Korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kellari..

Ensimmäinen yhteinen vapaapäivä yli viikkoon ja jo sillekkin oli buukattu tekemistä. Vuoroteltujen sairasloma putkien jälkeen tuntui siltä, että Shiv ei paljoa halunnut toimettomana maata. Kun Ivanin huone oli vihdoin raivattu ja maalattu, oli se viimeistä silausta vajaa juhlistettu käyttöönotetuksi.

Shiv oli suunnitellut ja laskeskellut oikeaa hetkeä milloin tämän toisen tupaantulijaislahjansa kävisi hakemassa. Nainen oli pitänyt päivän suunnitelmat tiukasti salassa ja lupaillut vain mielenkiintoista päivää jonkun mukavan tekemisen merkeissä. Jostain syystä se tekeminen vaati pyyhkeitä, eväitä, kunnolliset saappaat Ivanille, 2 tyynyä, hanskoja, polkupyörän pumpun ja puisen kotelon? Nainen tuntui ihan oikeasti haluavan pitää miehen aivan kuutamolla, siitä mitä ja missä oltiin tekemässä. Epämääräistä tavarakuormaa varten Shiv oli lainannut auton, joka kuulemma odotti vähän matkan päässä.

Yövuoronsa jälkeen Ivan tultiin armollisesti herättämään vasta 9 aikaan. Nainen hiipi kuin ninjojen kasvattama kissa sänkyyn. Hellän varovasti miehen hartialle ja kaulalle alettiin painella pieniä suudelmia, joiden välissä kehrättiin, että toisen pitäisi jo nousta. Sanojen mukaan Ivan ehtisi nukkua autossakin. Hyvää huomenta ei toivottanut kukaan, koska kuka halusi sellaista vittuilia heti aamulla?

Pöydällä odotti teemuki ja uusi pakka tupakkaa.

//Kyls tiiät kuka..

Oli laskettavissa jonkin sortin ihmeeksi, että Ivan sai silmänsä auki. Hän oli nukkunut neljä tuntia, huonosti, ja takana oli vitun paska työvuoro helvetinmoisessa kiireessä. Lisäksi hän oli viime aikoina ollut sattuneista syistä kuin perseeseen kymmeniä kertoja ammuttu karhu, joka ei vain ottanut kuollakseen. Joku olisi voinut olla sitä mieltä, että psykologille olisi tosiaan kannattanut mennä, kun siihen oli mahdollisuus. Ivan oli sitä mieltä, että psykologit olivat perseestä ja että maailma vain kusi ja ripuloi niskaan ihan silkkaa vittumaisuuttaan, eikä sille yksinkertaisesti voinut mitään.

Onnistuttuaan jonkinlaisessa horkassa vääntäytymään kyynärvarsiensa varaan ja Shivin houkuteltua hänet lopulta seisomaan asti oli aika laahustaa keittiöön. Siellä odotti teetä ja tupakkaa. Ivan kiskoi teen kitusiinsa samalla, kun sytytteli tärisevin käsin sätkäänsä. Koska sisällä ei saanut polttaa, hänellä oli kova kiire kiskomaan aamuröökinsä ulos.

Tämä kaikki oli jo jonkinlainen tuttu rituaali Shiville. Ivanista ei yksinkertaisesti ollut mihinkään järjelliseen toimintaan ilman aamuteetä ja sätkää. Vasta niiden jälkeen kannatti puhua yhtään mitään, jos aikoi saada vastauksen.

Kun ulko-ovi toisen kerran kävi ja mies palasi sisään, oli pahimmat unet ravisteltu niskasta ja se suurin vitutus tungettu taas ihan liian pieneen komeroon odottamaan seuraavaa yksinolon hetkeä. Nainen sai osakseen jonkun melkein huomeniksi laskettavan örähdyksen eikä aikaakaan, kun kalpea kummitus seisahtui viereen, rusautti kipeät hartiansa ja kurotti antamaan aamusuukon.

Punaista malboroa, eilisiltainen kalja ja tämä hurmaava tuoksu siivitettynä karhealla sängellä. Ivania parhaimmillaan.

Shiv antoi miehen tehdä rutiininomaisen ylösnousemuksensa rauhassa. Chai tee ja tupakka olivat ne kaksi asetta joilla tämä torso nostatettiin kuolleista niinä aamuina kun se nyt oli tarpeellista. Shiv itse tuli paremmin kuin hyvin toimeen muutaman tunnin yöunilla, mutta ei otaksunut että mies kykenisi ikinä samaan.

Miehen aamusuukkoon vastattiin hymyillen, vaikka se vastasikin hiukan kapakan tiskiharjan suudelmaa. Kaikkeen ilmeisesti tottui ihan oikeasti.

Arjen sankarille oli jo valmiina aamiainen: munia, pekonia, paahtoleipää ja lisää teetä. Jos niillä ei saanut itseään liikkeelle, tai ainakin sydänverisuoniaan orastavasti tukkoon, niin jo oli ihme. Muutenkin naisen huolenpito alkoi pikkuhiljaa näkyä miehen kokonaiskuvassa. Monipuolinen ruoka ja tasainen vitamiinien saanti alkoi pikkuhiljaa uhkaamaan naapuruston lapsia pelottavaa aaveen imagoa. Onneksi vitutus, epäsäännöllinen uni ja tupakointi pitivät huolen siitä ettei mies päässyt kuntoutumaan liikaa. Se olisi ollut silkkaa syntiä.

Shiville miehen ulkonäkö oli sivuseikka..

..eikä ollut. Nainen rakasti sitä miltä mies näytti. Siksi tämä koittikin pitää huolta, että miehen elintavat paranisivat sisäisesti, eikä niinkään ulkoisesti.

Keittiöstä puuttui edelleen ruokapäytä ja tuolit, mutta siihenkin toivottavasti saataisiin muutosta pian. Shiv pakkaili mukaan otettavia ruokia koriin ja koitti pitää sekä Ivanin, että Rahun näpit erossa niistä.

