Feel the beat

Vilpittömästi onnellinen hymy nousi naisen kasvoille, kun tämän typerät epäilyt todistettiinkin yllättäen täysin vääriksi. Että hän olikin kehdannut epäillä toista. Shiv sulki oven perässään ja nosti aikaisemmin lattialle jättämänsä lautasen pöydälle.

"Siltä se ainakin vaikuttaisi. Toisaalta eipä sateesta haittaakaan juuri nyt ole." Nainen hymyili. "Vedestä tulikin mieleeni.." Nainen laski hanasta kylmää vettä, täytti suuren lasin ja ojensi Ivanille. "..sinun tulisi juoda runsaasti nestettä. Juuri nyt kehossasi lähtee melkoinen määrä kuona-aineita liikkeelle. Juominen tekee niiden pois tamisesta helpompaa." Nainen valisti lyhyesti. Ei toista varmastikaan mikään luento aiheesta kiinnostanut.

Shiv käveli miehen ohi, odotustilan tuolin luo. Nainen oli aikeissa nostaa takkinsa tuolilta, kun sen uumenista kuului matala motkottava kurina. Nainen hymyili, naurahti ja jätti takin sen sisälle käpertyneelle binturongille. "Se on kummaa kuinka täälä tavarat vaihtavat omistajaa, heti kun lasket ne käsistäsi." Shiv puisti päätään ja hymyili miehelle. Nainen kaivoi kaapin laatikosta keltaisen suikaleen kuivattua mangoa ja roikutti sitä takin yläpuolella. Takin uumenista nousi valkoinen turpa ja musta kuono, joka nuuskutti ilmaa pitkin vedoin. Kun eläin oli määritellyt korruptiolahjan hyväksyttäväksi, nousi takin sisältä musta käpälä, joka nappasi herkun.Nainen hymyili ja jätti kissakarhun mutustamaan herkkuaan takin uumeniin.

Shiv käänsi taas koko jakamattoan huomionsa mieheen. Hetkisen toinen näytti miettivän, kuin muotoilevan lausetta mielessään. "Onko sinulla kotona mitään, tai hmm..ketään joka vaatisi huomiotasi?" Parempi kai kysyä nyt kuin ei milloinkaan.

"Ai niinkuin vaimo ja lapsia?" Ivan kysyi ja päästi taas sen hymähdyksentapaisen äänen. Ilmeisesti tässä vaiheessa oli pakko hyväksyä, ettei hän vain osannut nauraa sen paremmin. "Ei ole vaimoa, ei ole tyttöystävää eikä ole lapsia. Eikä sukulaisia. Kilkikonna löytyy", mies jatkoi ja katseli jonkinasteisella varovaisella uteliaisuudella takin sisässä herkkuaan popsivaa binturongia. Shivin antama lasi tyhjeni hyvää vauhtia ja Ivan huomasi olevansa janoinen senkin jälkeen, kun se oli juotu. Hän ei ollut varma, johtuiko se hieronnasta vai aiemmin syödystä mausteisesta riisistä. Vaiko siitä, että aina Shiviä katsellessa kurkkua tuntui vähän kuivaavan.

Ivan ei voinut sanoa pitävänsä näistä uusista tuntemuksista, mutta yleisfiilis oli niin hyvä, että kenties pieniä omituisuuksia olisi valmis sietämään.

"Mars. Siis se kilpikonna. Se on ollut minulle kaksikymmentäviisi vuotta. Vähän hiljainen kaveri. Maanisdepressiivinen. Otti aika raskaasti kumppaninsa poismenon silloin aikanaan. Olen miettinyt kaverin hankkimista, mutta se on vähän kaksipiippuinen juttu", Ivan jatkoi ja laski vesilasinsa pöydälle. "En minä usko, että se pikku paskiainen enää edes osaisi tulla toimeen toisten kanssa. On ollut liian kauan yksin."

Kuinka uskomattoman hyvin hän osasikaan kuvitella, miltä Marsista tuntui. Yksin valtavassa terraariossaan, jokainen päivä samanlainen. Silti sinne ei osannut kuvitella kaveria. Se vaan ei tuntunut sopivan kuvaan. Muutosta pelkäsi, ja silti siitä uneksi.

Tosin Mars tuskin uneksi loppujen lopuksi kuin salaatista ja sitä sillä riitti joka päivä ihan tarpeeksi.

