Korpikuusen kannon alla on mörrimöykyn kellari pt.2

Huolimatta pienistä ongelmista Ivan oli ihan tyytyväinen reissuun. Kuten yleensä, kaikki tapahtumat tuntuivat vähän paremmilta heti, kun huomasi, miten tylsää normielämä oli. No, Shivin kanssa asumista nyt ei tylsäksi voisi sanoa. Töitä sen sijaan voisi ja se paska odotti taas huomenna. Vielä tänään Ivan yritti kuitenkin nauttia kalliolla löydetystä hyvästä olostaan ja ylläpitää sitä sitkeästi, vaikka kaupungin ankeus nakersikin.

Poltettuaan tupakkansa ja tumpattuaan sen kovaa vauhtia täyttyvään tuhkakuppiin mies palasi sisälle. Nopea vilkaisu keittiöön kertoi sinne rahdattujen huonekalujen sopivan oikein mukavasti osaksi muuta sistusta. Ivan alkoi tottua Shivin tuvan lämpöiseen olemukseen, mutta aikoi silti sisustaa oman huoneensa tutulla ja turvallisella metallilla ja mustalla. Ihan vain, koska se oli kotoisaa. Jonkun mielestä pehmeä, oranssinen nojatuoli paksulla punaisella viltillä oli kotoisinsa, mitä oli olemassa. Ivan ajatteli samoin yksinkertaisesta, kromijalkaisesta mustasta konttorituolista.

Shiviä ei näkynyt ylhäällä, joten hetken odoteltuaan Ivan lampsi alas. Hän oli utelias näkemään, millaisen maalauksen takia he ylipäänsä olivat tehneet matkan jumalan selän taakse ja siinä sivussa voisi selvitä sekin, mikä omituisen tärkeä myky Shivin sylissä oli ollut. Nainen oli napannut sen mukaansa varastosta, mutta Ivan ei ollut missään vaiheessa nähnyt, mikä se oikeastaan oli olevinaan.

"Shiv?" mies kutsui alas päästyään, puoliksi koska ei halunnut pelmahtaa paikalle kesken kaiken, mikäli häntä ei kaivattu ja puoliksi, koska ei tiennyt, missä nainen oli. Shiv osasi liikkua hiljaa ja puolet ajasta Ivanista tuntui, että hän itse asiassa asui yksin edelleenkin. Välillä nainen vain tuntui katoavan, vain pelmahtaakseen paikalle jostain rauhallinen hymy kasvoillaan.

Portaiden alapäässä saattoi melkein heti huomata että kalarin verho-ovi oli auki.
"Olen täällä." Kuului naisen pehmeä vastaus toisen huhuiluun.
Ovensuusta saattoi nähdä naisen polvillaan alttarin edessä. Toisella oli sylissään auki reunoilta kärventynyt silkkikangas, joka saattoi hyvinkin olla osa sitä myttyä, jota nainen oli kantanut.
Alati hymyilevän Ganeshan eteen oli kannettu taas tuoreita hedelmiä, mutta nyt lempeän jumalolennon edessä oli jotain muutakin.

Pieni valkoinen käsinveistetty jadenorsu.

Ei varmasti tarvinnut olla ruudinkeksijä älytäkseen mitä pikkunorsu teki alttarilla. Shiv otti yhden Ganeshan edessä olevista kamomillan kukista ja asetti sen pikkunorsun kärsän taitokseen. Sytytettyjen kynttilöiden lämmin valo sai kivisen patsaan näyttämään melkein elävältä.
Heidän pieni tyttärensä.

Shivin mielessä oli tiettyä surua ja haikeutta, mutta se väistyi pikkuhiljaa. Shiv antoi oman surunsa Ganeshalle ja veti voimaa siitä uskosta, että Vaikeuksien voittaja pitäisi hyvää huolta hänen pienestä jadenorsustaan. Asioiden hyväksyminen saattoi olla veikeaa, eikä kipu välttämättä katoaisi koskaan, mutta usko toi helpotusta.

Shiv teki tavanomaisen rukousrituaalinsa ja pyyhkäisi pois poskelleen eksyneen kyyneleen. Nainen käänsi katseensa Ivaniin ja hymyili rauhallisesti. Hän käveli miehen ohi ulos kalarista ja meni ovesta Ivanin huoneeseen. Toinen tulisi perässä sitten kun tuli.

