Talkin 'bout the wrong place at a wrong time...

Kaksi päivää ei mennyt kuin siivillä. Se mateli eteenpäin kuin kolmesta kohtaa pyörän alle jäänyt kastemako, joka ei vielä tajunnut, että kaikki oli menetetty joka tapauksessa. Shiv pysytteli hänen rinnallaan huolimatta siitä, että hän oli kaikista klassisin oma itsensä. Sairaalat eivät selvästikään tehneet hänelle hyvää, vaan saivat hänet kiukkuiseksi ja vaivaantuneeksi. Missään välissä hän ei kuitenkaan ajanut Shiviä pois eikä haukkunut tai syytellyt.

Kahden päivän kuluttua Ivan kykeni varaamaan kipsatulle jalalleen hivenen painoa ja kävelykepeillä klenkkaaminen onnistui jotenkuten kipeästä kyljestä huolimatta. Tuli kotouttamisen aika. Kipulääkekerta laukussaan Ivan tungettiin taksiin ja taksi heitti sekä hänet että naisen Shivin asunnolle. Ivanin asuntoon pääseminen olisi rikkinäisen hissin takia vähän hankala saavutettava kipsi jalassa ja liikkumisen ollessa äärimmäinen ponnistus.

Rullatuolinkin Ivan sai mukaansa, mutta kieltäytyi jyrlästi käyttämästä sitä.

Shivin tuvalla Ivan sai jonkinlaista lohtua Marsin ikäväänsä katselemalla Rahua. Putputtava otus oli ihan kiva, loppujen lopuksi. Ei se Marsia korvannut, mutta olipa seuraa.

He eivät olleet puhuneet Shivin kanssa enää niistä kolmesta tietystä sanasta. Ivan ei osannut ottaa sitä puheeksi ja mitäpä siitä olisi enää sanonutkaan? Huolimatta siitä, että oli edelliset päivät kärvistellyt kuin kiukkuinen koirak, hän ei ollut Shiville vihainen. Tilanteelle kylläkin, mutta se nyt ei ollut naisen vika. Urheasti Shiv oli jaksanut istua sairaalassa vapaaehtoisesti. Ivankin olisi tehnyt sen naisen puolesta, vaikka olisi vihannut verisesti jokaista minuuttia.

Hoitajien lähdettyä (ja käskettyä välttämään fyysisiä rasitteita pariin viikkoon - taas) he jäivät kaksin. Ivan oli istuutunut yhdelle eteisen nojatuoleista ja kepit nojasivat seinään hänen vieressään. Pyörätuoli oli jätetty oven eteen eilä mies selvästikään aikonut edes tiedostaa sen olemassaoloa. Koska ei keksinyt loppujen lopuksi mitään muutakaan sanottavaa, päätyi Ivan lopulta sanomaan ääneen sen, mikä tuskin oli yllätys enää tässä vaiheessa: "Minä vihaan sairaaloita."

Shiv ripusti takkiaan naulakkoon ja hyvästeli lähihoitajan. Ei varmaan ollut ihme, että nainen oli näiden kahden päivän aikana muodostanut paljon lämpimämmät välit hoitajiin, kuin katkerana sängyssään maannut Ivan. Shivin selkää ja lihaksia särki. Tämä ei ollut kyennyt venyttelemään kunnolla ja oli joutunut nukkumaan nojatuolissa. Ei kovin lupaava yhdistelmä.

Nainen käveli muutaman askeleen pois oven edestä ja alkoi taivuttaa selkäänsä hitaasti taaksepäin. Nikamat napsuivat hiukan, kunnes naisen kämmenet osuivat lattiaan ja tämä pääsi täydelle kaarelle.
”Kas, en huomannutkaan moista. Etkä myöskään ole maininnut sitä kovin monesti siellä olomme aikana.” Nainen hymyili Ivanille, joka istui juuri nyt katossa, hänen näkökulmastaan. Nainen teki muutaman hitaan korjavan liikkeen ja naisen lannerangasta pääsi kovaääninen rusahdus.
”Vihdoin.” Nainen huokaisi ja alkoi nousta hitaasti takaisin pystyyn. ”Mutta kukapa sairaaloista pitäisi?”

Kun nainen oli saanut nyt painavimman kivun pois selästään keskittyi tämä mieheen. Rouva Pei oli, kuultuaan kaksikon seikkailusta, mitä rakastavimmin huolehtinut Rahusta ja tuodessaan eläintä takaisin varustanut naisen jääkaapin mitä mielenkiintoisammilla aasialaisilla valmisruuilla ja juomilla. Shiv meni keittiöön ja avasi jääkaapin. Tämä palasi hetken kuluttua Ivanin luo kädessään tölkki miehen lempimerkkistä limua.

Shiv polvistui toisen vierelle ja suuteli hymyillen miehen otsaa. ”Jos nyt keskittyisit vaikka nauttimaan siitä ettet ole enää siellä.”

Ivanin kylkeen sattui pelkkä Shivin venkoilun katsominen. Hän ei voinut ymmärtää, miten ihminen pääsi tuollaisiin asentoihin pamahtamatta poikki ainakin kolmesta kohtaan. Oli hän toki huomannut heidän vispilänkauppansa aikana, että naisesta oli monenlaisiin, kummallisiinkin fyysisiin suorituksiin ja että tämä venyi kuin kuminauha koskaan katkeamatta, mutta silti.

Saadessaan kirsikkalimonadinsa (jostain syystä hän oli huomannut pitävänsä siitä, vaikka se oli alkuun maistunun kissanvirtsalta) Ivan avasi sen, varoi kuohuvaa vaahtoa ja hörppäsi sitten hiukan ennen kuin vilkaisi taas naisen puoleen. Koko sinä aikana, kun hän kyyhötti sairaalassa vihaamassa maailmaa, Shiv ei ollut puhunut mitään omasta kokemuksestaan. Hän oli aistinut pelon ja epätoivon ja oli vaikea kuvitella, että se tuosta vain... unohtuisi.