Ruokaa. Kunnon ruokaa. Seuraavien minuuttien ajaksi Ivan taantui eläimen tasolle ja keskittyi ahmimaan kaiken ruokansa. Luultavasti hän olisi puolustanut sitä raivoisasti, jos joku olisi yrittänyt kiskoa sitä häneltä. Kun oma annos oli tuhottu, yritti Ivan nyysiä osan koriin menevistä herkuista. Shiv onnistui aina läimimään häntä kädelle eikä hänen saaliikseen jäänyt lopulta kuin naahistunut rypäle, jonka hän hetken mulkoiltuaan päätti lahjoittaa jalosti Rahulle.

Nyt kun vatsa oli taas vaihteeksi hetken tyytyväinen, kävi Ivan kiskomassa niskaansa vaatteita. Hän ei ollut varma, mitä Shiv oli suunnitellut, mutta tiesi joka tapauksessa heidän lähtevän johonkin. Niinpä hän puki niskaansa jotain muuta, kuin tyypilliset lomapäivän lötkövaatteensa. Sonnustauduttuaan farkkuihin ja paitaan, joiden synkkä mustuus saisi sateenkaaren itkemään, hän hyvästeli Marsin toljottamalla sitä hetken, Rahun heittämällä otukselle hedelmän pöydän päällä olevasta kulhista ja siirtyi ulos kiskomaan tupakkaan. Viime aikoina sitä oli mennyt askikaupalla. Päällisin puolin kaikki oli kuitenkin hyvin eikä hän kaivannut ketään tonkimaan sitä sisäpuolta. Hän hoitaisi asiat itsensä kanssa itse, kuten kuuluikin.

Oven kolahtaessa Ivan kääntyi tarjotakseen apua tavaroiden kantamisessa. Hän oli jo parikymppisenä oppinut polttamaan tupakkaa ja ravistelemaan tuhkaa koskematta sätkäänsä käsillään, joten raajat roikkuivat ihan vapaina. Kaipa ne voisivat siis saman tien auttaa Shiviä.

"Mihin helvettiin me sitten olemme menossa?" mies uteli. Hän tiesi, ettei vastausta taaskaan tulisi, mutta yritys hyvä kymmenen.

Mies oli ruokittu, joten oli aika jatkaa operaatio 'Nouto':a. Nainen kävi ajamassa lainaamansa auton lähemmäs ovea. Mikäli se nyt ketään hetkautti, tämä lainapeli ei ollutkaan mikään perinteinen Volvo, vaan mattamusta Dodge Challenger. Peruutuspeilissä roikkui pieni sininen pupu hirttoköyden jatkeena ja kojelaudalle oli liimattu BuddyChrist bobblehead.

Shiv nousi auton ratista ja jos Ivan sattui olemaan jo kokonaan elävien kirjoissa, saattoi tämä huomata, että naisella oli jalassaan housut. Noh, lähinnä ne olivat shortsit, mutta silti, kaksi lahjetta ja se ei ollut alusvaate. Ruksi seinälle.

Nainen nosteli pakatut tavarat auton takakonttiin, miehen avustuksella ja kumautti kontin kiinni.
"Hyppää kyytiin niin näet." Nainen totesi hymyillen. "Meillä on hieman kiire." Tämä jatkoi ja kiipesi itse kuskin penkille.

Shiv ei ollut koskaan maininnut omaavansa ajokorttia, tai edes että osasi ajaa autoa. Toisaalta, toinen oli varmaan opetellut ajamaan jo T-Fordin aikoihin, joten mitäpä tässä hätiä..

Kulkupeli oli omiaan aiheuttamaan Ivanille jonkinasteisen tekniikkaerektion. Kukapa ei olisi joskus kuolannut moisia autoja TM:n kannessa ja haaveillut istuvansa ajajan pallilla. Nyt tosin ei ollut luvassa ajamista, vaan pelkääjän paikalla tönöttämistä. Psykologinen kastraatio, mutta ei kai tässä muukaan auttanut. Niinpä Ivan kiipesi mustalle nahkapenkille ja teki olonsa mukavaksi.

"Pukevat sinua", mies huomautti saadessaan Shivistä seuraa. Katseesta päätellen kehu oli tarkoitettu housuille. Ottaen huomioon, miten hyvin katse ahterissa oli viihtynyt sen lyhyen aikaa, kun autoa pakattiin, mies ei ollut sanonut sitä vain muodon vuoksi. Hänen puolestaan nainen saisi pitää useammin shortseja. Noilla reisillä ja pohkeilla ei ainakaan ollut mitään hävettävää.

Nyt kun auto nytkähti liikkeelle, Ivan tunsi olonsa vähän epävarmaksi. Hän ei ollut arvannut naisella olevan korttia ja vaikka olisi ollutkin, hän ei koskaan ihan täysin luottanut Shiviin tilanteissa, joissa nainen vei ja hänen tehtävänsä oli vikistä. Shiv oli niitä ihmisiä, jotka nauttivat aiheuttamastaan hämmennyksestä ja Ivan puoliksi odotti naisen kaahaavan kuin heikkopäinen, tekevän uhkarohkeita ohjituksia ja aiheuttavan hänelle sydämentykytyksiä.

"Hmm?" Nainen sanoi ja katsoi itseään. "Ah, niin housut." Nainen naurahti. "Tämä nyt on ikäänkuin välttämättömyys." Nainen tuhahti ja käynnisti auton, joka ärjäisi kuin moottoriin olisi tungettu elävä leijona. Auto lähti liikkeelle melko vauhdikkaasti, mutta kaikenkaikkiaan nainen oli melko maltillinen kuski.

Huomasi kyllä, etä naisen ajokokemuksesta oli jonkun aikaa ja myöskin ettei tämä oikein perustanut suuremmin modernin maailman hienouksista. Kaikki vanhaan autoon lisätyt sähköiset avut oli kytketty pois päältä. Nainen näytti rauhallisen ajotyylinsä kanssa pärjäävän ilmankin.