Ääni kuului kalarista ja Ivan laahusti kurkkaamaan. Ihan alkuun hän meinasi antaa Shivin rukoilla rauhassa, sitä nainen kun oli tekemässä, mutta kun katse eksyi alttarille ilmestyneeseen pikkunorsuun, lamautti se hänet paikalleen.

Jostakin syystä hän tiesi heti, mitä se symboloi. Jopa ennen, kuin Shiv asetti kukkasen kärsälle ja pyyhki poskelleen tippuneen kyyneleen. Pieni jadenorsu symboloi sitä, joka oli menetetty. Joka oli murhattu ja jota ei koskaan saisi takaisin.

Mikäli Shiv olisi silloin katsonut taakseen, nainen olisi nähnyt kaikkea muuta, kuin tavanomaisen vittuuntuneen miehensä. Se, mikä seisoi käytävällä tuolloin, oli jotain Saatanan ja Punisherin väliltä. Karkeiden kasvojen jokaiseen aikaisin ilmestyneeseen uurteeseen oli piirtynyt sellainen viha ja katkeruus, että moiseen luulisi jo halkeavan. Nyrkit puristuivat tiukkaan yhteen, ja pikkuisen tovin verran tarkkasilmäinen olisi voinut nähdä myös sen pienen tunteen kaiken katkeruuden ja vihan takana. Sen, joka ruokki kostonhimoa ja kiukkua. Sen, jota miehet eivät Hollywood-elokuvien luoman stereotypian takia saaneet ikinä näyttää menettämättä uskottavuuttaan. Miehet eivät surreet, miehet eivät itkeneet. Miehet vain halasivat nyyhkyttäviä vaimojaan, ja ampuivat sen jälkeen kaikki. Se oli miehekästä se.

Siihen mennessä kun Shiv kääntyi, Ivan oli ehtinyt jo niellä kaiken maskinsa taakse. Tai ainakin melkein kaiken. Hän seurasi vaiti Shiviä huoneeseensa, eikä äskeisestä ollut enää merkkinä kuin puolikuun muotoiset painaumat kämmenessä.

Shiv oli jälleen kutakuinkin oma rauhallinen itsensä, kun Ivan saapui huoneen puolelle. Nainen nosti miehen työpöydälle pystyyn tuon kuuluisan taulun, jota oli ihan vartavasten lähdetty hakemaan.
"Ei auta kuin toivoa että pidät tästä." Hän sanoi hymyillen ja availi narut jotka pitivät juuttikangasta paikoillaan.

Kankaan alta paljastuivat ensin kirsikkapuiset koristeelliset kehykset ja sen jälkeen itse taulu. Kuva oli selkeäasti vanha, venäläinen satukirjan kuvitus. [Kuvassa] kasakan asuun pukeutunut mies yritti kädellään pyydystää suurta oranssia lintua, mutta onnistui ainoastaan saamaan kourallisen sulkia sen pyrstöstä.

"Ajattelin jostain syystä tätä taulua ensin kun kerroit nimesi ja sitten kun sanoit harrastavasi Venäläistä runoutta. Prinssi Ivan ja Tulilintu. Aika sopivaa sanoisin. En tiedä onko se aito Bilibin, mutta en oikeastaan edes välitä. Ostin tämän joskus vuosikymmeniä sitten muutamalla sadalla ruplalla, koska tykästyin siihen kovasti. Kumma juttu miten kaikelle tuntuu olevan aina jokin tarkoitus.." Nainen sanoi ja katseli hetken taulua ennenkuin käänsi katseensa Ivaniin.

"Mitä sanot? Haluatko sen tänne seinällesi, vai etsinkö sille jonkun muun paikan?" Nainen kysyi ja hymyili. "Se kyllä melkein sopisi tähän seinälle." Shiv sanoi ja osoitti paljasta seinää työpöydän yläpuolella.

Mielipaha väistyi hetkeksi uteliaisuuden tieltä. Jahka kangas oli valahtanut alas ja paljastanut kuvan, Ivan tunsi samaan aikaan helpotusta ja huvitusta. Hän oli puoliksi pelännyt näkevänsä jonkinlaisen modernin hirvityksen. Moderni, absurdi taide ei oikein iskenyt. Hän piti enemmän kuvista, jotka selkeästi esittivät jotain.