"Niin kai", mies mutisi ja laski limonadinsa hetkeksi käsinojalle.

"Olisit sinä voinut kotonakin käydä välissä. Rutinasta päätellen olit melkoisessa solmussa nukuttuasi pari yötä tuolilla... onko kaikki muu nyt... hyvin?"

Oli selvää, ettei Ivan ollut koskaan ollut suuremmin kiinnostunut kenenkään voinnista. Hän ei osannut onkia salakavalasti esille, vaivasiko jokin, vaan päätyi ennen pitkää aina vain kysymään suoraan.

Ammukset saattoivat olla yleensä vähän summamutikassa valittuja, mutta mies osui aina kohteeseensa naisen kanssa. Toisen ilme värähti hiukan ja Shiv laski katseensa toisen kasvoista limutölkkiin.
”En ala itkeä lohduttomasti keskellä yötä, jos sitä pelkäät.” Nainen naurahti läpinäkyvän teennäisellä sävyllä. ”Sellaista ei kestäisi kukaan. Kyllä minä pärjään, älä huoli.” Paskapuhetta, mutta ostetaan nyt sitten.

Niin kauan kun nainen vain keskittyisi toisen hoitamiseen kaikki oli hyvin. Niin se oli aina toiminut. Muutaman kuukauden päästä tämä ei edes muistaisi enää koko tapausta. tai ainakin se muuttuisi sellaiseksi etäiseksi aaveeksi, niinkuin kaikki muukin hirveys mitä nainen oli puolen vuosituhannen saatossa todistanut.

Nainen selvitti kurkkuaan, tuuppasi ajatuksen taas kauas takaalalle ja nousi tuolin viereltä. ”Onko sinulla nälkä? Koko kaappi pursuaa jos jonkinmoista mysteerilihaa ja ne pitäisi hävittää mieluiten syömällä."

Ivan nappasi kiinni Shivin kädestä, ennen kuin nainen ehti lähteä. Pieni ääni päässä tivasi taas tuttua kysymystä (Mitä nyt? Mitäs sanot nyt?), mutta Ivan käski sen vaieta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa nyt, mutta jotain piti sanoa. Hän oli ehkä saanut turpaansa kunnolla, mutta niin oli saanut Shivkin. Naisella ei vain ollut vammoja todisteeksi siitä.

"Öäh... niin. Ei sinun ole pakko parkua keskellä yötä. Mutta jos tekee mieli, niin voit potkia hereille", Ivan totesi ja päästi irti kädestä puristettuaan sitä hetken verran tavallista kovemmin. "Minä kuuntelen kyllä."

Hänen pitäisi ehkä harkita sanojaan joskus. Näin nopeasti ajateltuna koko litania kuulosti valtavalta kliseeltä ja Shiv oli varmasti kuullut sen satoja ketoja elämänsä aikana ties keneltä. Satoja kertoja se oli luultavasti osoittautunut tyhjäksi lupaukseksi. Mutta eipä hän oikein muuta voinut antaa, kuin sanansa. Niin käpäiseltä kuin se saattoikin kuulostaa.

"Ja voit luottaa siihen, ettei, tuota, kukaan enää... no. Sellaista. Minä vaikka puren ne kuoliaiksi."

Juuri sillä hetkellä hän kuulosti siltä, että voisi tehdäkin sen.

Nainen säpsähti hiukan, mutta rentoutui kyllä. Tämä katsoi alas mieheen, joka kamppaili taas sanojensa kanssa. Hetken arpomisen jälkeen ulos tulivat kuitenkin juuri ne oikeat, kliseisiä tai ei. Naisen leuka puristi hampaita yhteen, kun mieli tunki väkipakolla pintaan pyrkiviä ajatuksia takaisin alitajunnan synkkään unholaan.

Mies päästi irti kädestä ja lupasi kuunnella ja pitää huolta. Mitäpä muuta sitä voisikaan pyytää. Naisen käsi nousi ja haroi miehen mustat hiukset pois tämän kasvoilta, koska pelkkä hiusten silittäminen ei nyt vain oikein tuntunut oikealta.
”Tiedän, rakas.” Nainen sanoi ja nielaisi painostaneen olon kurkustaan. Ivanin harmaissa silmistä oli hyvä ottaa itselleen ankkuri tähän hetkeen.
”Kiitos.”
Kaikki oli nyt hyvin. Tai siis niin hyvin kuin olettaa saattoi. Miestä vitutti ja tällä oli enemmän teippiä iholla kuin laki salli, mutta muuten kaikki oli hyvin.

Nainen käsittelisi kyllä asian itsensä kanssa jossain välissä, mutta tämä ei tahtonut vaivata Ivania sillä. Mitään ei ollut kuitenkaan loppujen lopuksi tapahtunut. Naisen pitäisi kyetä pyyhkimään se mielestään niinkuin muutkin huonot muistot. Pitäisi.

Pelko oli naiselle muodostunut melkein tuntemattomaksi käsitteeksi vuosien saatossa, mutta sen pikainenkin visiitti halvaannuttavan pakokauhun muodossa oli ollut vaarassa suistaa naisen seesteisen psyykkeen sivuraiteille kokonaan. Onneksi ihmisaivoilla oli oma mekanisminsa selvitä moisesta ja Ivanin nukkuessa naisella oli ollut aikaa meditoida ja setviä ajatuksensa.

Mitään ei ollut kuitenkaan tapahtunut. Saman lauseen toisteleminen mielessä auttoi.

Shiv hymyili taas niinkuin normaalistikkin ja suuntasi keittiöön.
”Niin mitä haluaisit syödä?”

Hetken Shiv näytti murtuvan, mutta kokosi itsensä jo ennen kuin ehti nyyhkäistäkään. Ivan kohautti harteitaan ruokatarjoukselle: "Mitä sieltä nyt löytyy. Baby."