Toinen ajeli rauhallisesti kohti moottoritietä, mutta moottoritien rampilla kaikki tuntui muuttuvan. Vauhtia tuli äkkiä yllättäen melko reilunpuoleisesti lisää ja nyt oli sitten se aika hiukan rutistaa ovenkahvaa. Ilmeestä päätellen nainen näytti nauttivan vauhdin tunteesta ja antoi muskeliauton ärjyä ihan luvan kanssa. Kun kaupungin laita ja slummit oli ylitetty, siirtyi auto uudelle rampille ja laskeutui pois moottoritieltä keskelle metsää.

Vieläkään ei nainen meinannut paljastella kohdettaan vaan ajoi pikkuhiljaa kapenevaa metsätietä pitkin samalla moottoritie nopeudella.
"Toivottavasti olet pannut reitin muistiin, sinä nimittäin ajat takaisin." Shiv virnisti.

"Juu, muistissa on aika vitun hyvin", Ivan mutisi ja yritti olla kuvittelematta, miten auto osuisi töyssyyn ja sinkoutuisi vasten metsän laidan puita. Moottoritiellä sopikin mennä lujaa, mutta pikkuteitä pitkin olisi voinut ajella maltillisemminkin.

Hän ei käsittänyt, miksi hänen pitäisi ajaa takaisin. No ei siinä mitään, kiva tällaista hirviöautoa olisi varmaan ajaa. Ei siinä mitään. Ongelma oli lähinnä, ettei Ivan ollut ikinä ajanut autoa. Viimeksi autokoulussa. Hän oli ajanut moottoripyörällä ja ne olivat muutenkin enemmän hänen juttunsa. Eipä hänellä tosin ollut rahaa sellaiseen, joten ajokokemus rajoittui vuosien takaiseen muutamaan kertaan paikallisella ajoharjoitteluradalla vuokratulla menopelillä.

Koska hän tunsi olonsa tarpeeksi epämiehekkääksi nyt jo, hän katsoi parhaaksi vaieta asiasta, kunnes se olisi pakko kertoa. Tuurilla Shiv haluaisi sittenkin ajaa takaisin eikä hänen tarvitsisi myöntää, ettei autoilu ollut hänen vahvin alansa. Voi kunpa olisi ollutkin. Hän olisi nähnyt märkiä unia tällä autolla ajamisesta viikkoja jälkeenpäin.

Kun vauhti sitten viimein edes hivenen hidastui, alkoi Ivan kiinnittää rentouduttuaan huomiota ympäristöön.

Vittu metsä. Mitä helvettiä he tekivät metsässä? Täällä oli... no, luontoa. Itikoita ja metsän eläviä ja kaikkia kasveja. Mikseivät he pysyneet kaupungissa? Mikä funktio tällä reissulla korpeen nyt oli?

Shiv todennäköisesti pilaili auton ajamisella, koska Striga olisi naulannut naisen raajoista seinälle, jos olisi saanut tietää että tämä oli antanut jonkun muun ajaa rakastaan. Toisaalta Ivanilla oli taito ja kyky saada naiselta läpi melkein mitä tahansa.

Kun tie pieneni ja alkoi mutkittelemaan, hidastui tilanne nopeuskin melkolailla. Nainen tuntui ajavan jo jotain ihan kinttupolkua, kun äkkiä polulla oli massiivinen portti. Keskeltä pensaita kohosi tiilestä rakennetut pylväät ja kuskin puoleisessa pylväässä oli jonkinsortin konsoli. Shiv ajoi auton aivan portin tuntumaan ja painoi konsolin kutsunappia. Hetkeen ei tapahtunut mitään.

Portin takana ei näkynyt tällähaavaa yhtään mitään. Siellä oli vain samaa kinttipolkua ja aukealla kasvavaa ruohoa.

Kolmannen kärsivällisen napinpainalluksen jälkeen kaiuttimista särähti epämääräistä siansaksaa. Nainen vastasi kutakuinkin yhtä sekavalla kielellä. Toisessapäässä mietittiin jotain, kunnes nainen jatkoi puhetta.

Portit aukesivat ja nainen kiitti ihan ymmärrettävällä kielellä. Auto ajoi hetkenmatkaa pidemmälle, kunnes nainen pysäytti keskelle niittyä ja nousi autosta.
"Tästä olisi sitten käveltävä." Toinen totesi ja vilkaisi kelloa hiukan huolestuneen oloisena.

Autosta noustaessa saattoi huomata keskellä kumpareista peltoa kaksi miestä, joilla oli päällään tyylikkäät puvut.
Nyt meni omituiseksi..

Ivanin tehtäväksi jäi istua ja ihmetellä. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan portilla monitorin kanssa käydystä keskustelusta eikä siitä, miksi keskellä metsää ylipäänsä oli portti. Vielä vähemmän hän ymmärsi, miksi helvetissä he pysähtyivät äkisti keskelle niittyä ja olivat jatkamassa siitä jalan. Vilkaistuaan Shiviin ja todettuaan, että ihan tosissaan se taisi olla, nousi Ivan autosta ja mulkoili ympärilleen.

Luontoa, kuten hän oli pelännytkin. Paljon luontoa. Nytkin joku otus heti tarttui kiinni hänen housunpunttiinsa. Näytti olevan jonkinlainen sirkka. Ivan ravisteli sen tiehensä, värähti ja liimaantui sitten Shivin kylkeen ilmeisesti olettaen, että nainen tiesi, minne mennä. Tämä heidät oli tänne tuonutkin.

Kellon vilkuilusta päätellen heillä oli vielä kiirekin sinne jonnekin, minne he olivat menossa.

"Jos mitenkään mahdollista, kerro minulle, mitä vittua me teemme keskellä metsää? Ja mikä tuo portti oli?" mies tivasi ja kaivoi esille tupakka-askinsa. Vakiotoimintamalli hämmennystilanteessa; polta sätkä ja mulkoile tilannetta rumasti. Jos se ei auta, polta toinen sätkä ja ignooraa koko homma. Jos se ei auta, polta saman tien kolmas ja neljäs ja toista koko setti alusta, kunnes tapahtuu jotain muutosta johonkin suuntaan.