Mitä itse kuvaan ja tarinaan tuli, kukaan venäläinen lapsi tuskin onnistui elämään elämäänsä kuulematta kyseistä satua vähintään kerran elämässää. Ivan ei ollut poikkeus. Kuvankin hän oli nähnyt, ja kaiken kaikkiaan se sopi oikein hyvin juuri siihen, mihin Shiv sitä kaavaili.

Prinssi Ivan... hän ei peiliin katsoessaan ihan ensimmäiseksi ajatellut Prinssi Ivania. Pikemminkin jonkinlaista kalmoa Siperiasta tai muuta vastaavaa. Täällä päin ei törmännyt Ivaniin nimenä kovinkaan usein, mutta mikäli eksyi Äiti Venäjälle, vähintään joka toinen vastaantuleva mies oli Ivan. Ne loput olivat sitten Igoreita, ja jos tuuri kävi, saattoi tavata myös pari Dimitriä.

"Se on hyvä siinä", Ivan myöntyi ja pudisti päätään edelleen hitusen huvittuneena. "Minä en edes halua tietää, miksi sinä ajattelit prinssi Ivania kuullessasi minun nimeni. Ymmärtäisin, jos näkkiä tai nosferatua tai jotain, mutta että prinssi Ivania..."

"En tiedä. Ehkä se oli enne." Nainen hymyili ja jätti taulun nojaamaan seinää vasten. Shiv astui miehen vierelle ja kiersi kätensä tämän ympäri.
"Ja olinhan minä aivan oikeassa. Sinä olet minun prinssini." Nainen kujersi. "Hyvä että pidät siitä."

Ja sitten, toivottavasti voimme joskus ripustaa sen lastenhuoneen seinälle.. Eipä nyt mennä asioiden edelle.

Shiv hymyili, suukotti miehen poskea ja lähti takaisin yläkertaan valmistamaan lupaamaansa kotiruokaa. Onneksi kaapista löytyi edes jotain mikä nopeutti kokkaamista hiukan. Esimerkiksi pakastettu naanleipä taikina leikkasi aina puolen tuntia pois ruuanlaitto ajasta. Nainen alkoi pilkkoa vihanneksia ja jotain mikä muistutti valkeaa juustoa. Ivanin verenhimoa ei oltu unohdettu ja nainen laittaisi tälle oman annoksen lihaa, kaiken kasvis hyvän lisäksi.

Rahu tuli istumaan jääkaapin päälle ja se seurasi vihannesten pilkkomista musta huiskahäntä jääkaapin kylkeä pyyhkien. Shiv tarjoili toiselle makupaloina kaikkea mitä ei meinannut laittaa ruokaan, kuten kantapalat tomaateista. Kissakarhu nassutti tyytyväisenä kaikki mitä sille annettiin. Tämä pesukarhun tapainen sivettieläin oli ruokailutottumuksiltaan melkoinen roskalaari. Sen oli varmasti saanut jo Ivankin karvaasti tuta, kun jätti eväänsä vartioimatta liian pitkäksi aikaa ja ilman että teki selväksi kenen herkkupalasta oli kysymys.

Shiv hyräili jotain bollywood kappaleen melodiaa kirkkaalla äänellä samalla kun pilkkoi aineksia.

Ivan seurasi prinsessaansa ylös ja istui uuden pöydän ääreen vahtimaan ruuanlaittoa. Jos kuka tahansa muu olisi sanonut, että vaimo sanoi prinssiksi, hän olisi ehkä kuvottunut hengiltä. Nyt se vaan oli kaikessa imelyydessään suloista.

Huomattuaan taas ajatelleensa Shiviä vaimona Ivan uppoutui suunnittelemaan kosintaansa. Koska tässä asiassa "parempi myöhään kuin ei silloinkaan" ei todellakaan ollut oikea tapa lähestyä asiaa, hän oli päättänyt hoitaa homman nopeasti. Se vaatisi vielä pari puhelua, mutta sen jälkeen kaiken pitäisi olla kunnossa. Samalla tulisi hoidettua yksi toinenkin, jo pitkään mietitty asia.

