikki oli kuultu vähintään kerran. Moiset kutsumanimet olivat naiselle merkityksettömiä, tämä tiesi itse täsmälleen mitä oli.

Miehen kaunistelematon puhetapa muutenkin hymyilytti naista. Toisessa oli jotain hyvin tutun oloista, ottaen huomioon että nainen oli kasvanut ja elänyt aikana, jolloin nykypäivän kiertoilmauksetja kohteliaisuudet elivät ainoastaan hovin sisäsiittoisissa pikkupiireissä. Oli virkistävää olla seurassa, jossa asiat sanottiin sen kummemmin kaunistelematta.

”Eipä sillä varmaan mitään suoranaista funktiota ole ollut johonkin aikaan..” Nainen vastasi ja laski kätensä miehen kämmenselälle. ”..mutta eipä se minua ole haitannutkaan. ” Sormet piirsivät pitkän viivan miehen kämmenselältä kyynärtaipeeseen asti. Samassa kohdassa oleva hermoradat lähetti ihon alta viestiä metallisen selkärangan läpi aivoille. Hymy, sormet ja tunnetila kertoi, ettei naista oikeastikkaan haitannut.

Nainen tunsi jo saavutuksen tunnetta siitä että oli saanut synkeän miehen edes rentoutumaan seurassaan. Niin hyvältä kun miehen käsi iholla tuntuikin, ei nainen kehdannut pyytää enempää. Mies piti toista jo varmasti valmiiksi säälittävänä lumppuna. Alitajunta sai kuitenkin tahtonsa läpi, perusteltuaan seuraavan lauseen naisen aivoille asiakaspalveluksi.
”Haluatko että jatkan vielä?” Naisen olisi varmaan pitänyt varautua siihen että mies saattaisi sinkaista siltä seisomalta matkoihinsa, mutta toivoahan sai aina.

Ivanin kaltaisten ihmisten oli mahdotonta kalveta. Jos iso oli jo normaalisti happaman maidon värinen, kalpeneminen olisi vaatinut siltä jo jonkinlaisia yliluonnollisia ponnisteluita.

Nainen ei ollut sanonut olevansa huora. Kuuluiko tämäkin osaltaan... öh, parantavaan hierontaan? Siihen... raksatimmiin vai mikä hitto vie olikaan? Koska siis, ei kukaan... ei tämä nainen vain yksinkertaisesti voinut sanoa olevansa ok sen kanssa, että hänen kätensä oli lantiolla. Eikä voinut koskeakaan noin ihan vain silkkaa ystävällisyyttään. Sitä paitsi senkin Ivan tiesi, ettei ystäviä hivelty käsivarresta eikä niille hymyilty noin.

Luultavasti nainen tiesi, mitä hän ajatteli. Luultavasti sokeakin olisi otsanahallaan nähnyt, että hän oli epävarma. Hän, joka vihasi kaikenlaista epävarmuutta. Se vitutti häntä. Hän vittuuntui, kun ei tiennyt, mitä tehdä. Ja hän vittuuntui tajutessaan, ettei tässä oikeasti ollut takana mitään aitoa. Ei vain voinut olla, vaikka hän ei aistinutkaan naisessa vilppiä. Vain seesteistä rauhaa ja mielihyvää. Ja se tässä mättikin. Hän ei aiheuttanut mielihyvää ihmisissä.

"No... ei minulla varsinaisesti ole mitään sitä vastaankaan", Ivan vastasi, jahka nainen kyseli, jatkaisiko vielä. Puhui varmaan hieromisesta. Joka tapauksessa hän poisti kätensä lantiolta.

Tässä vaiheessa oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän antaisi tilanteen edetä ja toivoisi kuollakseen, ettei universumi vielä löytäisi häntä ja muuttaisi kaikkea paskaksi, tai sitten hän ensimmäistä kertaa vuosikausiin ihan oikeasti yrittäisi aikaansaada jotain. Jotain muutakin, kuin ohikiitävän molemminpuolisen hyötymistilanteen, jonka jälkeen he eivät enää koskaan tapaisi.

Hetken mietittyään Ivan päätti astua pariksi sekunniksi ulos turvallisuusalueeltaan ja tarjosi asken lantiolta poistamaansa kättä naisen suuntaan: "Ivan. Ivan Brecalo."

Hän valitsisi sen toisen vaihtoehdon. Sen, joka onnistuessaan tekisi ehkä vittuuntuneesta miehestä hivenen vähemmän vittuuntuneen. Eikä vain täksi illaksi, vaan pidemmäksi aikaa.

Parasta mitä nainen saattoi tehdä helpottaakseen miehen epävarmuutta oli vain olla rauhallinen. Tämä ei hoputtanut, ei vaatinut tai odottanut oikeastaan mitään. Mies saisi ihan rauhassa pohtia tilannetta ja tehdä aivan omat päätöksensä. Ei Shiv odottanut että mies, Ivan olisi välittömästi heittäytynyt polvilleen ja vannonut vähintään ikuista ystävyyttä. Elämä vain ei toiminut niin kuin satukirjoissa. Prinsessa ja sammakkokaan eivät olleet rakastavaisia heti ensimmäisessä kappaleessa. Ne karttoivat toisiaan ja prinsessa koitti tehdä kaiken paitsi syöttää sammakon hovin koirille, päästäkseen tästä eroon. Sammakko oli kuitenkin sitkeä ja mitä ilmeisimmin erinomainen hieroja..

Nainen hymyili, kun toinen ei kieltäytynytkään jatko hoidosta. Nainen vilkaisi laskevaa kättä ja sitten miehen kasvoja. Toinen arpoi jotain kuumeisesti. Sama käsi nousikin ja mies esitteli itsensä. Koko nimellä vieläpä. Harmaissa silmissä oli pilkahdus siitä kauhusta, jonka jokainen tunsi astuessaan tyhjän päälle, huolimatta siitä oliko heillä laskuvarjoa tai ei.
”Haranedra Othenan” Nainen lausui nimensä rauhallisesti ja tarttui toisen ojennettuun käteen. Itämaiset nimet tuppasivat olemaan liian pitkiä ja monimutkaisia ihmisten muistaa, joten länsimaisilla oli taipumus antaa lempinimiä. ”Shiv.” Intialaisesta syntyperästä saattaisi arvata että nimi oli lyhenne Shivasta. Katu-slangilla shiv taas tarkoitti mitä tahansa improvisoitua ja usein piilotettua teräasetta. Mikäpä sen sopivampi lempinimi, kummin hyvänsä. Nainen ei irroittanutkaan otettaan miehen kädestä heti.

”Tule, Ivan. Tästä eteenpäin minun on helpompi hieroa sinua jossain muualla, kuin nojatuolissa.” Nainen sanoi. Tämän kädestä sai otettua vauhtia, jos pehmeältä tuolilta tuntui hankalalta nousta. Nainen ohjasi miehen peremmällä olevaan kolmanteen huoneeseen, joka näytti olevan tilan todellinen hoitohuone. Bambulattialla oli kanttiinsa kaksimetrinen matala patja ja nurkassa oli sermi, jonka takana häveliäät asiakkaat saattoivat vaihtaa vaatteensa kylpytakkiin, tai jos oikein rohkeiksi heittäytyivät, niin pyyhkeeseen.