Nainen kuunteli toisen luetteloa. Miehen parisuhde elämä kuulosti aivan yhtä loisteliaalta kuin naisen omakin. Kilpikonnaa nainen ei kyllä osannut odottaa, mutta tarkemmin ajatellen se oli juuri se eläin joka kuvasi miestä ehkä eniten panssari kuorineen päivineen. Kuten kilpikonnallakin oli miehelläkin suojissaan pehmeitä kohtia, myönsi tämä sitä itse tai ei.

”Kyllä teillä vielä on toivoa.” Nainen sanoi hiukan salaperäiseen sävyyn ja täytti miehen lasin uudelleen vedellä. ”Minullakaan ei ole vaimoa tai lapsia, ei poikaystävää, eikä edes kämppäkaveria.” Nainen sanoi naurahtaen, mutta vakavoitui sitten hiukan.

”Aviomies oli.” Nainen hymähti. ”Hänen nimensä oli Rajih ja hän oli minua muutaman vuoden vanhempi.” Nainen näytti hiukan miettelijäältä ja piirsi sormellaan vesilasin reunan. ”Tapasimme eräänä kesänä, menimme naimisiin ja kaksi viikkoa häiden jälkeen hän sai kuumetaudin ja kuoli.” Nainen oli hetkisen hiljaa.

”Se oli kova isku seitsemän vuotiaalle. Surin häntä melkein viikon.” Nainen katsahti Ivaniin ja kohautti olkiaan hiukan virnistäen. ”Sen jälkeen en ole vain enää kyennyt ajattelemaan avioliittoa samalla tavalla.” Nainen sanoi ja koitti olla nauramatta äänen. ”Mutta se siitä. Ei sovi puhua pahaa kuolleista.” Nainen sanoi ja heilautti kättään kuin pyyhkiäkseen koko puheenaiheen roikkumasta ilmasta.

Nainen nojasi keittiön pöydän reunaa vasten, tukien itseään käsillään. Katse lepäsi rauhallisesti miehessä, kuin odottaen tahtoiko tämä kysyä puolestaan jotain.

Shiv tokaisi, että "heillä" oli vielä toivoa. Ivan oli jo tivaamassa nyrpeänä, kenellä "heillä", kun nainen alkoi kertoa omasta elämästään. Ivan huomasi olevansa epäterveen iloinen siitä, että nainen eli yksin, ja epäterveen pettynyt siitä, että tällä oli ollut aviomies. Tarinan edetessä pidemmälle epätoivo vaihtui kuitenkin jonkinlaiseen huvitukseen. Hän ei ollut osannut ajatella asiaa tuolta kantilta.

"Minä en tiennyt, että niitä vielä harrastetaan. Järjestettyjä liittoja", Ivan huomautti ja kumosi yhdellä kertaa saamansa vesilasillisen. Hän nojasi olkapäänsä vasten seinää ja katseli uutta tuttavuuttaan. Vaikka takana oli vasta pari tuntia, Ivan tunsi jollain kumman tavalla olevansa kotona. Se ei johtunut ilmapiiristä, joka oli new age-putiikkien tapaan kodinomainen ja rauhallinen, vaan seurasta.

Hän ei voinut sanoa, että tuntui, kuin he olisivat tunteneet toisensa aina. Sen sijaan hän voi hyvinkin sanoa, että HALUSI tuntea Shivin aina. Nyt, huomenna, ylihuomenna ja sen jälkeenkin. Oli oudon surumielistä ajatella, että tämä jäisi viimeiseksi tapaamiseksi. Niinpä hän aikoi tehdä jotain sen eteen, ettei jäisi. Kaikkensakin, jopa. Oli se sitten Ivanin mittapuulla mitä tahansa.

"Mistä sinä tunnet sen hämähäkkimiehen? Nostromon. Teetkö useinkin keikkaa hänelle?"

"Ei varmaan järjestetäkkään." Nainen sanoi ja kohautti hiukan olkiaan. "Minä olen vielä vanhan systeemin lapsia. Ne olivat aikoja ne. Onneksi sellaista ei harrasteta tääläpäin. Minun on vaikea kuvitella sinua valkkaamassa vaimoa Mikki-Hiiri klubin jäsenlehdestä." Nainen sanoi vakaan totisella äänellä ennenkuin tyrskähti naurahtaen koko ajatukselle.