Hän oli viime aikoina ollut "rakas" ja "kulti". Koska se oli jotain täysin käsittämätöntä ja jollain tasolla ällöttävää, mutta silti suloista, olisi Shivinkin oltava valmis kestämään hellittelynimiä. Baby ei suinkaan olisi mauttominta, mitä hän voi keksiä. Ei alkuunkaan.

Hänen odotellessaan ruokaa joku idiootti päätti keskeyttää hetken ja soittaa. Kuten Ivanin kaltaisilla ihmisillä, hänen puhelimensa soittoääni oli se kaikista yksinkertaisin "ring ring" mitä vain voi valita. Ja kuten Ivanin kaltaiset ihmiset yleensä, myös Ivan vastasi puhelimeensa kaikessa yksinkertaisuudessaan (ja huomattavan vittuuntuneeseen sävyyn": "No?"

Ilmeisesti soittaja oli joku astetta virallisempi taho, koska seuraavaksi äänen sävy muuttui pakotetun kohteliaaksi. Hetken aikaa mies kuunteli, nyökytteli, mumisi ja kiitti sitten ilmoituksesta. Yksinkertaisen simpukkaluurin kansi napsahti kiinni ja se tungettiin takaisin farkuntaskuun.

"Soittivat poliisista. Ilmeisesti ei ole mitään pelkoa mistään syytteistä tai sellaista."

Jotain hyvää tähänkin päivään. Ivan oli ehtinyt maalailla kauhukuvia linnareissuista (mikä ei toisaalta olisi saanut sekään häntä katumaan tekoaan yhtään), mutta ilmeisesti moiseen ei olisi tarvetta. Jos se paska-aivo olikin halunnut nostaa syytteen, ainakaan se ei ollut edennyt alkutekijöitään pidemmälle. Shivin ja hänen sen sijaan pitäisi käydä asemalla antamassa kunnon lausunnot. Tai hänen ainakin, Shivistä hän ei tiennyt. Voisihan se olla, että nainen oli jo hoitanut velvollisuutensa.

Ennenkuin Shiv ehti antaa toiselle vaihtoehtoja, puhelin soi. Nainen kohautti olkiaan ja jatkoi pienen, ääriään myöten täytetyn jääkaappinsa tutkimista. Miehen äänensävyn muutos sai naisen kiinnostumaan. Tämä nappasi kaksi lupaavimman näköistä pakettia ja tuli seuraamaan miehen keskustelua bambusermin päähän.

”Hyviä uutisia siis vaihtelun vuoksi.” Nainen hymyili helpottuneena. "Sanoivatko ne mitään muuta?" Nainen kysyi, vaikkei sillä kait väliä olisi ollutkaan. Tärkein oli jo selvillä. Shiv ei olisi ikinä voinut antaa itselleen anteeksi jos miehelle olisi koitunut tästä jotain isompia sanktioita. Tämä vain sattui olemaan valitettavasti maa, jossa kaikilla oli oikeus haastaa ketä tahansa oikeuteen, oli syyte tai syy kuinka naurettava hyvänsä. Nainen oli vain hyvillään siitä että edes vaihtelun vuoksi oikeusjärjestelmä toimi.

Shiv päätti vaihtaa puheenaihetta, ennen kuin alkaisi taas ajatella asioita uudelleen.
”Tänä iltana sinulla olisi kaksi mehukasta ja maistuvaa vaihtoehtoa.” Nainen esitteli kahta iloisen väristä pakettia joissa oli pelkät aasialaiset tekstit. Shiv luki ääneen ensimmäisen paketin mainosteksti lauseen, lausuen sujuvasti koreaa ja sen perään esitteli toisen paketin yhtä laadukkaan mainostekstin kantonin kiinaksi.
”..eli näin länsimaalaisittain maistuvaa kanaa pähkinäkastkkeessa, tai mehukasta possua hapanimelä kastikkeella.” Nainen selvensi hymyillen. ”Minulle on sama kumpaa haluat, joudut kuitenkin syömään koko annoksen itseksesi.”

Ivan katseli vertaillen kahta pakettia. Puhelu oli saanut hänet hieman paremmalle tuulelle ja nälkäkin oli vähän. Hetken aikaa mies tuumi, miettien näemmä oikeinkin tarkasti kahden vaihtoehdon välillä, ja totesi sitten: "Riippuu, kummassa on parempi jälkiruoka."

"Haluan jotain... tummaa. Eksoottista. Mieluiten pehmeää."

Hetken aikaa mietittyään ja muistettuaan, mitä pari päivää sitten lähestulkoon tapahtui, Ivan pyyhki kasvoiltaan pienen, vinon hymynsä ja korjasi sanojaan: "Esimerkiksi kahvia."

Jeesus kristus hän oli idiootti. Sen lisäksi, ettei oikein tajunnut näistä hommista mitään, hän meni vielä ehdottelemaan jotain vähän jälkeen raiskausyrityksen. Se oli lähestulkoon sama kuin tarjoaisi uimareissua juuri melkein hukkuneelle tai kutsuisi palovammapotilaan katsomaan tulennielemisshowta. Paras antaa Shivin vähän rauhoittua. Nainen valehteli kaiken olevan kunnossa, mutta Ivanille ei sattuneista syistä valehdeltu kovinkaan tehokkaasti. Shiv oli melko hyvä peittämään tunteensa jopa itseltään, mutta aina silloin tällöin tämän muurin takaa pilkisti jokin todellinen tunne. Ja äsken Ivan oli aistivinaan ihan pienen hetken ajan epämukavuutta. Pahoja muistoja.

Miehen ehdotus sai naisen hetkeksi aikaa hämilleen. Sellaista ei sattunut usein.
”N..niin, noh minä laitan jotain.” Nainen selvitti hiukan kurkkuaan ja katosi sermin taakse.