Muutama kuukausi takaperin hän olisi kai istunut tällä hetkellä omassa talossaan, syönyt valmisateriaa, toljottanut Marsin terraariota ja kuunnellut Sergei Gorodetskin runoja ääneen luettuna. Kaikki olisi ollut tasaisen harmaata ja jokainen tunti toisensa kaltainen. Nykyään kaikki oli kovin erilaista. Shiv oli ihan oikeasti antanut hänen elämäänsä jotakin, joka siitä oli puuttunut yli kaksikymmentä vuotta. Sisältöä. Kaikista säälittävintä lieni, että hän ei ollut pitänyt elämäänsä mitenkään sietämättömänä ilman Shiviäkään. Ei, ennen kuin nainen oli näyttänyt, miten totaalisen perseestä se oli ollut.

Kai se sitten meni, kuten venäläinen sanonta kuului. Ihminen tottuu kaikkeen, helvettiinkin.

Äkäinen kopaus lasia vasten sai Ivanin kääntämään päänsä. Mars lillui lasin takana ja toljotti häntä nokkava naamansa tyypillisen vakavana. Ivan nousi ja noukki pinnalle kiirehtivän konnan käsiinsä. Hetken aikaa kaksikko toljotti toisiaan, ihan kuin olisi käynyt sanatonta keskustelua, ja sen jälkeen Mars laskettiin takaisin veteen. Ivan oli aikaa sitten oppinut, ettei konna oikeastaan välittänyt tuota suuremmista hellyydenosoituksista. Ellei sitten puhuttu ruuasta. Tie miehen sydämeen tunnetusti kävi vatsan kautta. Terraarion alta noukittiin muutama paksu, vihreä pelletti ja ne tipautettiin veteen. Mars sukelsi niiden perään, haukkasi ne suuhunsa ja kömpi sitten ottamaan aurinkoa.

"Mars on yksinäinen", Ivan tuumasi katsellessaan lasin läpi ystäväänsä. "Se ei yleensä ole näin hellyyden kipeä."

Shiv kääntyi katsomaan Ivania ja sitten Marsin.
"Sitten meidän täytyy hankkia sille kaveri." Nainen totesi yksiselitteisesti ja jatkoi vihannesten pilkkomista. "Joltain kasvattajalta varmasti löytyisi joku kutakuinkin samankokoinen kumppani Marsille." Tämä jatkoi ennekuin wokkipannun sihahdus peitti alleen kaiken hetkellisesti. Öljyssä paahtuvien mausteiden tuoksu täytti koko huoneiston silmänräpäyksessä.
"Älä huoli, kyllä me jotain keksimme Marsin piristämiseksi." Shiv hymyili ja hämmensi pannussa olevaa evästä.

Pilkkominen oli kestänyt vaikka kuinka kauan, mutta itse paistaminen oli nope toimitus. Ei kulunut aikaakaan, kun nainen asetteli ottimet ja lasit päydälle, täytti kannun vedellä ja pisti vihdoin saadun ruokapöydän ihan rehellisesti kauniiseen kuntoon. Kaksi kulhoa täyttyi tuoksuvasta riisistä ja mikä näytti hiukan pinaiselta hernerokalta, jossa oli paistettuja juustokuutioita. Ivanin kulhossa oli myös lisukkeena ihan rehellistä lihaa. Shiv asetteli annoksen miehen eteen ja liittyi sitten seuraan oman annoksensa ja sipuli-naan leipä korin kanssa.
"Ole hyvä, tai paha, mutta iske kiinni ja kerro mitä pidät." Nainen hymyili.

Ruoka potki kyllä makunystyille, mutta ei niin että olisi pitänyt imeskellä jääpaloja välissä. Ape oli erinomaisesti maustettua ja sitä oli ainakin tarpeeksi. Shiv odotti ensin miehen tuomiota hänen mutter paneeristaan, mutta kun toinen ei ainakaan kohteliaisuuttaan sylkenyt evästä heti ulos oli nainen tyytyväinen ja otti itsekin lusikallisen.

Katse kääntyi terraarioon ja Marsiin. Nainen katsoi vakavan oloista matelijaa ja nyökkäsi itsekseen.
Kyllä me sinulle seuralainen etsitään..
Oli harmi, että nainen kyllä tunsi jos jonkinmoista porukkaa, mutta ei yhtäkään kilpikonna kasvattajaa.
Paitsi, että tunsihan!

"Hetkinen." Nainen sanoi kesken kaiken. "Se sinun entisen kotitalosi turvamies Burt, harrastaa kilpikonnia. Luuletko että hän tuntisi kasvattajia, tai voisi jopa itse olla sellainen?" Nainen tuumi.