Ivanin seurassa naisella oli yllättävän vapautunut olo. Nainen peitti yleensä kaikki tuntemuksensa budhalaiseen seesteisyyteensä ja samaan hymyyn, mutta miehen seurassa tämä peitto oli alkanut päästää pintaan myös muitakin tuntemuksia, kuten mielihyvä ja muutamia muita..

Miehen kysyessä Nostromosta nainen ei halunnut valehdella.
"Me olemme tunteneet toisemme jo hyvin pitkään. Tapasin Nostromon silloin kun hän vielä asui Vijayanagarassa. Se oli suurkaupunki Intiassa. Silloin hän liikkui vielä ilman Daxia ja sitä kaasunaamaria. Kuljeskelin hänen mukanaan ristiinrastiin Aasiaa ja Eurooppaa ja lopulta hän raahasi minut mukanaan Amerikkaan. Voisi melkein sanoa, että minä olen hänen alkuperäinen bändärinsä." Nainen naurahti.
Kertomatta jäi, että tämä tapahtui parisataa vuotta takaperin, mutta ei se olisi faktoja muuttanut miksikään.
"Esiinnyn hänen kanssaan aina kun hän on kaupungissa. Vähän niinkuin vanhojen aikojen kunniaksi." Shiv sanoi ja hymyili. Näytti siltä että nainen vastaili toisen kysymyksiin mielellään.

"Entä sinä? Mitä sinä teet silloin kun et pieksä hullantuneita faneja lavalla, tai pelasta tanssijoita ihmissusilta?"

Ivan pani merkille, että Shiv puhui koko ajan menneestä kovin kaukaisena asiana. Tämä sai Ivanin epäilemään, että nainen kenties oli "hyvin säilynyt".

Tässä maailmassa, jossa oli ihan normaalia törmätä viisisataavuotiaaseen demiaeen, oppi suhtautumaan aika olankohautuksella sellaiseen asiaan, kuin ikä. Ivan oletti naisen olevan pitkäikäisestä suvusta, oli tämä sitten ihminen eli ei. Ja se siitä.

Hindunaisen kertoessa Nostromosta ja yhteisestä taipaleesta lukkimiehen kanssa samaa matkaa Ivan kävi hakemassa itselleen, tällä kertaa ihan itse, vielä kolmannen lasillisen vettä. Joku olisi voinut pitää sitä röyhkeänä. Toinen taas olisi voinut pitää sitä yksinkertaisesti merkkinä siitä, että olo oli vapautunut. Ja olihan se. Hitto vie, hän ei ollut nauttinut näin kenenkään muun kuin Marsin seurasta vuosikausiin. Itsensä seurasta hän ei nauttinut ikinä. Hän vain masentui joutuessaan käymään monologeja keskenään.

"Pieksen humaltuneita teinejä Choronzon'sissa ja pelastan baarinpitäjän oikeusjutuilta olemalla päästämättä sisälle liian nuoria", Ivan totesi ja palasi nojailemaan seinään. Tällä kertaa hän valitsi paikkansa vähän lähempää Shiviä. "Paska duuni, mutta minkäs teet. Rahaa tulee sen verran, että elossa pysyy, ja olen hyvä pieksemään ihmisiä. Nautin siitä suuresti, joten miksipä en tekisi sitä työkseni."

No juu, eihän hän nyt varsinaisesti piessyt ketään kovinkaan usein. Kunhan heitteli niska-persotteella ulos. Mutta ehkäpä Shiv ymmärtäisi hänen leikinlaskunsa.

"Syntisille ei lepoa suoda." Nainen virnisti. "Moinen työnkuva selittää kyllä montakin asiaa. Et ole vain sankari vapaa ajallasi, vaan myös töissä." Nainen sanoi, tiedostaen aivan täysin miten puujalalta sai lauseen kuulostamaan.

"Choronzon's." Nainen toisti nimen kuin painaen sen muistiinsa ja siristi hiukan silmiään. "Ehkä minun pitäisi vierailla siellä joskus.." Nainen sanoi ja kallisti hiukan päätään. "Kunhan valitsen sellaisen illan, ettei koko kaupungin huligaanit päätä alkaa välienselvittelynsä juuri siellä ja silloin." Nainen puisti hiukan päätään.