"Näet kohta." Nainen rauhoitteli kärsivällisellä äänellä. Pukukaksikko käveli lähemmäs ja mulkoili Shiviä ja tupakkaansa kaivavaa Ivania epäluuloisena. Nainen odotti kiltisti auton luona, kunnes pukumiehet nyökkäsivät hyväksyvästi ja toinen lähti jonnekkin.

Ivanin nostaessa sätkän huulilleen ja peittäessä kädellään sytyttimen pään tuulensuojaan, nainen näki parhaakseen valistaa hiukan:
"Rakkaani, näin lähellä ammusvarastoja ei välttämättä kannata tupakoida." Toinen totesi ja viittasi "avotulen teko kielletty"- kylttiä.

"Tule. Unohdat kyllä tupakkasi ihan kohta." Nainen lähti kävelemään pukumiehen suuntaan. Pukumiehen luo päästyään oli helppo tajuta mistä ukkelit olivat oikein pongahtaneet. Nurmessa oli pudotus ja pudotuksen seinämässä ihan rakennettu betoninen etuseinä. Tämä oli mitä ilmeisimminkin joku vanha ammusvarasto tai ohjussiilo.

Pukumies mulkoili kaksikkoa ja lähti seuraamaan näiden jäljessä kuin poliisikoira, portaita alas ja bunkkerin ovelle. Ovella oleva toinen pukumies kysyi, jotain taas oudolla kielellä ja nainen vastasi. Mies tarjosi jonkinmoista datapadia ja nainen asetti etusormensa sille. Padi päästi pienen naksauksen ja nainen värähti. Toinen veti kätensä pois padilta ja vei etusormen huulilleen. Shivillä oli sormessaan pieni haava, jo ka oli tullut padista.

Kun tämä oli suoritettu, päästi padi iloisen piippauksen, pukumies toivotti hyvää päivänjatkoa, ihan selkokielellä ja avasi oven.
"Tule." Nainen hymyili ja vinkkasi päällään. "Lupaan, tämä on kaiken tämän James Bond paskan arvoista." Shiv lupasi naurahtaen ja käveli sisälle bunkkeriin.

Sisällä oli ensin pimeää ja ilma oli rutikuivaa. Kun nainen napsautti bunkkerin valot päälle, paljastui miksi tämä operatio oli vaatinut moiset turvatoimet. Koko lähemmäs 200 nelion tila oli seinästä seinään täynnä tavaraa. Vanhaa tavaraa. Shivin aikaista tavaraa.

"Anteeksi, lähellä MITÄ?" Ivan ehti kysyä, ennen kuin oltiin taas menossa. Mies tunki sytkärin taskuunsa, mutta tupakka jäi suupieleen kuin jonkinlainen irvokas koriste. Pukumiesten läsnäolo sai miehen epäluuloiseksi, siis epäluuloisemmaksi kuin yleensä, ja seuraillessaan Ivan piti huolen siitä, ettei varmasti missään vaiheessa kadottanut opasta silmistään. Se oli ihan sula mahdottomuuskin, sillä tämä näytti olevan vähän samalla mielellä heistä.

Bunkkerille saapuminen sai Ivanin taas räpeltämään sätkäänsä pakonomaisesti. Portaiden jälkeen seurasi jonkinlainen kumma rituaali, jonka aikana kai selvitettiin Shivin identiteetti ja sen jälkeen, viimein, ovi aukesi ja oli luvassa selityksiä.

Ja melkoinen selitys se olikin.

Jos Ivan oli aiemmin kuolannut autoa, ei se ollut mitään verrattuna nyt seuranneeseen euforiaan. Kyseessä oli varasto, muttei suinkaan puutarhakalusteille ja ruohonleikkurille. Valtava, seinästä seinään täysinäinen halli oli piukassa tavaraa, joka olisi saanut historiantuntijat kaatumaan lattialle hallelujaa huutaen. Kaikkialla löyhysi paksu historian haju, jollaisen saattoi yleensä löytää vain arkeologisen museon kellarista. Ivan toljotti näkymää niin sanattoman hämmentyneenä, ettei huomannut, miten tupakka tipahti suupielestä lattialle ja joutui tallotuksi.

"Mitä vittua?"

Ivanin kanssa eläneenä Shiv osasi jo erottaa, mitä Ivanin lempifraasi tarkoitti. Joskus se kyvasti hämmennystä, joskus vitutusta ja, kuten nyt, joskus se käski selittämään, no... 'mitä vittua' tämä kaikki oli. Miksi se oli keskellä bunkkeria, joka oli keskellä ei mitään, ja miksi he olivat siellä?

Shiv loi katseen roju kokoelmaansa ja sitten äimistyneeseen Ivaniin. Kun tupakkakin tippui suupielestä, oli mies todella vaikuttunut. Myymällä edes muutaman esineen vuodessa Shiv ja Ivan olisivat eläneet keskituloisen elämää tekemättä päivääkään töitä. Ilmeisesti romulla oli jonkinasteen tunnearvoa, koska nainen ei ollut jo tehnyt niin. Selitti ainakin, miten nainen oli kyennyt ostaman oman kiinteistön ilman lainaa.

Naisen olisi tehnyt mieli vitsailla ja vähätellä, mutta päätti olla tekemättä sitä.. tälläkertaa.
"Luulitko tosiaan, että olen elänyt 500 vuotta keräilemättä yhtään mitään?" Nainen totesi hyväntuulisesti. "Eivät nämä kaikki ole minun, vain ehkä hiukan alle puolet."
No kylläpä helpotti. Vain puolet tästä romumäärästä, jonka arvoa sai vain arvailla.

"Kun muutit luokseni, lupasin huoneeseesi taulun. Nyt on vain löydettävä se.." Nainen tuumi ja alkoi muistelemaan, missä oli kyseisen työn viimeksi nähnyt. "Tutki paikkoja ihan rauhassa, mutta koita olla katoamatta näkyvistä." Shiv hymyili ja lähti samoilemaan barokkisohvien ja leijonatassuammeen väliin jäävälle käytävälle. "Jos löydät jostain kertymän jossa on paljon noveau- ja jugend tyylisiä tavaroita, niin hihkaise."