Ruoka oli juuri sellaista, kuin Shivin nyt oletti valmistavankin, eikä missään tapauksessa huonossa mielessä. Mies päätyi mumisemaan välillä vaimeasti merkiksi siitä, että oli haukannut jotain erityisen hyvää. Ilmeisesti sen selvempää "tästä pidän"-lausuntoa hänestä ei saisi irti.

Burtista puhuttaessa mies lakkasi hetkeksi syömästä ja vilkaisi Marsin terraariota. Se oli hyvin iso yhdelle konnalle. Mars tarvitsi seuraa. Kenties ovimies, eli siis Burt (hänen pitäisi ehkä muistaa miehen nimi, se voisi kannustaa äijää myymään hänelle konnan) kasvatti kilpikonnia. Vielä mukavampi sattuma olisi ollut, jos tällä sen lisäksi olisi vielä sattumoisin nuoria konnia ilman kotia. Tai aikuisia. Ivan ei ymmärtänyt ihmisiä, jotka myivät lemmikkinsä eteenpäin. Kai nämä samat paskat myivät aviopuolisonsa ja lapsensakin sitten.

"Ehkä", Ivan kommentoi hyvin pitkän ajan kuluttua ja ahtoi taas suuhunsa lisää ruokaa. "Soitan hänelle huomenna", mies jatkoi, jahka oli niellyt suunsa tyhjäksi. Hän voisi tottua syömään tällaista kotiruokaa. Kai se nyt ainakin oli terveellisempää, kuin ainainen pikaruoka vakikiinalaisesta entisen kotimatkan varrella.

Mies kurotti käsiinsä yhden leivän, kastoi sen liemeen ja meinasi haukata palasen. Vilkaistuaan Shivin suuntaan hän muutti alkuperäistä suunnitelmaansa ja tarjosi leipää Shivin haukattavaksi. Voi kyllä, suorastaan vastenmielisen somaa. Syytettäkööt siitä kuitenkin Shiviä; nainen hänet oli vikitellyt hyvälle tuulelle kosiopuheillaan.

Nainen oli unohtunut kilpikonnan vihreisiin aatoksiinsa niin, ettei ollut ehtinyt pistämään kitaansa kuin pari hajamielistä lusikallista. Olihan se epäkohteliasta unohtaa illallisseuransa mussuttamaan ruokaansa omaan seuraansa ja tuiottaa ajatuksissaan tämän kilpikonnaa. Ivan osasi kuitenkin havahduttaa naisen takaisin seuraansa aina jollain ihanalla eleellä.

Shiv hymyili ja haukkasi tarjotusta leivästä sellaisen sievän kohteliaan palasen. Sipulinen naan sopi kuin nenä päähän lievästi tulisen kasvisruuan kanssa. Nainen siristi silmiään ja katsoi miestään sillä palvovalla katseellaan. Miehen tapa syöttää naista aina omalta lautaseltaan oli suorastaan hellyyttävä ele, jota nainen oli oppinut jo melkein odottamaan ja rakastamaan. Ivanilla oli vain itsensä syyttää, kun opetti naisen kuin koiran kerjäämään.

Vedenväristen silmien katse ei sitten mieshestä irronnutkaan loppu aterian ajaksi ja nainenkin syyllistyi muutamaan kertaan syöttämään toiselle herkkupaloja lautaseltaan. Jonkun mielestä tämä koko touhu olisi voinut olla kuvottavaa, mutta ainakaan Shiv ei näyttänyt pistävän pahakseen.

Parin viikon sairasloma oli tehnyt sen ettei nainen kyennyt enää syömään kerralla kovin paljoa. Lautasella oli ehkä pari desiä ruokaa ja silti osa riisitä jäi syömättä. Onneksi taloudessa tuhisi yksi jätelinko jonka hedelmien jatkoksi saattoi aina kipata ruuan jämät melkeimpä niiden kokoonpanosta huolimatta.

Kun lautaset olivat tyhjät nainen nousi ja siirsi astiat pois pöydältä. Ivanin ei annettu kuitenkaan vielä lähteä tupakalle, vaan mies pakotettiin hellästi takalistolla töytäisemällä takaisin tuolille. Pienessä padassa hellan perällä oli jotain mitä nainen kaapi kirurgin tarkkuudella ruokalusikkaan kauniiksi soikeaksi palloksi. Hetken jotain touhuttuaan, nainen kääntyi ja keinui Ivanin luo pidellen kättään ruokalusikan alla.