Shiv tarjoutui ottamaan miehen tyhjentyneen lasi ja kääntyi laskemaan sen tiskialtaaseen. Nykyinen vaatetus paljasti puolet naisen koko yläselän peittävästä syntymämerkistä, jota oli tatuoinnein vielä paranneltu. Kuva oli häntäänsä pureva lohikäärme.

Nainen kääntyi takaisin miehen puoleen ja hymyili. Nyt pikkuhiljaa, naisen kasvoilta saattoi huomata, että toinen oli melko uupunut. Päivä oli ollut fyysisesti kuitenkin hyvin raskas. Henkisestä rasituksesta puhumattakaan. Nainen tuli lähemmäs Ivania ja nojautui seinään saman kohdan alle johon mies nojasi. Naisen kädet olivat tämän selän ja seinän välissä, kuin merkkinä siitä ettei nainen ainakaan aikonut hieroa toista enempää.

Näytti siltä, että nainen oli aikeissa sanoa jotain, mutta ei tiennyt miten, ettei sitä ymmärretty aivan väärin.

Shiv tituleerasi häntä sankariksi, ilmeisesti vitsillään (ihan oikeasti, kukaan ei sanonut Ivania sankariksi tosissaan. Ei vaan yksinkertaisesti sanonut) ja näutti painavan yökerhon nimen mieleensä. Naisen viedessä kuppia tiskialtaaseen Ivan katseli selän näyttävää tatuointia ja kohautti harteitaan: "Mikäli alkaa, minähän voin taas pelastaa sinut."

Shiv ei ollut missään vaiheessa näyttänyt siltä, että kaipasi tulla pelastetuksi. Itse asiassa Ivan oli melko varma, että ilman häntäkin nainen olisi selvinnyt paikalta melko vahingoittumattomana. Hän osasi lyödä pampulla ja nyrkillä. Siihen ei paljoa vaadittu. Nainen osasi kaiken maailman kierrepotkuja, ja oli vielä ilmeisen voimakas kokoisekseen.

Palatessaan viemästä lasia Shiv nojautui seinää vasten ja näytti hetken siltä, että aikoi puhua. Ivan oli aistivinaan ilmassa epävarmuutta. Hetken aikaa hän odotti, tietämättä, oliko se epävarmuus hänen vai Shivin, ja kohotti sitten aavistuksen toista kulmaansa: "Senkus kysyt."

Oli ehkä vielä vähän aikaista kertoa osaavansa lukea mielialoja. Kenties Shiv tuntisi olonsa ahdistuneeksi. Hän ainakin olisi tuntenut, jos joku olisi lukenut hänen mielialojaan, olkoon miten mukava tuttavuus tahansa. Ajatukset olivat yksityistä omaisuutta ja vaikka Ivan normaalisti käyttikin kykyään karkeasti ja häpeilemättä omaksi hyväkseen, hän ei halunnut tehdä niin Shivin tapauksessa. Hän halusi olla korrekti nyt.

Hän ei halunnut ryssiä tätä vituralleen heti alkuun.

Nainen tiesi olevansa melko läpinäkyvä aikeissaan, ellei aivan ajatuksen kanssa koittanut peittää niitä. Mies oli kuitenkin koko ajan osoittanut olevansa normaalia parempi lukija, mutta se ei ainakaan tässä vaiheessa häirinnyt Shiviä. Eipä hän tiennyt siitä mikä miehen koko kapasiteetti ihmisten lukemisessa oli, mutta ainakaan tässä mittakaavassa se ei vielä haitannut.

Nainen hymyili. ”Vain jos lupaat ettet ymmärrä väärin.” Nainen liikahti hiukan suoristaen aasentoaan seinää vasten. Tämä tuntui mittailevan miestä hetken aikaa, kuin arvioiden. Ei kuitenkaan pahassa mielessä. Jos nyt ketään voi arvioida täysin hyvässäkään. Ehkä tuo punnitsi vaihtoehtojaan, tai miehen vaihtoehtoja.

”Haluaisitko jäädä luokseni yöksi?” Nainen sanoi lopulta. Vedenväristen silmien katse kertoi, ettei kysymykseen ollut väärää vastausta. Nainen ei halunnut vaikuttaa toisen päätökseen mitenkään, ei sanoin, ei koskettamalla. Naisen mieli oli myös täysin tyyni.

Shiv oli jo kerran meinannut nukahtaa miehen vierelle. Ei olisi aivan kamalaa jos niin kävisi aivan oikeastikkin. Ihan luvan kanssa tälläkertaa, eikä niin, että nainen hiippaili toisen kylkeen kiinni kysymättä.