Ja koita olla rikkomatta mitään.

Tavarat oli mitä ilmeisimmin jaoteltu tyyleittäin. Yhdessä nurkassa oli selvästi itämaisia huonekaluja ja esineitä, vaaseja, aseita ja seinäkankaita. Oli eurooppalaisia huonekaluja ja tavaroita, yhdellä pöydällä oli kokoelma kirjoja. Toisessa nurkassa oli vanhaa amerikkalaista roinaa, saluunan automaattipiano, viulukotelo, satula, huonekaluja ja niin edelleen.

Kaikki tavarat olivat siististi aseteltu osin esille ja osin pinoihin, nippuihin ja rullille. Tämän paikat tarkoitus oli olla samalla varasto ja näyttely.

Ivan lähti vaeltelemaan tavaraviidakossa toiseen suuntaan tuskin edes huomaten Shivin kehotusta pysyä näkyvissä. Hän kumarteli vähän väliä tutkimaan mielenkiintoisen näköisiä esineitä ja alkukankeuden jälkeen uskalsi jopa koskea muutamaan. Ne haisivat kaikki sille, mitä olivatkin; arvokkailta ja vanhoilta. Osan aika oli tummentanut, osa taas säihkyi edelleen upeina ja melkein uudenveroisina. Koko romukasan arvo meni sellaisiin lukemiin, ettei Ivan edes käsittänyt moisia. Joku museo lankeaisi polvilleen saadessaan lunastaa tämän kaiken.

Mitä pidemmälle tavaramereen hän sukelsi ja mitä selvemmin hän ymmärsi, että tämä kaikki tosiaan oli Shivin entistä elämää, hän alkoi taas tuntea oloaan epävarmaksi. Hän ei ollut edes vieressä olevan, vanhan posliinikipon arvoinen kuollessaan. Hänestä saisi korkeintaan parikymmentätuhatta rahaa ja muodollisen suruvalittelun. Kupista saisi kuusi kertaa sen verran ja sertifikaatin aitoudesta. Puhumattakaan siitä, että nainen oli tosiaan nähnyt elämää viisisataa vuotta. Hänen elämänsä oli aivan onnettoman lyhyt aika sen rinnalla. Tuskin silmänräpäyksen tai sydämenlyönnin mittainen.

Lisäksi se oli pohjattoman tylsä. Shiv olisi voinut viettää lukemattomia iltoja kertoen elämänsä aikana sattuneista mielenkiintoisista tapahtumista. Hänen elämänsä oli käytävissä läpi vartissa ja senkin aikana suurin osa kuuntelijoista haukottelisi jo.

Ai niin, yhteen asiaan hän oli pystynyt, mihin muut eivät. Epäonnistumaan naisen peräänkatsomisessa niin uskomattomasti, että tämä menetti elinikäisen unelmansa. Loistavaa. Jahka hän kuolisi, kuten eittämättä kävisi lähivuosina ihan vain vittumaisen tuurin takia, Shiv voisi täyttää hänet, raahata tänne ja esitellä kaikille vierailijoille tulevien vuosisatojen aikana: "Tämä tässä on Ivan, eittämättä maailman apaattisin ja kyvyttömin aviomiehenkuvatus. Olisin heittänyt kaatopaikalle, mutta kun luokittelivat hänet ongelmajätteeksi."

Jossain kauempana vilahti Shivin hahmo. Ivan suuntasi vaimeiksi ja hitaiksi käyneet askelensa siihen suuntaan. Roinameri senkun jatkui eikä hän edes huomannut kävelevänsä epäilyttävästi jugendin malliin suunnitellun kalusteryhmän ohitse.

"Täällä jossain sen pitäisi olla.." Nainen puhui ajatuksiaan ääneen vaeltaessaan jossain vallankumouksen aikaisen ranskan seutuvilla. Kokoelmiin kuului jopa ihka-aito giljotiini, mutta se ei yllättäen ollut yksi niistä Shiville kuuluvista esineistä. Telineessä oli myös musketteja ja pari koristeellista säilää. Telineen toisessa päässä oli rivi univormuja.

Uskomattoman arvokkaiden tavaroiden seassa oli myös aivan arvottomilta tuntuvia esineitä. Toisaalta, mikätahansa tikkuaski nousi arvoon arvaamattomaan, kun sitä säilytettiin koskemattomana 200 vuotta. Melkein jokaisessa tavara pinossa oli vähintään pari valokuvaa, piirrosta tai muuta muistoa henkilöistä, jotka olivat ilmeisesti eläneet joskus, kyseisellä puolella maapalloa.

Käveltyään huomaamattaan jugendien ja noveaun ohi, saapui Ivan huomaamattaan hiukan erillaisen romun keskelle. Antiikin keskellä oli kuin pieni oleskelu tila, jossa joku oli viettänyt aikaa. Keskellä pientä aukeaa oli kulunut koristeellinen nojatuoli. Maassa oli tahroja ja keskellä lattiaa tyhjä viski karahvi ja kaksi lasia. Toinen laseista oli reunastaan rikki ja tahrittu yltäpäältä jollain mustalla tahmalla. Tässäkohtaa ei haissut enää arvokkuus, vaan kupari.

Ympärille vilkaistessa silmät osuivat ensimmäisenä rautaneitsyeeseen. Tuolle takorautaiselle sadismin huipentumalle oli laskettu päälle valkea läpikuultava kangas, kuin huntu morsiammelle. Tarkemmin katsottuna sen ympärillä oleva roina oli lähes yhtä sairasta. Kaikella oli mitä ilmeisimmin jokin merkitys kidutuksessa.

Shiv oli edelleen hiukan kauempana ja etsiskeli edelleen sitä oikeaa kohtaa tässä sekavahkossa aikajanassa. Nainen ei ollut huomannut ollenkaan sitä minne Ivan oli eksynyt etsinnöissään.