Lusikalla oli hajusta päätellen vanilja kastiketta ja kaunis pallo jotain, mikä näytti erehdyttävästi porkkana raasteelta. Shiv tiesi, että toinen oli kuitenkin syönyt liikaa liian nopeasti, joten lusikallinen gajjar halwaa oli aivan tarpeeksi. Sulavalla liikkeellä nainen istuutui hajareisin miehen syliin otti otse pienen maistiaisen lusikan kärjeltä ja tarjosi sitten loppua miehelle.

Ivankin osasi jo puoliksi odottaa naista syliinsä sen jälkeen, kun oli puoli tuntia toljotettu toinen toistaan. Ivan yritti nousta kuitenkin, puoliksi siitä riemusta, minkä Shivin määräilemäksi joutuminen aina sai aikaan. Takalisto painettiin kiltisti takaisin tuoliin ja mies kääntyi niin, että nainen pääsi istumaan syliin vaivattomasti.

Kummallista ruokapalloa sen sijaan tuijotettiin vähän epäröiden. Kun Shiv oli ensin maistanut haukkauksen, alistui Ivankin lopulta yrittämään. Hän avasi suunsa, epäröi ja otti sitten tarjotun ruuan suuhunsa. Vaniljakastikkeen hän tunnisti, ja se muu mönjä taisi ihan oikeasti olla ainakin osittain raastettua porkkanaa. Kumma kyllä se oli kuitenkin ihan hyvää. Niinpä mies hetken mussuttamisen jälkeen mumisi taas ja mulkoili kulmiensa alta siihen malliin, että ruoka oli ollut mieleen.

Ennen kuin nainen ehti paeta hakemaan lisää vaniljalla höystettyä porkkanamössöä Ivan kurotti kiittämään saamastaan erikoispalvelusta suukolla. Tällä kertaa suudelma ei edes haissut tupakalta, vaan mausteilta. Itse asiassa se jopa maistui vähän samalle. Joku olisi voinut sanoa, että nyt oli päästy ideaalitilanteeseen. Tosin, Shivin kummalliset mieltymykset tupakanhajuisiin, sänkisiin, pitkätukkaisiin renttuihin selittäisivät myös omituisen mieltymyksen tupakanmakuisiin suudelmiin.

Ilmeisesti naiselle oli kuitenkin jäänyt jonkinlainen nälkä, koska suudelma sai varsin makoisan vastauksen. Tupakan haju ja maku ei ollut paha, mutta curry oli parempi. Lusikka kilahti lattialle, kun nainen painautui lähemmäs ja antoi suudelman vain jatkua. Kieli leikitteli toisen suussa ja vielä ennekuin huulet vetäytyivät ne vangitsivat miehen alahuulen väliinsä. Ainakin naisen siristettyjen silmien katseesta saattoi päätellä, ettei sen kummempia jälkiruokia tarvittu.

Nainen teki koko vartalollaan yhden käärmemäisen kiemurtelevan liikkeen, kuin silkasta mielihyvästä ja päästi pienen kehräävän hyrähdyksen. Nainen katsoi toiseen ja sormet piirsivät molemmilta puolilta miehen leukaperät yhdellä pitkällä sipaisulla.

Shiv katsoi toista, kuin olisi ihaillut jotain korvaamattoman arvokasta. Silmät näyttivät käyvän läpi jokaisen väsymyksen ja kovan elämän piirtämän rypyn ja ihaillen kokonaisuutta siltikin aina vain enemmän. Sormet nousivat ja piirsivät miehen huulten rajat, hipoen niitä niin että kutitti.

Kun ihailutuokio oli ohi, oli nainen ainakin teoriassa aikeissa nousta ylös ja pois toisen sylistä. Ivan haluaisi kuitenkin savukkeensa.

Teoriaksi nouseminen jäikin. Ivanilla ei ollut mikään kiire päästää naista lähtemään. Juurihan hän oli tottumassa tähän jälkiruokaan ja jo nyt sitä oltiin riistämässä pois. Mies hymähti pettyneenä ja kiskaisi Shivin ranteesta takaisin, kun nainen oli ehtinyt vasta puolittain noista.