Ivan oli odottanut jonkinlaista kysymystä itsestään, työstään tai vaikka Marsista. Kutsu jäädä yöksi tuli vähän yllättäen eikä Ivan pitänyt ollenkaan siitä, miten se sai hänen vatsansa muljahtamaan. Se oli liian omituista, liian nopeaa. Ja liian toivottua. Shiv näki hänen lävitseen, eikä hän pitänyt siitä. Vai pitikö?

Hän oli jo aiemmin maannut paksulla patjalla lattialla ja hyvin se oli onnistunut. Jos hän nyt makaisi vuoteella, niin ei kai se mitään muuttaisi. Sitä paitsi tätähän hän oli toivonut, eikö vain? Muutosta paskaan elämäänsä. Jotain muutakin, jonka vuoksi käydä töissä ja pysyä hengissä, kuin Mars ja Dostojevskin parhaat- kokoelmakirjasarja.

"Minun pitäisi ruokkia Mars. Luultavasti se läiskii terraarionsa seiniä onnettomilla evillään ja kiljuu jo salaattia", järjestymies vastasi. Hetken aikaa, tosin vain ihan pienen hetken, hän ajatteli lopettaa puheensa siihen. Oli vaikea päästää eroon kurjuudesta. Siitä oli tullut osa häntä näiden vuosien saatossa. Niin suuri osa, että hän huomasi taistelevansa onnentunnetta vastaav vain, koska se oli liian omituinen. Kurjuus oli tuttua ja turvallista.

"Siihen mennee hetki tuossa paskasäässä", mies kuitenkin jatkoi. Ilmeisesti se piti ymmärtää myöntävänä vastauksena. Kyllä, hän voisi jäädä yöksi. Pieni kävely ruokkimaan lemmikkikilpikonnaa voisi tehdä ihan hyvää ennen yötä. Se voisi selkiyttää hänen ajatuksiaan. Järjestellä niitä parempaan, helpommin käsitettävään järjestykseen.

Ei sillä, että se olisi muuttanut mitään olennaista. Jäämässä hän oli, ja se jo auttamatta kertoi siitä, että Shiv oli jollain tasolla astunut näiden parin tunnin aikana lähemmäksi, kuin kukaan muu tätä ennen.

Nainen oli jo aikeissa sanoa, että ymmärtää ja toivottaa hyvää yötä toiselle, kun mies jatkoikin antaen kuvan siitä että palaisi vielä. Naisen sydän sykähti kerran hyvin tuntuvasti ja levitti koko kehoon lämpimän aallon.
”Tottakai, käy vain.” Nainen sai vastattua. ”Ovi ei ole koskaan lukossa.” Hän jatkoi.

Shiv katsoi Ivania, hymyili ja hengitti kerran syvään. Edes henkilöltä, joka ei olisi kyennyt aistimaan toisten tunteita ei olisi jäänyt huomaamatta, kuinka hyvältä naisesta juuri nyt tuntui. Vaikkei mitään muuta tapahtuisikaan, vaikka Ivan ei koskaan tulisi edes takaisin, oli tämä tehnyt pelkällä läsnäolollaan naisen kouriin tuntuvasti onnellisemmaksi kuin vuosisataan. Ihan vain olemalla olemassa. Kuvitella.

Nainen jäi siihen paikoilleen kun Ivan otti vaatteensa lähti. Ulko oven kello päästi hiljaisen kilahduksen kun ovi sulkeutui toisen takana. Hetkeen nainen ei vieläkään voinut liikkua, hän vain seisoi siinä ja katsoi ovea. Binturongin putputtava ääni, kuin kysymys naisen takin sisältä havahdutti naisen harvinaisesta euforiastaan ja hän puisti päätään kuin rikkoakseen lumouksen.

Shiv teki pintapuolisen siivouksen, lähinnä siistien lääkintähuoneen ja sulki ylimääräiset valot ja ovet. Silmäluomet tuntuivat painavan juuri nyt ainakin kilon kappaleelta. Jos nainen istahtaisi eteisen nojatuolille ihan vain hetkiseksi.

Tummahipiäinen nainen käpertyi nojatuolille ja sulki silmänsä ihan vain hetkeksi.

//Tarina jatkuu täällä.