Shiv kääntyi katsomaan toista. Hetkiseksi nainen näytti unohtuvan vain katsomaan toista, kunnes tämä muisti pyytää: ”Jos voisit ottaa paitasi pois ja käydä istumaan patjalle.”
Se pieni jännityksen tunne hiveli taas ohimennen naisen ihon pintaa, mutta tämä koitti pysyä yhtä tyynenä kuin aina.

Nainen, joka esittäytyi ihan liian monimutkaisella nimellä ja tajusi sitten tarjota heti perään lyhyttä ja yksinkertaista lempinimeä, tuntui äkkiä vähän vähemmän kaukaiselta. Nyt hänellä oli, ellei muuta, niin ainakin nimi. Järjestysmies hiukan häkeltyi pitkäksi venähtänyttä kättelyä, mutta nousi joka tapauksessa tuolilta ja seurasi naista siihen huoneeseen, joka taisi olla ihan virallinen hierontasalonki. Lattialla makasi patka ja nurkassa oleva sermi muistutti terveyskeskuksien sermejä, joiden takana piti antaa huumetestin virtsanäyte tai vaihtaa sairaala-asuunsa.

Koska käytti suurimman osan ajastaan ympäri huonetta katselemiseen, ei Ivan alkuun huomannut joutuneensa tuijotuksen kohteeksi. Hyvin piankuitenkin huomasi ja se vähän häiritsi häntä. Taas. Vielä enemmän häiritsi pyyntö riisua paita ja sitä seurannut, tuskin aistittavissa oleva jännitys.

Mies riisui ensin turvaliivinsä, viskasi sen lattialle ja repi sen jälkeen mustan lyhythihaisen paitansa pois. Häneltä meni hetki noiden kahden toiminnan välillä, ja syy hetkelliselle epäröinnille näkyi heti paidan lentäessä turvaliivin perään; vartalo oli hiukan toispuoleinen. Cyberistä rakennettu osa näytti keskiverron vahvalta, treenatultakin, mutta se toinen puoli hänestä oli enemmänkin jäntevä. Ylimääräistä rasvaa sai hakea suurennuslasin kanssa. Oli selvää, että ilman puoliksi teennäistä kehoaan Ivan olisi varmasti niitä miehiä, joiden voima oli kuivissa lihaksissa ja jänteissä, eikä pullistelevissa, raskaissa hauiksissa. Ei hän siro ollut, mutta toimintaleffan sankaria hänestä tuskin saisi. Pääpahiksen korkeintaan. Oikeastaan siihen rooliin sekä hänen vartalonsa, kasvonsa että yleinen olemuksensa sopisivat varsin mainiosti.

Kehotuksesta Ivan kävi istumaan patjalle ja yritti taas rentoutua. Nainen, ei kun Shiv, oli hänen tuttunsa nyt. He olivat esittäytyneet. Hän oli täällä asiakkaana. Ei tässä pitänyt olla mitään kummallista.

"Teetkö sinä paljonkin näitä töitä? Raksatimmiä siis, vai miksi tätä hierontaa nyt sanottiin", mies uteli, puoliksi koska jotain varmaan pitäisi sanoa ja puoliksi, koska osa hänestä halusi kuulla kieltävän vastauksen. Hän kun ei ollut varma, kuuluiko raksatimmiin myös tuollainen kädestä pitäminen ja sellainen.

Shivin otsalle muodostui pohtiva ryppy, kun mies otti paitansa pois. Naisen oli myönnettävä, että hänellä oli uskomattoman kokoinen kraateri tiedoissaan siinä kohdassa, jossa tämän olisi pitänyt tietää asioita kybernetiikasta. Kokemuksesta toinen lähinnä tiesi, että niiden hoitaminen perinteisillä tavoilla oli täysin hyödytöntä, joten ei kannattanut tuhlata aikaa sellaiseen. Nainen kykeni tunnistamaan jo synteettiset sisäisetkin osat pelkästään koskettamalla. Miehen vartalossa oli se etu, että tämän kanssa ei tarvinnut arpoa, oliko tällä kyberiä vai ei.

Shiv polvistui miehen selän taakse ja laski kädet tämän hartioille. Miehen kysymys sai tämän pysähtymään hetkiseksi. Nopea laskutoimitus kävi naisen päässä, kun tämä joutui jopa miettimään milloin oli tehnyt jotain tälläistä. Herranjumala siitä oli aikaa.
”Näitä töitä? Ihan hierontaa, kyllä, mutta normaalisti vain klassista tai kalaria.” Nainen sanoi ja siirsi miehen hiuksia pois tämän selkäpuolelta. ”Raksha trirummu? Sanotaanko, että sitä ei normaalisti pahemmin tarvita.” Nainen hymähti melkein huvittuneena. Tottahan se oli, valitettavasti.

Naisen kädet lähtivät käymään läpi miehen selkää ja kylkiä. Tämän sormet tunnustelivat toisen kehoa samalla tavalla kuin muutama hetki aiemmin, kun tämä oli arvioinut miehen lihas vaurioita. Edelleen paikka paikoin löytyi kiristäviä ja kipeitä lihaksia. Nainen piirsi sormillaan toisen kyberosoen ääriviivat, kuin merkitsisi itselleen karttaa. Shivin päällimmäinen ajatus oli juuri nyt uteliaisuus, mutta toinen ei tohtinut kysyä, mitä miehelle oli käynyt. Ei kukaan halunnut jutella sellaisesta ihmisen kanssa jonka oli juuri tavannut.

Eikä sillä ollut mitään väliäkään. Nainen oli syntynyt ja kasvanut maailmassa jossa mitään jakoviivaa maagisen ja synteettisen välillä ei vielä ollut. Tämä ei meinannut alkaa piirtämään sellaista minnekkään. Nainen koitti keskittyä vain hieromaan miehen lihaksia, eikä esimerkiksi miettimään miltä toisen käsi oli iholla tuntunut.

Nainen alkoi taas hieroa ja Ivan tunsi, miten tämä kartoitti ensin itselleen hänen vartalonsa teennäiset osat. Samaan aikaan tämä selitti, ettei "raksha trirummua" tarvittu kovinkaan usein. Jonkinlaisia perushierontoja kyllä. Ivan nyökkäsi ja yritti olla kysymättä seuraavaa. Ihan tosissaan yritti. Hänen ei olisi pitänyt pyristellä itseään yhtään tiukemmalle tähän verkkoon. Hän oli asiakas, eikä varmasti ainoa, jonka naisen olemus sai... hiukan... sekaisin oli väärä sana. Ivan ei mennyt sekaisin. IKINÄ.

Vähemmän vittuuntuneeksi, sanotaanko niin. Se vaan oli sanottu aika hitosti, kun kyseessä oli Ivan.

"Kuuluuko siihen kovinkin usein ihmisten hipelöimistä?"