Nainen joutui nojautumaan käsillään keittiön pöytään ja vetämään hiljaa syvään henkeä muutaman kerran, että saisi sisuskalujaan kourivan tunteen katoamaan. Ja tämä ei ollut sellainen hyvälaatuinen tunne vatsassa. Hengittäminen auttoi ainakin hetken aikaa, mutta silti tuntui kuin joku yrittäisi kaivaa tietään ulos naisen sisältä.

Mikä helvetti häntä oikein vaivasi? Ivan ei teoriassa ollut sanonut mitään sopimatonta, mutta silti naisen sisukalut tuntuivat muljahtavan uuteen asentoon. Iljettävä tunne. Reaktio oli suurimmaksi osaksi fyysinen, mutta mielikin hämmensi hetken aikaa omaa soppaansa ennenkuin rauhottui jälleen.

Nainen ravisti päätään.
Mitään ei ollut tapahtunut.

Shiv nousi takaisin pysty asentoon hengitti kerran vielä syvään ja alkoi aukomaan toista ruokapaketeista.

Ivan katseli hetken aikaa Shivin perään ja kampesi itsensä sitten ylös tuolilta.

Vitun idiootti.

Hän kaiveli taskustaan sätkäaskinsa, asetteli sätkän suuhunsa ja viittoili sitten ovea kohti.

Vitun idiootti.

Oven sulkeutuessa takana Ivan odotti hetken aikaa, ennen kuin vitutuksesta tärisevillä käsillään kykeni sytyttämään tupakkansa. Oikeastaan pitkästä aikaa hänen ei edes tehnyt mieli tupakkaa, mutta sisällä oli ollut sen verran ahdistava ilmapiiri, että jopa hänenkaltaisensa kestokyrpiintyneen teki mieli paeta hetkeksi ulos tupakalle.

Olisi hän voinut jäädäkin ja yrittää tarjota tukea. Mutta millä vitulla? Miten? Hän nyt oli kuitenkin mies ja sellaista. Ajattelematon paska, kuten äsken tuli huomattua. Normaalisti hän ei olisi vetänyt hernettä nenäänsä loukatessaan jotakuta vahingossa (the hell, hän teki sitä joka päivä ja ihan tahallaan), mutta nyt... nyt hänen olonsa oli aivan sanoinkuvaamattoman huono.

Muutaman savun kiskottuaan Ivan linkutti keppiensä avulla kurkistamaan ikkunasta. Ihan vain nähdäkseen, oliko kaikki kunnossa. Tai ei tietenkään ollut, mutta... no. Kenties Shiv uskaltaisi ahdistua, kun hän oli poissa. Tai jotain.

Oven kello kilahti. Ivan meni menojaan jonnekkin, sanomatta sanaakaan. Tai saattoi sanoakin, ei niinkuin nainen olisi sitä todennäköisesti kuullutkaan. Kädet tekivät työtä automaation voimin.

Sydän yritti rinnasta ulos muutamalla kipeää tekevällä lyönnillä. Huoneistossa oli niin hiljaista ettei mitään muuta kuulunutkaan. Kuvotuksen tunne voimistui. Naisen oli pakko laskea tavarat käsistään ja ottaa askel taaksepäin pöydästä. Vatsaa kouristi niin että nainen taipui kaksin kerroin. Jos tämä olisi viimeisen kahden päivän aikana syönyt jotain, eikä elänyt pelkällä teellä, olisi tämä varmasti oksentanut koko vatsalaukkunsa sisällön. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Sen sijaan sisältä tuli jotain aivan muuta.

Huuto kuului ulos asti. Täysin estoton, jostain hyvin syvältä kumpuava, veren hyytävä primaalihuuto. Sitä jatkui varmaan 20 sekunttia, mutta se tuntui ikuisuudelta.

Ääni oli jo lakannut, kun Roiva Pei syöksyi pihalle oman liikkeensä takaovesta kuin sähköpiiskalla isketty ahma. Tumma hiippari ikkunassa oli melkein saamassa elämänsä löylytyksen, ennenkuin nainen tunnisti tämän. Rouva kipitti miehen luo ja vilkaisi sisälle samasta ikkunasta.

Ikkunasta saattoi nähdä vain naisen ääriviivat, kun tämä oli polvillaan, kerälle käpertyneenä keittiön lattialla.

Rouva vilkaisi Ivania.
”Sinä. Mene sisälle ja ottaa syliin. Shiew, vahva mutta ei särkymätön. Sinä pitää kiinni eikä päästää ennenkuin hyvä taas.” Rouva saneli miehelle, niin hyvin kuin kieltä taisi. Tämä taputti itseään kahta päätä pidempää miestä olalle ja nyökkäsi. ”Parantua nopeasti. Minä tuon lääke.” Nainen sanoi ja lähti kipittämään takaisin omaan kojuunsa.

Se syy, miksei Ivan jo ollut sisällä, oli ihan puhdas järkytys. Shiv oli tähän asti ollut kaikkea muuta, kuin tunteidensa vietävissä (paitsi ne muutamat harvat kerrat). Nyt naisen rautaisesta itsehillinnästä ei ollut tietoakaan.

Hän oli todella hyvä tässä hommassa. Jos jossain oli kirja kymmenestä kuolemansynnistä suhteessa, yksi niistä oli varmaankin "flirttaile melkein raiskatun kauniimman puoliskosi kanssa". Ivan olisi saanut täyden kympin suorituksesta. Mahtavaa.

Ennen kuin mies ehti päättää, mennäkö sisään vai tuijottaako vielä ikkunasta suu auki, ryntäsi jostain yllättäen esille yksi niistä joskus aiemmin nähdyistä mummoista. Ivan ei ollut ihan varma, mistä se ilmestyi, eikä hän täten huomannut olla edes vittuuntunut naisen tunkiessa samalle ikkunalle ja jaellessa ohjeita. Kunhan nyökkäsi vähän hämillään. Mummelin kipitettyä takaisin kojuunsa Ivan vilkaisi taas ikkunaa, sitten ovea ja mietti, olisiko sittenkin parempi mennä helvettiin täältä.