Ivan otti muutaman varovaisen askelen aukealle ja antoi katseensa kiertää sitä ympäröivissä esineissä. Historiaa tuntemattomankin olisi ollut helppo päätellä, mitä tällä tavaralla tehtiin. Historiaa vähän enemmänkin tuntevana Ivan olisi osannut jopa käyttää useimpia tavaroita.

Jonkinlaisen sairaalloisen uteliaisuuden vallassa Ivan käveli hitain askelin ympäriinsä aukealla, tarkkaillen iän tummentamia laitteita. Suuressa osassa oli tummumia muustakin, kuin vain vuosista. Niiden tummentumien lähdettä ei kauaa tarvinnut arvailla. Hetken aikaa etsittyään Ivan löysi sen, mitä hakikin; venytyspenkki. Niinpä. Kyllä sitä vain tunnisti ammattilaisen, kun sellaiseen törmäsi. Hän oli alusta asti ollut varma, että Shivin tarve venytellä ihmisten raajoja kumpusi oikeasti puhtaasta sadismista.

No ei. Hänen oli vaikea kuvitella naista käyttämään yhtään näistä laitteista. Kenties nämä olivat vain muistoja. Keräilyesineitä. Tai ehkä ne kuuluivat jollekulle toiselle. Ivan maleksi aukean keskelle ja kumartui katselemaan laseja ja tuolia. Joku sitten ihan oli raahannut tuolin tänne. Kukapa ei olisi halunnut viettää iltaa keskellä kidutusvälineitä. Toisaalta, ihmisen vastenmielisen luonnon tuntien tämän oli kai tarkoitus esittää jonkinlaista kidutustilannetta. Juo sinä sitä kuumaa pikeä, meikä juo tässä viskiä. Ihminen oli niin kadehdittavan reilu elukka.

"Jos meinasin, että syödään illallinen täällä, niin joudun kieltäytymään", Ivan totesi sen verran kuuluvasti, että oletti äänensä kantautuvan Shivin korviin vähän kauempanakin. "Tai sitten minä ainakin otan tuon puhtaan lasin. Ja viskiä."

Shiv seisoi itämaisten kalusteiden keskellä ja nosti sieltä esille puisen laatikon. Laatikon reunat olivat palaneet ja se pysyi koossa ainoastaan silkkisen nauhan voimin. Nainen avasi liinan varovasti ja nosti rasian kannen sivuun. Laatikossa oli suurimmalta osalta palaneen punaisen kankaan jäänteet ja epämääräisiä sinnabari möykkyjä ja sirpaleita. Keskellä näennäisiä roskia oli yksi ainoa ehjä esine. Se oli täydellisestä valkoisesta jadesta kaiverrettu norsu fuguuri. Nainen nosti pienen norsun käteensä ja sipaisi sormillaan sen kaiverrettua pintaa.

Tiesin että sinä jäit ihan syystä..

Nainen kietoi figuurin silkkiliinaan ja pujotti sen kangastoppinsa kerrosten väliin. Siellä se olisi turvassa kotiin asti.

Miehen omituinen kommentti sai Shivin kiinnostumaan siitä mitä tämä oli löytänyt. Nainen liikkui kuin agilitykoira romun seassa suuntanaan miehen ääni.
"Missä sinä oikein olet?" Hän huhuili jouduttuaan piironkien piirittämäksi muutamien metrien päähän. Toinen oli pyytänyt miestä pysymään näköetäisyydellä, mutta oli itsekkin harhautunut liian kauas. Tyypillistä.

Olo oli hiukan kuin Liisalla ihmemaassa.

"Kuvailisitko hiukan tavaroita ympärilläsi?" Nainen jatkoi. Ehkä sen perusteella olisi helpompi suunnistaa oikeaan osoitteeseen. Shiv muisti, miksi oli halunnut tälläisen varaston. Juuri sen takia, ettei tarvitsisi ainakaan asua tämän romun keskellä. Olihan sillä tunnearvoa ja osasta tavaroita nainen ei luopuisi ikimaailmassa, mutta ei sitä kaikkea halunnut änkeä pienehköön asuntoonsakaan.

Jos nainen vain löytäisi sen taulun, keittiöön pöydän ja tuolit ja luojan lykyssä vielä Ivaninkin, niin päivä olisi pelastettu. Kaikki olisi mielellään suoritettava ennen.. Nainen vilkaisi kelloaan.

Voi paska.

Ivan vilkaisi taas ympärilleen ja kohautti harteitaan: "No tällaisia sadomasokistijuttuja. Makuuhuonekamaa", hän totesi ja lisäsi sitten vakavammin: "Kidutusvermeitä. En edes halua tietää, mistä olet saanut ja miksi."

Mulkoiltuaan vielä hetken kummia laitteita, ja Shivin yhä loistaessa poissaolollaan, Ivan käveli hetken matkaa sinne päin, mistä oli Shivin äänen kuullut. Hän yritti tähyillä naista varpaillaan, mutta muistoesineiden Moun Everestit sekä niiden heittämät varjot olisivat kätkeneet armeijankin. Yksi tummahipiäinen nainen katosi tahtomattaankin.

Koko tämä paikka kaikessa mahtavuudessaan sai hänen olonsa häiritsevän pieneksi. Vielä pienemmäksi olon teki se, että hänen koko omaisuutensa ei kattanut edes murto-osaa yhden täysin randomisti valitun tavaran arvosta. Jälleen kerran ei voinut kuin todeta, että koko tämä suhde oli oikeasti täydellisen absurdi. Juu, oli heissä samaa ja silleen ja muuta, mutta joka tapauksessa. Shiv saisi ihan kenet tahansa. Vaikka se vitun Ianinsa. Sen se oli tuntenutkin häntä kauemmin. Päätellen siitä mustasukkaisuuden aallosta, jonka hän oli ollut aistivinaan sairaalassa, äijä piti naista aika vitun hyvänä ystävänä... jos Shiv saisi tietää, valitsisiko tämä valkotukkainen alfauroksen synkän ja vittuuntuneen hänen sijaan?