Se oli kuulostanut nyt varmaan vähän väärältä. Ivan yritti korjata sanojaan lisäämällä: "Meinaan siis kättelyitä ja sellaisia."

Tätä menoa, ellei kaikki ollut jo lähtökohdistaan asti päin vittua, se olisi sitä kyllä hyvin pian. Ehkä hänen olisi pitänyt keskittyä vain nauttimaan hieronnasta eikä esimerkiksi miettiä koko ajan, missä ne kädet olivat ja miltä ne tuntuivat. Tai missä hänen kätensä olisi varsin hyvin vielä voinut olla. Tai miten jollain tapaa lohdullista oli vain tuudittautua naisen mielen rauhaan ja harmoniaan ja olla ajattelematta omaa ikivitutustaan. Yleensä se ei ollut edes mahdollista. Hän ei ollut varmaan vuosiin kuvitellut, että voisi edes hetkeksi päästä eroon siitä.

Kenties hänen pitäisi käydä täällä useammin. Ihan toki siis pelkästään lihaskuntomielessä. Totta kai. Kuinkas muuten?

"Onnettomuus", mies totesi sitten vielä, ennen kuin nainen ehti vastata hänen kysymykseensä. Ehkä se jopa hyvällä tuurilla unohtuisi. Hän oli aistivinaan jonkinlaista tukahdutettua innostusta ja kokemuksesta hän arveli sen olevan merkki uteliaisuudesta. Kenties Shiv unohtaisi hänen puheensa hipelöimisestä. Paraskin hän oli puhumaan roikotettuaan kättään lantiolla ties miten pitkään. "Mikäli mietit, miksi näytän jäämäkappaleista kootulta. Ei ollut oma valinta, mutta mikäpä tässä paskamaailmassa olisi."

Miehen kysymys sai kädet pysähtymään toisen lapaluun alle kesken liikkeen. Nainen mietti hetken aikaa, mitähän moiseen voisi vastata. Kysymys oli ainakin mielenkiintoisesti aseteltu, kättelyä ja hipelöintiä.

Ivan oli revitty ulos omasta normaalista elämästään ja minkä takia? Vain siksikö että nainen oli kiitollisuuden velassa? Ei.
Ivan oli tässä siksi että nainen tunsi jotain. Miehen ympärillä oli niin tiukka itsenostettu vitutuksen ja varmaan osin vapaaehtoisenkin ankeuden muuri, ettei sen takana luulisi olevan muuta kuin kyberneettisisä osia ja hampaissa olleet paikat. Jostain syystä naisen uteliaisuus ajoi tätä yrittämään muurin taakse, mutta tehtiinkö se miehen kustannuksella? Hetken aikaa nainen oli jopa pahoillaan.

Ivan oli jo iso poika. Kyllä hänellä oli tarpeeksi rautainen selkäranka sanomaan, jos ei halunnut olla tekemisissä naisen kanssa. Siihen asti..

”Ei.” Nainen vastasi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Laskin sen varaan, että sanot kyllä jos et pidä jostain.” Tyyneys palasi toisen olemukseen ja kädet jatkoivat liikkeensä loppuun. Ivan tulkitsisi vastauksen miten tahtoi. Vaikka moni oli naiseen ihastunut, tämän pitkän elämän aikana ja vielä useampi tätä kosinut, tunsi nainen itse harvoin ketään kohtaan mitään muuta kuin itselleen normaalia rauhallista myötätuntoa. Joku käsittämätön asia kuitenkin Ivanissa sai naisen ihon kihelmöimään. Oliko syynä sitten haaste mahdottomasta, vai joku muu, sitä ei tiennyt kukaan.

Naisen kädet siirtyivät lapaluiden alta kylkilyiden kimppuun. Tätä varten nainen joutui tulemaan hiukan lähemmäs miehen selkää. Sormet hakeutuivat molemmille puolille kylkiluiden välien kohdille ja alkoivat työstää niiden välissä olevia pieniä lihaksia pitkin rauhallisin liikkein, rintalihaksen alkuun saakka. Mies saattoi tuntea naisen lämpimän rauhallisen hengityksen yläselällään.

Hieronta lakkasi. Hetken aikaa Ivan oli varma, että universumi oli muistanut hänen olemassaolonsa. Sillä oli kiire tulla tuhoamaan tämä... mikä tahansa tämä nyt oli olevinaankaan ja syöstä hänet takaisin siihen syvään vitutuksen ja synkkyyden alhoon, jossa hän yleensä velloi. Joka hänen mittapuullaan oli normaalia.

Vastaus oli kuitenkin, yllättävää kyllä, positiivisempi kuin hän kuvitteli. Shiv myönsi, ettei sellainen ollut osa rituaalia normaalisti, mutta nainen oli laskenut sen varaan, että hän sanoisi, jos ei pitänyt jostakin. Niin varmasti olisikin sanonut. Nimenomaan siitä tässä oli kyse. Hän oli pitänyt siitä ja se oli huolestuttavaa.

Kädet aloittivat taas ja Shiv tuntui painautuvan lähemmäksi. Ivan oli tuntevinaan hengityksen yläselässään ja se sai hänen tavallisen ihonsa kananlihalle. Hän ei edelleenkään suostunut uskomaan, että tämän takana oli mitään muuta, kuin korkeintaan haasteen hakua. Se oli kyllä koettu ennenkin, silloin kun hän vielä oli nuori, vähemmän vittuuntunut ja typerä. Hänen synkkyytensä (kaukaa haettua. Ivan oli omasta mielestään korkeintaan realisti) oli haasteellista ja hoivaviettiset luupäät olivat halunneet kurkotella kulissien taakse. Kun ne kulissit sitten kaatuivat eikä takaa paljastunutkaan romanttista, valkoisella ratsulla ratsastavaa prinssiä, vaan tämä ihan sama Ivan, kiinnostus lakkasi. "Soitellaan", ja se oli siinä.

"Riippuu vähän", Ivan totesi ja käänsi päätään niin, että sai mulkoiltua vaivihkaa olkansa yli. Se, mikä riippui, lieni selvää. Se, mistä se riippui, ei ollut ihan niin selvää. Mutta ei kai sillä ollut väliäkään. Ei ainakaan juuri tällä hetkellä. Tulevaisuutta ajatellen kyllä. Hän ei varsinaisesti pistäisi pahakseen, jos tämä outoutta olisi luvassa toistekin. Kenties hän voisi jopa tehdä jotain sen eteen, että olisi.

"Riippuu vähän"

”Siitä, raahasinko sinut tänne pelkän seksin toivossa, tai säälin puuskassa korvatakseni jonkinlaista kiitollisuudenvelkaa?”
Ääni oli edelleen täysin tyyni, samoin mieli.
”Riippuu siitä tervehdinkö sinua, jos tapaamme uudelleen ja siitä miten tämä kaikki sinun elämääsi muuttaisi. Olisitko enää sama mies. Voisitko katsoa omaa kuvajaistasi näyteikkunan heijastuksesta tämän jälkeen. Maistuisiko kahvi vieläkin samalta aamulla?” Hän jatkoi lähes saumattomasti.