Jalat veivät kuitenkin kyselemättä ovelle ja sitä kautta sisälle.

Huuto oli jo loppunut, mutta Shiv ei vähäisimmässäkään määrin ollut kunnossa vielä. Kaikkea muuta, itse asiassa. Ivan klenkkasi lähemmäksi, laskeutui hyvin varovasti istumaan (kipsatun jalan kanssa se oli jo temppu sinällään) ja tuuppasi keppinsä kauemmaksi. Hän ojensi kätensä, kiskoi Shivin lähemmäksi mahdollisista vastusteluista huolimatta ja nosti vasten rintaansa, vaikka se kipeää tekikin. Juuri nyt kivulla ei ollut väliä. Ei hänen kivullaan.

Shiv oli edelleen keskellä keittiön lattiaa kun oven kello kilahti. Ei nainen sitä edes kuullut. Hän vain kyyhötti siinä, polvillaan lattialla, kädet oman vartalonsa ympärille kiedottuna ja otsa vasten lattian kaakeleita. Nainen ei nyyhkyttänyt, tai päästänyt mitään muutakaan ääntä. Mahtoiko edes hengittää.

Nainen ei ollut enää mitenkään kontrollissa omasta mielestään. Aivot kävivät läpi kokemaansa kivuliaalla tarkkuudella, kuin hakaten kaiken kiveen jälkipolvia varten. Kohta kohdalta, jokainen muisto. Hengitys olisi halunnut salvata. Aivot keksivät itse jatkoa tarinalle. Miestä ei koskaan ammuttu. Silkka kauhun tunne oli jotain niin kuvottavaa.

Äkkiä jokin muuttui. Kädet tarttuivat melkein katatoniseen naiseen ja vetivät tämän syliin. Kosketus tuntui rikkovan lumouksen. Shiv pystyi kuulemaan jonkun toisen hengityksen, sydämmen sykkeen. Hereillä koettu painajainen alkoi pikkuhiljaa muuttua paperiksi ja palaa reunoilta. Henki alkoi taas kulkea. Joku piti lähellä ja keinutti hiljaa.

Pitkän aikaa nainen oli vain hiljaa Ivanin sylissä.
Tunteet alkoivat tyyntyä. Painajainen kadota.

Kaiken pahan alta läpi tunki yksi ainoa ajatus joka täytti mielen ja rauhoitti. Se alkoi lämmittää sisältä päin ja se poltti loputkin pelot tuhkaksi. Mikään ei enää satuttaisi, niin kauan kun ajatus oli olemassa.

”Minä rakastan sinua, Ivan.” Ääni oli vain kuiskaus, mutta ei sen tarvinnutkaan olla.

Ivan nyökkäsi ja kiristi vähän otettaan. Hetken mies oli hiljaa kuin miettien, mitä tuohon piti vastata, ja lausui sitten vasten päälakea: "Minä rakastan sinua. Enkä minä anna kenenkään tehdä sinulle mitään."

Hän oli pahoillaan, mutta turha sitä oli sanoa. Kai Shiv tiesi sen jo. Sietäisi tietää ainakin. Raiskaus se oli, vaikkei se mulkku ehtinytkään tunkea kyrpäänsä mihinkään. Yhtä lailla se oli nöyryyttävää ja sattui. Ja aiheutti pelkoa.

Hän melkeinpä toivoi, että se persenaama pääsisi vapaalle jalalle. Hän tunsi yhden ihmisen, joka voisi... voisi hoitaa sen rankaisupuolen. Ehkä hänen pitäisi puhua sille ihmiselle. Se olisi voitto heille kummallekin, ja ainakin siitä paskanaamasta päästäisiin. Ivan ei katsoisi sen olevan edes murha. Se oli yksinkertaisesti oikeutta.

"Yksi niistä kinsumummoista lupasi tuoda sinulle jotain hyvää. Tapasin tuossa ulkona sattumalta", Ivan valehteli kömpelösti. Hän ei halunnut Shivin tietävän, että nainen oli nähnyt tämän ahdingon. Shiv pelästyisi kumminkin ja vetäytyisi taas itsehillintänsä taakse. Kuvittelisi ja esittäisi kaiken olevan hyvin, vaikkei mikään olisikaan. "Ilmeisesti siis noiden kahden erikoisen ruokalajin lisäksi meillä on pian kolme erikoista. Voimme syöttää Rahulle sen epäilyttävimmän."

Miehen sylissä tuntui siltä että koko ulko maailma oli aivan yhden tekevä. Oli vain kaksi ihmistä. Nainen huokaisi syvään olon helpottuessa ja puski kasvojaan hiukan miehen kaulaa vasten. Toisen kommentti naapurin rouvasta ja tämän keitoksista sai naiselta vastaukseksi pienen huvittuneen hymähdyksen.

Nainen silitti rauhallisesti miehen kaulan karheaa sänkeä. Pää lepäsi miehen olkaa vasten, kun nainen oli vain käpertyneenä kerälle toisen syliin. Vasta lälläisellä viiveellä naisen poskea pitkin valui muutama yksittäinen pisara, ei muuta.

”Kiitos.” Nainen huokaisi. ”.. ja anteeksi. Lupasin olla hajoilematta sinun nähtesi, mutta ilmeisesti minuun ei voi luottaa enää alkuunkaan.”
Nainen muisti äkkiä miehen vammat ja vilkaisi miehen kasvoja. ”Sinua tietenkin sattuu aivan järjettömästi juuri nyt. Anna anteeksi.” Shiv nousi istumaan paremmin, ettei enää nojaisi toiseen.