Piti vain toivoa, ettei...

"Ai, olet siellä.." Nainen totesi. "Odota hetki, niin etsin tieni sinne." Shiv sanoi ja alkoi luovia historiallisen memorabilian läpi.

Ikkunattomassa bunkkerissa oli melko vaikeaa päätellä kuinka kauan aikaa oli tavaroita taivastellessa kulunut. Tuntui siltä, kun toiset olisivat vasta tulleet, vaikka todellisuus saattoi olla mitä tahansa.

Shivistä lähti jonkinverran ääntä, kun tämä koitti etsiä sopivaa polkua päästäkseen Ivanin luo. Muuten koko paikka oli aavemaisen hiljainen.

Nimenomaan oli..

Shiv kuului tulevan etuvasemmalta kohti, mutta Ivan saattoi kuulla jonkun ihan muun tulevan suoraan selkänsä takaa. Kuului matalaa murinaa. Ei sellaista chihuahua pärr-ääntä, vaan sellaista "hei, olen iso koira joka syö kohta pääsi" - murinaa. Se tuli lähemmäs, mutta jos Ivan kääntyi katsomaan mistä ääni tuli, ei tämän takana ollut yhtään mitään. Murinakin lakkasi. Sai vain toivoa, että kyseessä oli joku viallinen putki, tai jotain. Sillä mikään mistä lähti tuollainen ääni ei ollut mukavaa seuraa suljetussa tilassa.

Kuten olettaa saattaa, Ivan käännähti ympäri, mutta huomasi olevansa edelleen yksin. Tai siltä se ainakin näytti. Oli se sitten hyvä tai huono asia, aukea alkoi joka tapauksessa tuntua todella ikävältä paikalta seisoa yksin ilman mitään, millä puolustaa itseään. Stiletti nyt oli, mutta hän osasi käyttää sitä tasan "huidon vähän siihen suuntaan ja toivon että osuu hyvin"-meiningillä. Niin ironista kuin se olikin, hän oli huomattavasti parempi riistämään ihmisiltä pikkuaseita kuin käyttämään niitä. Järjestysmiehenä se pidensi tervettä työuraa. Normaalina siviilinä se olikin sitten vähän vähemmän hyödyllinen juttu. Siinä ajassa kun vei aseen yhdeltä sivukujalla kimppuun käyneeltä, kaksi ehti pistää moraa selkänikamien väliin.


"Juu ei mitään kiirettä", Ivan jupisi ja keinahteli kannoillaan, pyörien vähän väliä ympäri kuin väkkärä. Mikä tahansa murinan olikin aiheuttanut, ainakin hetkeksi se tuntui kadonneen kuin tuhka tuuleen. Olisipa hän osannut iloita siitä, mutta ei. Oikeasti hän tunsi olonsa vain kurjemmaksi.

"Onko täällä, tuota noin, jotain vahtieläimiä? Minulle ei sattunut koirankeksejä mukaan tai sellaista...", mies huhuili taas vähän kuuluvammin.

Ehkä se oli rotta? Iso rotta. Jos se tulisi lähelle, hän voisi potkaista ja se juoksisi karkuun. Juu, se oli rotta. Ainakin oli aivan vitun paljon mukavampi ajatella sitä rottana kuin nyt vaikkapa seitsemänkymmenkiloisena koirana, joka repisi hänet riekaleiksi. Tai jonain muuna eläimenä tai otuksena, jonka intressit olisivat samansuuntaisia.

"Toivottavasti ainakaan ei ole.." Shiv totesi vihdoin päästessään näköetäisyydelle Ivanista. "Jos on niin voin kertoa, ettei niille vekkuleille mitkään koirankeksit riitä.." Nainen mutisi itsekseen. Kyllästyneenä ilmeisesti luovimaan, nainen otti vauhtia ja loikkasi matalan pöydän kautta miehen korkuisen, massiivipuukaapin päälle. Kaappi notkahti hiukan, mutta Shiv piti tasapainonsa.

Nainen seisoi pää lamppujen tasossa kaapin päällä ja hymyili alas kaapin toisella puolella olevalle Ivanille.
"Löysimpäs sinut." Toinen säteili. "Tiedän ettei labyrintissä saa oikoa, mutta älä kerro kenellekkään." Nainen sanoi ja iski silmää. Korkeammalta saattoi tutkailla kasoja hiukan paremmin ja nainen bongasikin etsimänsä. Toinen painoi jugend pinon suuntimat mieleensä ja alkoi tutkailla tapaa, jolla tulla alas kaapin päältä. Täältä olisi voinut ihan hypätä, mutta laskeutumiselle oli hiukan niukasti tilaa. Shiv kyykistyi kaapin reinalle.

Naisen hiukset olivat pitkällä letillä, tällä oli päällään shortsit ja kankaasta kiedottu paita. Tällä hetkellä ja tässä ympäristössä, valaistus suoraan niskansa takana, nainen näytti häiritsevän paljon eräältä kulttimaineeseen nousseelta tietokonepeli hahmolta.

"Voisitko auttaa minut alas." Nainen rikkoi mediaseksikkään mielikuvan pehmeällä äänellään ja ojensi molempia käsiään Ivania kohti. Mies ylettyisi juuri ja juuri naisen vyötärölle, jos tahtoisi auttaa. Kyllä nainen varmasti pääsisi ilmankin, mutta ehkä tämä kaipasi hiukan huomiota.

Kolahdus sai Ivanin säpsähtämään, mutta tulijan osoittautuessa Shiviksi jännitys katosi. Nainen kyykki kaapin päällä tähyilemässä ja ojensi sitten käsiään päästäkseen alas. Ivan kurotti kiinni naisen lantiosta ja nosti tämän lattialle viereensä. Niin hinteläksi mieheksi hän oli yllättävän voimakas, mutta se johtuni suurimmilta osin mekaanisesta rangasta ja tekolihaksista. Tai mistä sitä tietää; kenties vuosikymmenien ulosheitto kehitti jonkinlaisia lihaksia. Sellaisia, jotka eivät todellakaan pullistelleet paidan alla, mutta joissa oli yllättävän paljon ruutia niin kuiviksi ja maltillisen kokoisiksi.