Naisen kädet pysähtyivät toisen kyljille ja nainen painautui kiinni miehen selkään.
”Osuiko edes lähelle?” Ääni kuiskasi aivan toisen korvan vieressä.

Naisella ei ehkä ollut Ivanin kykyä, mutta vajaa 300 vuotta oli opettanut tälle jotain epävarmuudesta. Naista oli itseään vain käytetty ja heitetty pois niin monta kertaa, että tämä kyllä osasi samaistua siihen, vaikkei enää elänytkään sen vaikutuksen alla.

”En, en, kyllä, en tiedä ja riippuu siitä kuka sen keittää.” Oli ilmeisesti tämän lottoarvonnan oikea suora. Nainen pysyi rauhallisesti paikoillaan, kädet edelleen miehen kyljillä. Vedenväriset silmät tarkkailivat toista tyynesti.

Ivan ei ollut odottanut vastausta. Hän oli kuvitellut keskustelun katkeavan ja olettanut, että hän istuisi tässä vaiti hierottavana, kunnes homma olisi ohitse. Näin ei kuitenkaan ollut. Suorastaan häiritsevän sujuvasti hieroja puki sanoiksi hänen päässään olevat ajatuksensa. Nekin, joita hän ei ollut edes tajunnut ajattelevansa. Yhtä sujuvasti tämä painautui äkkiä hänen selkäänsä vasten ja tiedusteli, oliko osunut oikeaan. Ääni kuului ihan korvan vierestä ja lämmin ilma kutitteli korvantaustaa.

Kyse ei ollut seksistä, ei kiitollisuudenvelasta, kyllä sanottaisiin päivää, hänen oman kuvajaisensa katsomisesta Shiv ei osannut sanoa ja kahvin suhteen kaikki taisi olla kiinni siitä, kuka sen keitti. Ivan huomasi hengityksensä kiihtyvän, eikä sillä ollut mitään tekemistä hengästymisen kanssa. Hän kun ei hengästynyt helpolla. Jokin kuitenkin sai sydämen hakkaamaan tavallista kovemmin ja aistit terävöitymään. Jokainen tuuma ihoa, johon nainen koski tai nojasi, tuntui kihelvöivän kummallisesti. Sekä hänen oma ihonsa että se iho, joka hänen päälleen oli teennäisesti kudottu ja jonka synteettiset hermot oli yhdistetty hänen kyberneettiseen selkärankaansa.

Hän ei keksinyt mitään sanottavaa. Pää oli niin tyhjä, että se humisi. Ensimmäiset sanat, jotka mieleen tulivat, purkautuivat saman tien ulos suusta.

"Minä en juo kahvia."

Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten kun aivot taas vähän toimivat, mies lisäsi: "Mutta minä osaan keittää sitä, mikäli sinä juot."

Oli ihan liian aikaista tarttua käsiin tai mitään muutakaan. Ihan liian aikaista kääntyä ympäri ja tehdä jotain, jota hän ei ollut tehnyt ties koska viimeksi. Hän tuskin enää edes osasi, jos oli osannut ennenkään. Mutta jotain hän sentään kykeni tekemään, ja se jokin oli nojata hivenen naisen halauksentapausta vastaan.

”Hyvä tietää.” Nainen sanoi hymähtäen miehen vilpittömälle kommentille hiukan huvittuneesti. Tämä ei varmaan ollut oikea hetki paljastaa, ettei nainenkaan juonut kahvia. Ivanin nojatessa varovasti naista vasten, hymyili tämä ja lepäsi päänsä hetkeksi miehen olkapäälle. Kädet jatkoivat työtään, jatkaen loppuun viimeisten kylkiluiden välit.

Kun sormet koskettivat toisiaan miehen rintalastan kohdalla, painautuivat ne lomittain, niin pitkälle kuin ylsivät. Hetkiseksi nainen jäi siihen paikoilleen kuuntelemaan miehen pulssia ja hengitystä. Naisen oma hengitys oli edelleen tasaisen rauhallinen, vaikka sydän lisäsikin melkein kuuluvasti lyöntejä komppiin.

Miehen selkä tuntui erittäin lämpimältä. Lihakset saivat verta ja kohonnut pulssi jakoi sitä anteliaasti jokaiseen soluun. Naisen kädet irrottivat toisistaan ja lipuivat takaisin miehen kylkien kautta tämän seläntaa. Nainen vetäytyi irti toisen selästä juuri sen verran, että kykeni piirtämään kahdella kädellä miehen selkärangan vieret. Tämä liike viimeistään rentouttaisi loputkin selän lihakset.

Kun miehen selkä oli nyt hoidettu, siirtyi nainen toisen eteen. Kädet ohjasivat miehen jalat suoriksi ja nainen itse istuutui toisen reisien päälle. Tämä oli ilmiselvästi taas niitä ei-perinteisiä raksha trirummu otteita. Nainen istui toisen jalkojen päällä niin, ettei toisen paino edes melkein tuntunut. Shiv siirsi nyt miehen hiukset selän puolelle ja juoksetti kätensä toisen leukaperiltä, rinnan yli vatsalihaksille. Kädet aloittivat taas diagnosointinsa lihas kerrallaan, alhaalta ylöspäin. Naisen ilme oli seesteinen ja keskittynyt. Ajatukset eivät olleet yhtä keskittyneet.

Ivan oli pääsemässä siihen harvinaiseen henkilökohtaisen nirvanan tilaan, jossa tavallinen ihminen oli aina maatessaan vaahtokylvyssä keskellä hyväntuoksuisia kuplia tai venytellessään sängyssään aamuauringon ensisäteiden hivellessä juuri herännyttä kehoa. Harmaat, alati väsyneet silmät sulkeutuivat ja suu raottui huokaukseen, jota ei koskaan ehtinyt tulla.

Shiv jätti hänen selkänsä rauhaan ja siirtyi eteen. Ivan avasi silmänsä tuntiessaan naisen kosketuksen ohjaavan jalat suoriksi. Rauha pakeni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ilmeisesti se oli huomannut erehtyneensä henkilöstä. Ivan nojasi kämmenensä lattialle taakseen pysyäkseen pystyssä ja tuijotti kuumeisesti syliinsä istahtanutta hierojaa.

Hän ei edes tuntenut naista eikä tämä tuntenut häntä. Heissä ei ollut mitään samaa. Ei mitään. Mistä siis johtui tämä sietämätön, palava kuume? Se ei ollut pelkkää fyysistä vetoa, vaikka taivas varjele, tunsi hän toki sitäkin. Itse asiassa sen verran, että naisen hieroessa vatsaa mies muuttui vähän vaivaantuneeksi. Kas kun naisväellä ei ollut sitä ongelmaa, mikä hiljaksiin innostuvia miehiä alkoi vaivata hyvinkin helpolla. Tietynlainen mielentila aikaansai tietynlaisia reaktioita, joita oli tahdolla vähän hankala kontrolloida.