"Mitäs tuosta", Ivan totesi, vaivautumatta valehtelemaan, että Shiv oli väärässä. Ja jos olikin väärässä, niin se johtui alakanttiin arvioimisesta. Järjettömästi ei ollut kyllin vahva adjektiivi.

"Ei sillä ole väliä. Eikä sinun tarvitse olla pahoillasi", mies totesi ja raahautui vähän lähemmäksi seinää, jotta voisi edes nojata johonkin. Siellä hän ojensi taas kätensä ja avitti Shivin rinnalleen. Pieni kipu ei merkinnyt mitään, kun vastapainona oli jotain tarpeeksi arvokasta.

Jösses. Hänestä tulisi tätä menoa hempeä paska. Oli jopa jollain tasolla hermostuttavaa huomata, miten paljon jonkun ihmisen onni merkitsi. Miten paljon hän saattoi pitää jonkun kosketuksesta. Miten hän huomasi, ihan oikeasti, pitävänsä siitä, että oli milloin "kulti", milloin "rakas". Vaikka se oli imelää. Vaikka se oli aina edes ajatuksena iljettänyt häntä.

"Minä voin yrittää titistää pari kyyneltä myös, niin olemme tasoissa", mies lupasi, oli hetken hiljaa ja pudisti sitten päätään: "Unohda, että sanoin mitään."

Nainen siirtyi toisen perässä seinän vierustalle ja otti mielellään vastaan tarjotun paikan toisen kainalosta. Jonkun mielestä olisi voinut olla hölmöä istua keittiön lattialla vierekkäin, mutta jostain syystä, siinä ei tuntunut juuri nyt olevan mitään vikaa. Joku olisi voinut sanoa, että naisen oli aika hankkia huonekaluja, kuten vaikka keittiön pöytä, mutta nainen oli sitä mieltä että iso avoin tila keittiössä oli ollut siinä jotain syytä varten vapaana. Ehkä siihen mahtuisi joskus hamassa tulevaisuudessa terraario. Kukaties.

Miehen viimeisin kommentti ansaitsi ensin mulkaisun kulmien alta ja kun sitä yritettiin ottaa takaisin nainen ei voinut kuin naurahtaa ja tuhahtaa.
”Paskapää.” Ainakin huumorintaju oli vielä kunnossa.

Nainen hymähti uudelleen itsekseen ja silitti hajamielisesti hamenhelmansa paremmin jalkojensa ympäri.
”Viimekertaisesta hajoamisestani onkin jo aikaa.” Toinen joutui oikein miettimään. ”.. tarpeeksi. Taidan syyllistyä hiukan tunteiden patoamiseen. Se ei näymmänsä ole pidemmän päälle kovin hyvä juttu.” Nainen puhui. Ei tämä edes odottanut, että mies todella kuuntelisi. Kunhan oli siinä ja nyökkäili vaikka, se riitti.

Shiv otti miehen käden ja kietoi sen tiukemmin ympärilleen, kuin kääriytyisi peittoon. Naisen mieli oli jo huomattavasti parempi. Tyynen pinnan alla ei enää yrittänyt mitään pintaan sekoittamaan pakkaa. Äskeinen räjähdys oli tehnyt ilmeisesti pelkkää hyvää.

Ivan otti haukut vastaan mukisematta. Kenties hän oli ansainnut ne, tämän kerran. Kätensä hän yritti kietoa niin tiukasti naisen ympärille, kuin vain kykeni puhkeamatta säälittävään vaikerrukseen kyljen huutaessa hoosiannaa. Kovasti se yritti huutaa nytkin, mutta Ivan vaiensi sen vaihtamalla hiukan asentoa.

"Patoa tai ole patoamatta. Miten vain haluan. Jollet ala viskellä minua lautasilla, olen mielelläni tukena jos mielesi tekee puhua. Lautastapauksessa olen tukena jonkun kestävän suojan takana. Hengessä mukana, tiedäthän", Ivan totesi ja vilkaisi ovea. Kaipa se kiinalaismummu pian tulisi rohtoineen. Mikään kiire tällä ei kai ollut eikä Ivan kiirettä halunnutkaan. Tässä oli ihan hyvä.

"Palataksen siihen aiempaan puhelinsoittoon", mies totesi sitten ja palautti katseensa ovesta Shivin päälakeen. "Poliisiasema haluaa lausuntoja. En tiennyt, oletko sinä jo antanut, mutta minä en ainakaan. Saa senkin paskan pois alta."

Mitä pikemmin kaikki paska paperityö olisi hoidettu, sitä pikemmin tämän voisi unohtaa. Käsi silitteli vaivihkaa naisen olkapäätä ja leuka hieraisi päälakea. Unohtaminen ei kenties olisi mahdollista ihan kokonaisuudessaan, mutta hänelle riittäisi ihan sekin, että Shiv pysyisi tällä tuulella. Äskeinen kauhu oli poissa ja mielessä väreili taas rauha ja harmonia. Se sama, joka oli vetänyt häntä alussa puoleensa kuin hunaja ilman, että hän oli edes tiennyt naisesta yhtään mitään.

Joillekin suhteille kävi niin, että ne lysähtivät kasaan ja kuolivat, mitä enemmän aikaa kului. Ivanista tuntui, että hän kaipasi tähän kummaan new age-mestaan ja hindukaunottarensa kainaloon joka päivä enemmän. Paikka tuntui enemmän kodilta kuin se paskala, jossa hän ja Mars olivat asuneet ties miten pitkään.

Marskin viihtyisi täällä. Varmasti. Olihan se kaiken kaikkiaan hyvin harmoniaa, runiiteita ja rauhaa rakastava kilpikonna.