"Joku... tai vitut", mies mutisi, päättäen viime hetkellä olla kertomatta. Kai se oli sitten joku... putki tai jotain. Tai ehkä hän oli kuvitellut sen. Aivan sama. Hengissä hän nyt oli kumminkin, vielä, ja Shivin ollessa paikalla hän tunsi muutenkin olonsa paremmaksi. Ehkä se nyt vain oli aikuisesta miehestäkin hivenen kolhoa löytää itsensä keskeltä kidutuskammiota, tummuneen veren seasta. Silloin saattoi kuvitella kaikenlaista.

"Hienoaj tavaroita", Ivan totesi nyt, kun oltiin taas samassa paikassa. "Oletettavasti jokainen on arvokkaampi, kuin minun koko omaisuuteni. Jahka kuolen, voit täyttää minut tänne muiden muistojesi joukkoon. Itse asiassa voit sijoittaa minut jonkin oikein arvokkaan esineen viereen, niin väki luulee, että olin rikas, kuuluisa ja arvokas henkilö."

Nainen oli miellyttävän kevyt ottaa vastaan ja fakta ettei tämä käyttänyt kenkiä, teki sen ettei mies saanut popoista kolhuja. Shiv liukui Ivania pitkin alas. Kädet jäivät miehen käsivarsien päälle, joka vain lähinnä todisti, että kyse oli ihan perinteisestä huomionkipeydestä.

"Sinun takiasi lemppaisin kaiken tämän krääsän kaatopaikalle silmääkään räpäyttämättä." Nainen totesi vastaukseksi ja antoi miehelle pienen suudelman. "Eikä sinun tarvitse huolehtia siitä mitä sinun maalliselle majallesi tapahtuu sitten, kun aika jättää." Nainen jatkoi melko vakavalla sävyllä ja puisti hiukan päätään. Nainen ei selvästi halunnut edes ajatella mitään niin kamalaa. Moisesta vitsailu ei tuntunut olevan juuri nyt se mieluisin aihe.

"Tule. Etsimämme romukasa on täälläpäin." Nainen sanoi hymyili taas. Toinen käveli kidutusvälineiden ohi ja samaa polkua jota Ivan oli tänne päätynyt. Shiv ei halunnut edes katsoa groteskia kokoelmaa. Tämä oli aikanaan saanut ihan tarpeekseen koko inkvisitiosta ja sadismista.

Jugend ja noveau koristeiset esineet olivat suloinen vastakohta takorautaisille kidutusvälineille. Siroja linjoja, kaaria ja loputtomia itseääntoistavia ornamentteja, herkin kullatuin korostuksin. Nainen katsoi kasaa ja huokaisi.
"Täällä se on jossain."

Jostain kauempaa takaa kuului taas murinaa, mutta nainen ei näyttänyt joko kuulevan, tai reagoivan siihen ollenkaan.

Ivan sen sijaan kuuli murinan ja mulkoili taas taakseen. Shiv ei kiinnittänyt moiseen huomiota, mutta nainen nyt ei huomioinut monia muitakaan asioita. Ihan kuin tämä olisi päättänyt, että jos ei antanut huomiota negatiivisille asioille, ne lakkasivat olemasta.

Siksi olikin suuri mysteeri, miksi Shiv oli huomannut hänet. Hän oli kaikin puolin täydellinen negatiivi normaalista ihmisestä.

"Taas joku murisee. Etkö sinä kuule sitä?" Ivan mutisi mulkoiltuaan taas hetken aikaa taakseen ja nähtyään tasan yhtä paljon, kuin viimeksi. Ympäröivä jugend-tavara kaikkine kruusailuineen ei ollut riittävän hempeää ajamaan pois sitä raivostuttavaa seuratuksi tulemisen tunnetta, joka tuppasi heräilemään, kun kuuli takaansa ääniä. Varsinkin, jos niitä kuuli oudossa paikassa. Shiville tämä saattoi olla paikka täynnä muistoja, mutta Ivanille se oli lähinnä valtava, maan alla oleva epäilyttävä betonihalli täynnä erikoislaatuista tavaraa ja hiukan aavemaista tunnelmaa. Sellaisessa paikassa ei mielellään kuunnellut minkäänlaisia murinoita.

Shiv otti kyllä miehen sanat ihan tosissaan ja pysähtyi kuuntelemaan. Klassisesti tietenkään koko sinä aikana ei kuulunut pihaustakaan. Nainen ei kuitenkaan alkanut nauraa tai vitsailla, vaan pisti töpinää etsintöihin.

"Aha!" Nainen hihkaisi lopulta ja nosti penkin takaa kookkaan taulun, joka oli kiedottu kankaaseen. "Tämän me halusimme. Nyt vielä kaksi tuolia ja pöytä, niin pääsemme pois tästä betoni kolosta." Shiv totesi ilahtuneena ja nosti taulun kainaloonsa.

Nainen kääntyi Ivanin suuntaan ja sanoi silmääkään räpäyttämättä:
"Älä liiku." Äänenpaino ja pinta tunteet kertoivat että nyt oltiin aivan aikuistenoikeesti tosissaan.
"Tiedän ettet millään viitsisi, mutta nyt sinun on luotettava minuun. Älä käänny katsomaan, älä edes liikuta silmiäsi. Katso minuun ja pysy paikallasi." Nainen sanoi seisoen itsekin aivan liikahtamatta.

Jokin iso hengitti kuumaa ilmaa Ivanin ristiselkään. Se ei nuuskuttanut niinkuin koira, vaan puhalsi. Shiv tuiotti suoraan Ivanin silmiin ja rukoili että toinen edes tämän yhden kerran luottaisi ja pysyisi paikoillaan. Kolminumeroinen pulssi tykytti inhottavasti korvissa.