"Kaunako sinulla on ollut tuo pesukarhu?" järjestysmies tivasi, yrittäen ilmeisen selvästi ja epätoivoisesti johdatella ajatuksiaan vähemmän paheellisille teille. Puhuminen ei tosiaan ollut päällimmäisenä mielessä, mutta se oli taas se kaikista turvallisin vaihtoehto. Se piti hänet tiukasti oman säröilevän turvallisuusalueensa sisäpuolella.

”Rahu?” Nainen totesi ja vilkaisi ylös miehen kasvoihin. ”Parisen vuotta. Sain sen lahjana vanhalta ystävältä.” Nainen kohautti hiukan olkiaan ja siirsi katseensa takaisin miehen keskivartaloon. ”Minulla oli binturongeja lemmikkinä jo lapsena. Ne ovat uskomattoman hauskaa seuraa sen nelisen tuntia päivässä, mitä ne eivät nuku.” Nainen naurahti.

Siltä varalta että mies olisi ehtinyt kiusaantua toisen läheisyydestä liikaa, aika ajoin löytyvät kipeät lihakset, kyllä katkoivat mahdollista tunnelmaa melko tehokkaasti. Eikä nainen edes vielä hieronut niitä. Päästyään vatsalihasten yli rintakehälle, Shiv paineli kämmenillään miehen rintalihakset. Shiv siristi hiukan silmiään kuin pohtien jotain.

Ennenkuin nainen jatkaisi hierontaa tämä, hieroi hetkisen omia käsiään. Rystyset päästivät äänekkäitä napsauksia kun nainen venytti sormiaan. Katse nousi taas miehen kasvoihin.

”Onko sinulla muitakin mekaanisia sisäelimiä, kuin maksa ja toinen keuhko?” Nainen kysyi mietteliäänä. Kysymys oli muotoiltu niin ettei miehen tarvitsisi kertoa yhtään enempää kuin itse haluaisi. Ääri tilanteessa kysymykseen voisi vastata niinkin yksinkertaisesti, kuin kyllä, tai ei.

Shiv kertoi lemmikkinsä taustasta ja jatkoi lihasten painelua. Ivan oli käydä jo vähän liian kiusaantuneeksi, kun ensimmäinen solmu löytyi ja kaikenlainen kiihkeys oli heti tipotiessään. Hän alkoi epäillä, että hänen lihaksensa olivat jotenkin vaihtaneet paikkaa äskeisessä kahakassa. Normaalisti ne eivät särkeneet. Tai ehkä hän oli vain niin tottunut niiden jomotukseen ja lukkoihin, ettei huomioinut niitä.

Pienen tauon koittaessa Ivan piti katseensa naisen käsissä. Sorminivelien naksuttelu ei varsinaisesti ollut maailman viehkeintä toimintaa, mutta Shiv sai sen näyttämään huomattavasti vähemmän ällöttävältä, kuin muut. Ja huomattavasti vähemmän vituttavalta myös. Ivania vitutti kaikenlainen nivelien natina. Rusautelkoot paikkojaan kotonaan helvetti, pakkoko sitä oli tehdä baaritiskillä tai kauppajonossa.

"Ei sisäelimiä", Ivan vastasi hivenen yllättäen heitettyyn kysymykseen. "Luita, lihaksia ja selkäranka. Ja maksa ja toinen keuhko", hän jatkoi ja vilkaisi mekaanista kättään. Näiden kaikkien vuosien jälkeenkin se kuvotti häntä. Sen sijaan, että olisi voinut elää elämäänsä normaalina, hän oli puoliksi leivänpaahdin ja näitä vitun paskaosia piti kahden vuoden välein käydä syynäämässä. Alkuaikoina ranne oli mennyt vähän väliä lukkoon ja sen huoltaminen oli syönyt rahaa aivan saatanasti.

"Tai vitustako minä tiedän, vaikka olisikin. Ties vaikka olisivat tunkeneet muutakin, mutteivät vain kertoneet", hän hymähti katkerana ja vilkaisi takkiaan päin. Hänen teki mieli tupakkaa, kuten aina oudoissa tilanteissa. Ja vähän muissakin tilanteissa.

”En ainakaan löytänyt enempää, jos se lohduttaa.” Nainen hymyili ja nousi pois miehen sylistä. Shiv siirtyi miehen vierelle, painoi toisen kokonaan selälleen ja alkoi hieroa ihan ajatuksella niitä jumiutuneita lihaksia, jotka oli äskettäin löytänyt. Etu puolella, niitä ei ollut yhtään niin montaa kuin takana, mutta huoltoa kaipasivat nekin.

Nainen aloitti taas vatsalta ja antoi sormiensa pureutua juuri niihin kipeimpiin kohtiin.
”Syy miksi kysyin on se, että tietäisin kuinka paljon voimaa voin käyttää näissä,” Nainen painoi erästä erityisen kipeää kohtaa miehen vatsalla. ”..kohdissa. Jos hieroisin kenen tahansa muun lihaksia näin, seuraisi siitä pahimmassa tapauksessa jotain hyvin ikävää. Koita nyt päättää oletko onnekas vai et, tämän johdosta.” Nainen hymyili taas hiukan pahoittelevasti ja jatkoi.

Kuten sanottu, miehen etupuoli ei ollut yhtään niin jumissa kuin selkä, mutta ne pari kohtaa olivat kipeämpiä. Jos hetki sitten olisi tehnyt mieli tupakkaa, nyt tekisi vielä enemmän. Nainen laittoi koko ylävartalonsa painon peliin ja painoi peikaloillaan lihasten päitä. Nainen oli ilmeisesti saanut koulutuksensa vähintään speznatseilta.

Jälleen melkein loputtomalta tuntuneen minuutin jälkeen kipu hellitti ja lämpö alkoi levitä toisen kehoon. Shiv ei päästänyt toista vielä nousemaan, vaan siirtyi tämän pään taakse. Nainen nosti Ivanin pään varovasti syliinsä ja antoi sormiensa liukua tummien hiusten sekaan.

”Älä jännitä niskaasi. Anna minun tehdä kaikki työ.” Nainen sanoi rauhallisesti. Sormet alkoivat hieroa toisen päänahkaa varmoin, miellyttävin liikkein. Tämä jos jokin oli rentoutusta.

Ivan alkoi taas ihan tosissaan epäillä, että häntä oli huijattu. Shiv taisi oikeasti olla vain sadisti ja nautti siitä, että sai kiduttaa häntä. Ivan naristi hampaitaan yhteen ja jännitti lihaksiaan, ja sekös vain teki tilannetta pahemmaksi. Shiv taisi kuitenkin tietää, mitä teki, sillä hetken kuluttua kipu vaihtui lämpöön ja kiristys, johon hän oli jo ehtinyt tottua osana itseään, oli poissa. Jumi jumilta hieroja avasi hänen vartalonsa ja lopulta piina oli ohitse. Ivan ehti huokaista helpotuksesta, kun nainen siirtyi hänen taakseen ja nosti hänen päänsä syliinsä.

Mitä vitun lihaksia SIELLÄ nyt oli? Hänen puolestaan kasvolihakset saivat ihan vapaasti olla niin helvetin tuhannen solmussa, kuin halusivat. Jos Shiv aikoi runnoa niitä vatsan ja selän tapaan, menisi vähintäänkin leuka sijoiltaan ja tulisi kasvohalvaus.