Kun mies puhui puhelinsoitosta nosti nainen katseensa tämän kasvoihin. Toinen mietti äkkiä kaikki ihmiset läpi, joiden kanssa hänet oli pakotettu keskustelemaan sen vajaan 12 tunnin odottelun aikana.
”En mielestäni ole ainakaan antanut lausontoa poliisille. Kaikille muille konitohtoreille kylläkin, mutta en mielestäni poliisille. Ehkä se olisi hyvä tehdä mahdollisimman pian. Kunkan vain rouva Pei..”

Niin kammottavaa kun se olikin, ulko ovi kävi juuri sillä siunaaman sekunnilla kun rouva mainittiin. Pieni pyöreä kiinalaisnainen teputti sisälle ison kattilan kanssa. Perässä seurannut tuoksu ei voinut luvata mitään muuta kuin hyvää.

Rouva laski kattilan liedelle ja siivosi yhdellä liikkeellä naisen aloittaman valmiseineen takaisin jääkaappiin. Mummo oli varmasti vähintään noita. Rouva Pei kääntyi katsomaan lattialla rauhassa istuvaa paria ja puhua solkotti pitkän siivun kantonin kiinaa. Shivin vilpittömästä naurahduksesta ja hymystä päätellen emäntä puhui Ivanista.
”Vitsi, vitsi.” Mamma hymyili Ivanille.
Shiv vastasi jotain kiinaksi ja rouva hymyili aurinkoisesti. Lähikaupan pikkulohikäärme avasi kaapin, kuin kotonaan, kauhaisi molemmille kupillisen ruokaa ja tuuppasi ne molemmille käteen. Antoipa vielä puikot ja haarukankin päälle ennenkuin lähti iloisesti höpöttäen matkoihinsa.

Shiv päästi Ivanin käden pois ympäriltään ja hymyili rouvan perään.
”Varsinainen pyörremyrsky.”

Ivan ei ymmärtänyt pajatuksesta sanaakaan, joka sai hänet vieläkin epäluuloisemmaksi. Hän ei halunnut olla puheiden kohde silloinkaan, kun ymmärsi, puhumattakaan nyt. Sönkötettyään siansaksaansa uskomattomalla vauhdilla ja tyrkittyään ruokia mummo katosi ovesta yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin. Ivan jäi toljottamaan perään ja mulkaisi sitten ruokaa kädessään. Hän ei voinut ymmärtää tällaista... tällaista naapurimeininkiä. Mikään ei ollut niin sairasta kuin opetella tuntemaan naapurinsa kaupunkiympäristössä.

Shiv tosin oli juuri niitä ihmisiä, jotka vain ystävystyivät puolen korttelin kanssa ilmestyessään paikalle. Kaunis, hyväkäytöksinen, kohtelias ja empaattinen. Kaikkea sitä, mitä Ivan ei ollut. Kenties se oli yksi syy, miksi hän alun perinkin oli mielistynyt.

"Mitä vittua se puhui? En ymmärtänyt sanaakaan", Ivan jupisi ja mulkoili ruokaansa. Hyvin pian sen tuoksu kävi kuitenkin sen verran vastustamattomaksi, että häppää oli pakko maistaa. Ja niin ikävää kuin se olikin, hänen oli pakko myöntää pitävänsä siitä.

"Täkäläiset ovat sairaalloisen huolehtivaisia. Varmaan jotain vikaa vedessä", mies lisäsi, kieritti muutaman nuudelintapaisen haarukkansa ympärille ja tarjosi sitä sitten Shivin suuntaan.

Shiv hymyili edelleen kovin huvittuneen oloisena kun mies alkoi tivata selitystä.
”Ei mitään kummempaa. Sain vain rouvan nopean diagnoosin tämänhetkisestä parisuhteestani. Hän puhui sinusta itseasiassa melko kauniin sanoin.” Nainen vilkaisi toiseen jopa hiukan vaikuttuneen oloisena.
”Olet ehtinyt näemmä tehdä ihan vaikutuksen.” Nainen hymyili.
”Tämä raja-seutu on vähän tälläistä. Kukaan ei pidä ovia lukossa, kaikki naapurit tuntevat toisensa, vedessä ja ilmastoinnissa on jotain vikana. Perus ghetto huttua.” Nainen virnisti.

Shiv ei ollut vielä ehtinyt koskea omaan annokseensa joka höyrysi tämän edessä.
”Ja mitä ilmeisimmin se on tarttuvaa.” Nainen hymyili ja antoi miehen syöttää haarukallisen suuhunsa. ”Mhh, hyvää.” Nainen mumisi tyytyväisenä.

Syötyään miehen tarjoaman haarukallisen nainen tajusi miten nälkäinen todella oli. Kaksi päivää sairaala tee-paastoa riitti herättämään ruokahalut vaikka Gandhille. Nainen tarttui omaan annokseensa.
”Oletko nyt varma, ettet kuole tähän, vaikka se onkin kasvisruokaa?” Nainen hymyili. Rouva Pei tiesi kyllä että nainen oli vegetaristi ja oli valmistanut ruuan sen mukaan. Rehellisesti sanottuna sitä ei olisi ikinä voinut tietää ellei nainen olisi sanonut.

Shiv saalisti puikkoihinsa jonkun tunnistamattoman kasviksen palan ja tarjosi sitä nyt vastavuoroisesti miehelle.

Ivan ei ollut ihan varma, siitä, ettei kuolisi tähän. Hän söi useinkin kiinalaista, mutta se oli sellaista peruskiinalaista huttua keskikaupungilta eikä minkään mummon nopeasti valmistamaa, mysteeristä kasviskiinalaista, jota tuotiin kriisitilanteissa sisälle höyryävä padallinen. Ilmastoinnissa ja vedessä tosiaan oli jotain vikaa. Tällainen yhteisöllisyys oli suorastaan hälyttävää.