Ilmeisesti luvassa ei kuitenkaan ollut uusia, kekseliäitä tapoja ajaa kivusta järjiltään. Sormet liukuivat hiusten sekaan ja hieroivat varmoina, mutta hellästi juuri sieltä, mistä pitikin. Ensimmäisten minuuttien aikana se ei saanut Ivania rentoutumaan, korkeintaan lakkaamaan jännittämästä. Lopulta niska tuntui antavan pikkuhiljaa periksi.

Ihan kuin hän olisi leijunut jossain. vartalo oli hellänä, mutta tuntui lämpöiseltä, eikä mistään kiristänyt. Tästä puuttui enää sätkä ja kylmä kokis. Hyvästä seurasta Ivan ei yleensä liiemmin välittänyt. Nyt hän kuitenkin huomasi olevansa mielissään siitä, että Shiv oli siinä. Katse hakeutui taas naisen kummallisen värisiin silmiin. Ne olivat vähän niinkuin... niinkuin meri.

Silloin kauan sitten, kun hän oli käynyt rannalla, meri oli auringon valossa säihkynyt juuri tuollaisena.

Nainen hymyili vain lämmintä hymyään miehelle. Shiv tunsi sormissaan, kuinka jännitys hitaasti katosi ja mies pääsi siihen rauhalliseen tilaan jota nainen oli ajanut takaa kaikella tällä ”pahoinpitelyllä”. Se painoton olotila, joka valtasi koko ruumiin lähes täydellisesti. Oli mukavaa nähdä, miten täydellisen rentoutunut toisen koko vartalo oli, maatessaan keskellä patjaa, kädet levällään kuin ristiin naulitulla.

Jos miehellä ei vielä ollut omasta takaa tarpeeksi miellyttävä olo, saattoi tämä siihen päälle aistia naisen mielihyvän. Sormet sivelivät miehen kasvoja. Ne piirsivät leukaperien muodon ja sivelivät toisen otsan ihoa. Tuskan kostuttamalle otsalle jäi vain kosteita kuvioita siihen mihin nainen oli koskenut. Rauhallisesti kädet sivelivät poskia ja piirsivät hennon viivan tummien silmänalusten rajalle. Sormet sulkivat varovasti toisen luomet ja sivelivät niiden pehmeää pintaa lempein liikkein.

Nainen vain hyväili toisen päätä ja kasvoja suloisen pitkältä tuntuvan ajan. Kun lopulta näytti siltä, ettei mies ollut enää kykenevä loikkaamaan pystyyn ainakaan varttiin, antoi nainen omalle uupumukselleen periksi. Shiv siirsi Ivanin raskaan rentona makaavan pään varovasti polviensa päältä tyynylle. Kun tekeminen loppui, alkoi väsymys levitä naisen kehoon. Varovasti nainen siirtyi takaisin miehen vierelle.

Kun Ivan ei ainakaan silmiinnähtävästi heilauttanut evääkään, painautui nainen pitkälleen tämän vierelle. Shiv jätti hiukan väliä miehen kehoon, ettei olisi tunkenut liian nopeasti liian lähelle. Päänsä hän lepäsi miehen kyberkäden hauikselle. Eihän se ollut yhtä miellyttävä, kuin oikea käsi, mutta eipä ainakaan mieheltä loppuisi verenkierto kädestä, sen takia että nainen lepäsi sen päällä. Nainen vain seuraili hiljaa, kuinka miehen rintakehä kohoili rauhallisesti.

Hiljaksiin Ivan vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän ei pannut vastaan naisen siirtyessä hivelemään kasvoja eikä vastustellut, kun sormet sulkivat hänen silmänsä. Tämän pienen hetken ajan hän oli unohtanut vihata maailmaa, itseään ja kaikkia, joiden kanssa oli tekemisissä. Hän oli keskellä rauhaa ja tunsi ensimmäistä kertaa vuosikausiin aitoa, vilpitöntä mielihyvää ja tyytyväisyyttä.

Kaikki mielihyvästä ei ollut hänen omaansa. Hän aisti toisenkin mielen, yhtä lailla raukean ja tyytyväisen, ja jollain alitajuisella tavalla tajusi, kenelle se mieli kuului. Toisin kuin olisi voinut kuvitella, ylimääräinen mieli hänen nirvanassaan ei suinkaan tällä kertaa vituttanut. Päinvastoin, hän oli tyytyväinen sen läsnäolosta. Hän, joka ei koskaan eikä missään tilanteessa halunnut olla haavoittuvainen ja antaa haaskalinnuille tilaisuutta käydä kimppuunsa. Sillä niitä maailma oli pullollaan; opportunisteja ja kusipäitä. Jos ei luottanut kehenkään, ei tarvinnut myöskään pettyä eikä joutua petetyksi. Irrottamalla itsensä kaikesta ja asettumalla turvallisesti omien muuriensa sisäpuolelle saattoi varjella sitä ainoaa, jonka vilpittömyyteen tässä maailmassa voi luottaa; itseään.

Nyt moisella vain ei ollut väliä. Nyt hän oli keskellä vaaleanpunaista, untuvaista euforiaa. Sieraimissa tuoksui curry ja suitsukkeet, päässä humisi ja jossain tietoutensa rajamailla hän tajusi Shivin makaaman vierellään, pää painettuna vasten hauista.

"Tämä on minun paras työkeikkani ikinä", mies mutisi ja käänsi päätään niin, että raottaessaan silmiään näki taas eksoottiset, tummat kasvot. Koska Shiv liiskasi vain hänen hauistaan, loppuosa kädestä jäi vapaaksi. Hetkellisen epäröinnin jälkeen Ivan koukisti sitä ja vei saman käden kämmenen naisen olkapäälle.

Nainen ei vastannut toisen lauseeseen vielä, hymyili vain. Kun kyberkäsi kiertyi naisen ympärille värähti tämä hiukan käden koskettaessa paikattua olkapäätä. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt kosketuksesta sen enempää pahastuvan, päin vastoin. Nainen nojautui hiukan lähemmäs Ivania, niin että vartalo kosketti nyt miehen kylkeä.

”Mukavaa kuulla, että venytyspenkkihoidostani oli jotain hyötyä. ” Nainen hymähti hiukan naurahtaen. Käsi ojentui hiukan ja kosketti miehen kasvoja. Toinen siirsi mustan hiussuortuvan takaisin muiden sekaan, pois miehen silmien edestä. Käsi laskeutui toisen kaulaa pitkin rinnan päälle.

Naisen katseli rauhassa miehen kasvoja ja rauhallisesti kohoilevaa rintaa. Olkoonkin, että miehen käsi tämän ympärillä oli synteettinen ei se tuntunut yhtään sen vähempää mukavalta. Miehen iho oli edelleen hyvin lämmin koskettaa. Rinnalle laskettu kämmen tunsi toisen pulssin allaan.

Naisen oma pulssi pyrki taas hiukan kohoamaan, mutta nainen koitti parhaansa mukaan pitää sen omana tietonaan. Uupumus väistyi pikkuhiljaa, kun aivot lisäilivät vereen omia coktailejaan. Nainen koitti silti pysyä aloillaan ja rauhallisena. Hän ei aikoisi herättää huolimattomilla liikkeillä miehessä enää yhtään enempää kiusaantuneisuutta..

Nainen ei alkuun vastannut kuin hymyllä. Olkapään koskemista seuraavan säpsähdyksen kohdalla Ivan kirosi typeryyttään; hän oli unohtanut sen pirun mellakan. Hitto vie, hän tuskin saisi edes rahojaan koko keikasta, kun oli kadonnut kesken kaiken. Tai ehkä hän selittäisi myöhemmin saattaneensa yhden esiintyjän kotiinsa, koska tämä oli tuntenut olonsa uhatuksi? Kuka tahansa Ivania paremmin tunteva olisi nauranut räkäisesti sille selitykselle, mutta hyvällä tuurilla asiaa hoitava pikkupomo ei olisi tuttu eikä tietäisi Ivanin valtavista antipatioista koko saatanan ihmiskuntaa kohtaan.

Kun Shiv ojensi kätensä, naurahti 'mukava kuulla' ja siveli hänen kasvoilleen karanneen hiussuortuvan pois, Ivanin raukeus alkoi rakoilla. Hierominen oli asia erikseen; se oli työtä ja se oli tarkoituksellista lihasten rentouttamista. Sen takana ei kaikesta kiihkeydestä ja voimasta huolimatta ollut mitään. Se oli maksettu palvelu. Nämä kosketukset sen sijaan olivat jotain ihan muuta. Niiden takana ei ollut rahaa, sillä Ivan ei aikonut todellakaan maksaa tästä mitään eikä Shiv omien sanojensa mukaan edes vaatinut sitä. Nämä kosketukset saivat hänet hämmentyneemmäksi ja kiusaantuneemmaksi, kuin hieronta ikinä.

Naisen hiljalleen kohoavan jännitys tarttui pian Ivaniinkin. Hänen oli äkkiä vaikea maata aloillaan, kun naisen vartalo lepäsi kylkeä vasten. Toisin kuin ehkä tavallisella ihmismiehellä tässä kohtaa, sillä, joka olisi päänsä sisällä riemusta kiljuen ottanut kaiken heti nyt kun kerrankin sai, Ivanilla ajatukset eivät kulkeneet ensisijaisesti siihen suuntaan. Toki ne kävivät siellä ja se nosti pienen hien hänen rinnalleen, mutta ennen kaikkea ne yrittivät keksiä keinoa paeta. Tämä kaikki oli liian hämmentävää ja ihan liian miellyttävää. Missä oli tuttu vitutus ja mitäänsanomattomuus? Missä oli hänen kykynsä katsoa naista halveksivasti ja lähteä ajattelematta tätä enää yhtään enempää? Hän ei osannut kuin maata aloillaan sydän pamppailleen ja miettiä, oliko kenties kuollut siinä mellakassa tajuamattaan ja päätynyt paratiisiin.

Hitto vie, hän ei edes uskonut korkeampiin voimiin. Se olisi ollut liian optimistista ja Ivan oli inhorealisti. Väki eli ja väki kuoli (tai epäkuoli) ja siinä se. Muuta ei ollut. Ei helvettiä, ei taivasta. Kun ruumis mätäni mullan alla, lakkasi yksinkertaisesti olemasta.

Ei, taivas tämä ei ollut. Tämä oli totta. Ja se teki tästä vielä kummallisempaa.

Siinä hänen miettiessään, miten tähän tilanteeseen nyt oikein pitäisi suhtautua, se olkapäälle laskeutunut käsi hipaisi kuin huomaamatta mustien hiusten alla piilottelevaa, tummaa niskaa. Jännitys sai sydämen takomaan jo vasaran lailla.

Miehen olemus alkoi taas pikkuhiljaa kiristyä. Pulssi tuntui rinna läpi voimakkaana ja kudos tuntui yrittävän vetää itseään taas tiukemmalle. Nainen melkein ehti jo kirota itseään. Käsi vetäytyi poispäin miehen rinnalta ja nainen oli jo aikeissa pyytää anteeksi, kun tämä tunsi miehen sormet niskallaan. Toinen osasi ainakin hämmentää eleillään tehokkaasti.

Pää taipui hiukan, paljastaen naisen kaulaa. Melkein tiedostamaton rauhoittava ele. Kosketus nosti ihokarvat pystyyn ja sai ihon kihelmöimään.

Shivin sydän jatkoi tasaisen kiihtynyttä, mutta voimakasta rytmiään. Hengitys pidettiin kuitenkin rauhallisena, vaikka väkisin. Milloinhan nainen oli tehnyt viimeksi jotain tällaista? Siitä oli pakko olla useampia kymmeniä vuosia. Nainen oli elänyt niin pitkään ja kokenut yhtä sun toista, tämä oli taistellut kuolemaan, voittanut, matkustanut maailmaa, nähnyt keksinnöt silloin kun ne oli leimattu noituudeksi ja edelleenkin yhden miehen kosketus sai naisen sanattomaksi. Melkein halvaantuneeksi.

Tälläisiä miehiä ei ollut tullut vastaan montaa. Kerran sadassa vuodessa, niin ihanan kliseistä ja satukirjaromanttista kun se olikin. Kysymys kuului: miksi juuri Ivan? Nainen ei oikein enää halunnut uskoa kohtaloon, se oli vuosien aikana osoittautunut liian julmaksi käsitteeksi. Kai kaikki sitten oli sattumaa, tai ehkä karma halusi lievittää naisen olemisen loputonta taakkaa viskaamalla tämän eteen kerran sadassa vuodessa luun. Jänteisen luun, jota joku muu oli jo pureskellut..

Nainen koitti edelleen olla tekemättä, mitään tukaloittaakseen miehen oloa, mutta ajatuksen harhaillessa naisen etusormi piirsi hidasta ympyrää paikoillaan lepäävän keskisormen ja peukalon välissä.

Shiv pyöritteli etusormeaan hänen rinnallaan ja taivutteli niskaansa. Ivan, jonka kokemus kaikesta tällaisesta rajoittui lähinnä niihin nuorempana hätäpäissään vedettyihin, tunsi olonsa idiootiksi. Uteliaaksi idiootiksi. Shiv vaikutti naiselta, jolla oli ollut sata rakastajaa. Ehkä oli nytkin? Ehkä hänessä ei kaiken kaikkiaan ja lopultakaan ollut mitään kovinkaan erityistä millään mittapuulla. Nimenomaan siksi hänen olisi pitänyt lopettaa, nousta ylös ja lähteä. Sytyttää ulkona sätkä ja miettiä tilannetta. Kutsua nainen ehkä joskus syömään tai tilata uusi hieronta. Tutustua, niin rasittavaa kuin sellainen perinteinen perseily nyt olikin.