Shiv oli siis kasvissyöjä... ei ollut tullut ekana mieleen, vaikka olisi se kai pitänyt huomata ruuista näiden viikkojen aikana. Tämä sotku tosin ei ensimmäisenä tuonut mieleen kasvisruokaa. Ivan ei ollut ihan varma, mitä se toi mieleen. No, joka tapauksessa, hän ei siis tilaisi mitään pihviä kummallekin, jos joskus kutsuisi naisen syömään. Mikäli nyt ikinä kutsuisi. Treffit olivat asia, jota Ivan ei vain voinut sietää. Kaksi tuntia aikataulutettua, ei missään vähäisimmässäkään muodossa luonnollista toimintaa, jonka katsottiin epäonnistuneen, mikäli ei päädytty seksiin tai edes portailla vaihdettuun suudelmaan.

Mysteerinen kasvispala oli ihan kelvon makuinen ja Ivan keskittyi syömään oman kumman annoksensa. Hän olisi voinut syöttää lisääkin, ellei äskeinen äkillinen murtuminen olisi saanut häntä ylivarovaiseksi. Parasta vain pitää matalaa profiilia tovin verran. Ei mitään liian läheistä.

Aivan kuin Ivan miehenä olisi ollut edes välttävän läheisyyshakuinen suurimman osan ajasta.

Ruoka oli kelpoa ja se tuli syötyä oletettua nopeammin. Laskettuaan astiansa maahan Ivan kampesi itsensä vaivalloisesti ylös seinää vasten, kurotteli kepit lattialta melkoisella vääntelehdinnällä ja hieraisi sitten ohimoitaan: "Missä minä nukun?"

Sängyssä nukkuminen ei ollut mikään itsestäänselvyys kai tässä tilanteessa, joten parempi sitä oli kysyä. Kaikkialla muualla nukkuminen toki vituttaisi, mutta Ivan oli niin immuuni sille tunteelle, ettei pieni lisä mitään tekisi. Tästä pahempaan solmuun oli vaikea mennä, vaikka viettäisi yönsä roskalaatikossa.

"Voisin vetää jonkinlaisen välikuoleman tähän väliin. Mulkut ahtoivat minut niin piukkaan kaiken maailman paskatatinoitaan, että sain varmaan myrkytyksen."

Sitä olisi voinut pitää vitsinä ellei olisi ollut selvää jo pelkästä ilmeestä, että Ivan oli varmasti puoliksi tosissaan. Hän ei suinkaan ajatellut sairaaloista vain hiukan pahasti ja marmattanut muodon vuoksi. Hän tunsi aivan rehellistä, puhdasta vihaa ja epäluuloa koko laitosta kohtaan. Tervettä? Tuskinpa. Mutta kyse oli Ivanista, jonka henkisestä terveydestä nyt muutenkin saattoi olla montaa mieltä. Todella montaa.

Ivan alkoi aterian päälle kammeta itseään ylös lattialta. Shiv nousi myös ja tarjosi tälle toisen kepin, kun toinen oli saatu vertikaaliin asentoon. Miehen kysymys sai naisen kurtistamaan kulmiaan ja hymyilemään .
”Sängyssä tietenkin.” Nainen tuhahti kummissaan. ”Missäs meinasit?” Shiville oli itsestään selvyys, että mies saisi sängyn ja jos tämä halusi sen kokonaan, nainen nukkuisi jossain muualla. Tämä oli viettänyt jo kaksi yötä nojatuolissa. Hieromahuoneen patja oli kuin kullattu pilvi siihen verrattuna.

Ivanilla oli enemmän tarvetta nukkua mukavasti. Sitäpaitsi nainen nukkui vain ehkä neljä tuntia yössä, jonka jälkeen tämä aloittaisi taas venyttelyn ja aamu harjoittelunsa.

Portaikko alas oli kapea ja siinä oli teräksiset kaiteet molemmilla puolilla. Mies pääsisi helposti alas ja ylös niihin itseään tukien. Shiv paimensi miehen portaikon yläpäähän, siltä varalta että tämä alkaisi mussuttaa jotain siitä että voisi kyllä nukkua muualla ja niin edelleen.

”Anna sauvat minulle ja ota tukea kaiteista.” Nainen käveli toisen takana ihan siltä varalta, että mies päättäisi horjahtaa.

Tuen ottaminen kävi sekin työstä ja aiheutti akuuttia irvistelyä sen kroonistuneen vitutusirvistelyn lisäksi. Jollakin tavalla onnistuneesti Ivan onnistui kuitenkin hankkiutumaan alas asti kuolematta kesken kaiken kivistykseen kyljessään. Shiv ojensi taas kepit ja Ivan klenkkasi niillä makuuhuoneeseen. Se alkoi tuntua jo omemmalta, kuin hänen oikea huoneensa.

Laskeuduttuaan taas kerran ähisten ja puhisten patjalle (kuka sanoikaan, että naiset ovat kipuherkkiä?) ja sysättyään vituttavat keppinsä syrjään ivan laskeutui kyynärpäidensä varaan ja mulkoili ylöspäin Shivin suuntaan.

"Sitten sanot, jos sinua kyrsii. Et käy selittämättä kimppuun ja yritä kuristaa hengiltä. Etkä katko raajoja. Kyllä minä sen käsitän jos et halua, tuota noin, nukkua samassa sängyssä."

Ajatus tuolissa nukkumisesta aiheutti ikäviä lihaskramppeja nyt jo, mutta paskaakos siitä. Ehkä hän sitä paitsi voisi valvoa yön siinä tapauksessa. Polttaa sätkää ja kiskoa niin maan perkeleesti sitä kirsikkalimsaa, ettei uni edes tulisi. Tai kävellä lähimmäkke koskalle ostamaa ener... ai niin, hän ei voinut kävellä. Voisi hän toki rullailla sinne mahtavalla rullatuolillaan ja tulla teinien hakkaamaksi, mutta se ajatus ei varsinaisesti houkuttanut sekään.

Elämä oli yhtä kusta ja paskaa.