Hän olisi tiennyt naisesta jotain muutakin kuin sen, että tämä oli "esitaistelija" ja hieroja, piti eläimistä ja oli syystä tai toisesta löytänyt hänestä jotain edes vähän aikaa mielenkiintoista. Vilpittömästi ja suoraan sanottuna nainen oli varmaan tämän parin tunnin tuntemisen aikana ollut häntä kohtaan hellempi, vilpittömämpi ja kiltimpi kuin kukaan koskaan.

Ja se oli aika vähän sanottu, koska ainakin tunti koko tuntemisesta oli ollut piinaavaa kidutusta, jossa lihakset venyivät, luu rutisi ja hiki virtasi.

Hetken aikaa Ivan punnitsi taas, mitä tehdä. Tällä kertaa järki voitti. Mies veti kätensä pois niskalta hipaistuaan sitä vielä viimeisen kerran ja teki sitten nousua: "Poltatko sinä?"

Shiv ei näyttänyt sitten ollenkaan ihmiselta, joka polttaisi. Ivan tiesi tästä aika vähän, mutta hän osasi melkeinpä sanoa, että vastaus kysymykseen oli 'ei, en polta'. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä. Kysymys katkaisi tämän... no, mitä tämä nyt olikaan, ja estäisi häntä ainakaan pilaamasta kaikkea liialla hosumisella. Jos tässä ihan oikeasti oli jotain, niin se jokin olisi olemassa huomennakin. Ja ylihuomenna. Kuukauden, vuoden, kahden päästä.

Olisi siis ihan hyvin aikaa selvittää ensiksi, kenestä oli kyse. Ja ehkä sitten miettiä enemmän näitäkin juttuja.

Helvetti vie hän kaipasi sitä tupakkaa nyt.

Miehen elehtiessä aikeestaan nousta ylös havahtui nainenkin ajatuksistaan. Miehen käsivarsi aukesi kuin odottaen, että nainen siirtyisi pois ja tämä liikkui tietysti pyytämättäkin. Shiv puski miehen synteettistä hauista kerran poskellaan, kuin kissa, joka kiitti saamastaan huomiosta. Käsi nousi miehen rinnalta ja nainen nousi istumaan, liukuen hiukan kauemmas.

Miehen puhuessa nainen nojasi kätensä varaan ja katsoi Ivania olkansa yli. ”En.” Nainen vastasi hymyillen. ”En enää.”
Naisen liikahtaessa uudelleen vaatteen koristeet päästivät vaimean kilahduksen. Nainen vilkaisi alas ja hymyili itsekseen. Tämä ei ollut edes ajatellut olevansa edelleen esiintymisasussaan. Naisen vaatteet muistuttivat jonkun teini-ikäisen goottipojan katu-uskottavaa päiväunta. Musta hame ja koristellut rintalivit. Ei ihme, että miehellä oli hankala olla.

”Jos sinun tekee mielesi polttaa niin ole hyvä vain.” Sitävarten oli joko piha, tai ilmastointi. ”Et varmaan pahastu jos vaihdan jotain vähemmän provosoivaa päälleni.” Nainen hymyili luoden vielä vilkaisun mieheen.
Shiv liukui ylös matolta ja katosi sisälle varastotilan ovesta.

Nainen riisui asusteensa ja asetti ne henkariin roikkumaan. Hämärässä huoneessa yksin oli taas hetki aikaa kasata ajatuksiaan.
Rauhallisia hengityksiä. Pulssi laski taas normaalille tasolle.
Shiv puki päälleen itselleen tavallisemman sahramin värisen nilkkapitkän kiedotun hameen. Yläosaksi oli pakko valita jotain mikä ei painaisi hartioita, joten nainen kietoi kankaasta itselleen topin. Esityksessä päällä olleet raskaat korut riisuttiin pois ja naisen päälle jäi vain tämän omat hillitymmät korut.

Nainen kääntyi vaatehuoneen ovelle ja tarttui ovenkahvaan. Tämän oven takana oli kaksi mahdollista vaihtoehtoa.
Joko nainen astuisi tyhjään asuntoon, pettymyksestään selvittyään söisi loput ruuastaan, muistuttaisi itseään taas kirotusta taakastaan ja menisi nukkumaan.
Tai sitten, oli olemassa jokin pieni mahdollisuus siihen, ettei naisen tarvinnut viettää seuraavaa sataa vuotta taas aivan yksin..

Nainen hengitti kerran syvään, keräsi tyyneytensä ja astui sitten takaisin huoneistoon.

Shiv siirtyi kauemmaksi ja vihjasi lopettaneensa polttamisen. Ivan nyökkäsi, nousi patjalta ja meni kopeloimaan takintaskuaan. Sätkäpaketti löytyi nopeasti ja Shivin ilmoittaessa menevänsä vaihtamaan vaatetta Ivan nyökkäsi, mumisi jotain käsittämätöntä ja viittilöi ulko-ovelle tuskin huomattavasti.

Siellä satoi. Kylmä sade hakkasi neonvaloissa kylpevää kaupunkia ja sitä vehreyttä, jonka keskelle betoniviidakkoon tottunut Ivan oli äkkiseltään revitty.

Jos mellakkaa ei olisi sattunut, olisiko hän täällä? Tuskin. Hän olisi kai kotonaan ruokkimassa terraariossaan uiskentelevaa Marsia, kertomassa sille paskasta päivästään ja vaihtamassa ylle jotain rentoa ja rumaa. Sitten hän olisi vaeltanut kerrostalonsa katolle, polttanut tupakkaa ja käynyt masentavan monologin itsensä kanssa elämän sietämättömästä kurjuudesta.

Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi kiinnittänyt toiseen huomiota ilman "onnenkantamoista". Hän olisi pannut merkille kauniin naisen, ja siinä se. Shiv tuskin olisi edes painanut mieleensä portsaria, joka tuijotti himoiten ei naista vaan viereistä nakkikioskia. Olisiko se sitten ollut parempi? Jaa'a. Paha sanoa. Tämä ilta oli ollut paras ehkä kymmeneen vuoteen, mitä nyt vähän päässä jomotti ja silmä varmaan turpoaisi umpeen. Mikäli tämä ei jäisi ainoaksi parhaaksi illaksi kymmeneen vuoteen, sitten näin oli kai parempi.

Kun tupakka loppui, hänen ei tarvinnut miettiä, kävelläkö pois vai palatako sisään. Mies tarttui ovenkahvaan, väänsi sen alas ja astui takaisin suitsukkeen ja curryn tuoksuiseen pieneen putiikkiin. Ilmeisesti juuri parahiksi samaan aikaan, kun Shiv palasi vaihtamasta vaatteitaan. Musta esiintymisasu oli vaihtunut pitkään helmaan ja yläosaksi kiedottuun huiviin.

Joku olisi voinut pettyä siitä, että paljaan pinnan pinta-ala väheni puolella. Ivan huomasi vain olevansa mielissään siitä, että he olivat taas samassa huoneessa.

"Paska sää", hän huomautti ja pamautti oven kiinni. "Taivas päätti taas kusta kaiken ylimääräisen niskaan samalla kertaa."