"Mitäs vittua? Minä en ole vielä lopettanut", mies tokaisi. Ilmeisesti tämä asiakas oli vaatelias ja halusi nauttia jälkiruuastaan rauhassa ja ilman keskeytyksiä. Ja nyt ei puhutti siitä, mikä oli kuorrutettu vaniljakastikkeella. Toisaalta, ajatus vaniljakastikkeesta shivin tummalla iholla oli kyllä ihan varteenotettava. Hän voisi mielellään nautiskella kaikenlaisia ruokia naisen päältä, mutta Shiv tuskin suostuisi lautaseksi.

Luvassa oli vielä muutama kostea kielisuudelma. Jälkiruuasta otettiin ilmiselvästi kaikki irti.

Vasta hetken perästä Shiv sai viimein ranteensa vapaaksi. Vielä viimeisen kerran leukaa puskettuaan mies vetäytyi taaksepäin ja kaiveli esille sätkän. Hän olisi ihan mielissään, mikäli Shiv päättäisi jatkaa illallista, mutta jollei, hän aikoi nauttia sätkästä.

Shiv oli kohonnut jo kauan sitten yli karsinogeenikääryleiden, joten milloin tahansa nainen halusikaan varastaa oman aikansa niiltä, ei tarvinnut kuin ilmoittaa siitä. Tavalla tai toisella.

Jälkiruoka oli ilmeisesti niin hyvää että sitä piti ihan santsata. Sopi Shiville. Pari vaihtelevilla vivahteilla nautittua currynmakuista suudelmaa jakoi omistajiaan ennekuin nainen päästettiin ranneotteesta. Miehen silmissä harhaileva katse ja vatsanpohjasta asti nouseva mielihyväntunne puhui kyllä puolestaan.

Miehen suupieleen ilmestyvä savuke kertoi naiselle tämän aavistuksen osuneen oikeaan, mutta tämä ei ollut yhtään pahoillaan. Täydellä vatsalla oli ikävä nauttia jälkiruokaa, joten pieni sulattelutauko oli ihan aiheellinen. Samalla naisella olisi aikaa pistää tiskit pois.

Shiv suukotti Ivanin nenää ja nousi sitten ihan päättäväisesti ylös. Tämä korjasi pois lattialle päätyneen lusikan ja laitteli muutenkin tavarat pöydästä pois. Kasvoille nostatettu hyväntuulinen hymy ei lähtenyt minnekkään.

Kun Ivan nousi ja lähti kohti ulko-ovea sai tämä ennalta varoittamatta pienen sormenpäillä suoritetun kouraisun, kuin puraisun takalistoonsa. Ei sellaista jota jaettiin kännipäissä näteille tarjoilijoille, vaan sellainen jolla kotirouva kertoi ajattelevansa vain sen takaliston omistajaa ollessaan yksin hämärässä peiton alla. Syyllinen hellyys ninja näytti edelleen tiskaavan, niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Ivan säpsähti niin, että oli tipauttaa taas sätkän suustaan. Mies mulkaisi taakseen pikemminkin yllättyneenä kuin närkästyneenä. Syyllinen näytti kaikkea muuta kuin syylliseltä tiskatessaan ja hymyillessään. Ivan hieraisi pahoinpideltyä pakaraansa, mutta silmissä tuikahtava katse enteili kaikkea muuta kuin ikvää kostoa sitten myöhemmin.

Pihamaalla Ivan kaiveli taas taskustaan puhelimensa. Hän selasi kaikki mahdolliset nimet puhelinluettelostaan (joita oli alle 20, ja niistäkin suurin osa erilaisten palveluiden ja pikaruokaloiden numeroita) ja pysähtyi lopulta kohtaan "Unohdin avaimet kotiin". Hetken toljotettuaan mies painoi puhelun päälle.

Tuut, tuut, tuut.
Kohinaa ja hetken hiljaisuus: "Ivan?"

Ivan harkitsi hetken puhelimen sulkemista. Hänellä ei ollut oikeastaan tapana soitella kellekään, joka ei tiennyt tismalleen ja tasan tarkkaan, miksi soitettiin. Näitä tahoja olivat ruokalat, kioskit, joissa oli kotiinkuljetus ja Smith, jolle hän soitti vain työasioissa. Pomosta nyt puhumattakaan. Burtille hän soitti, koska hän halusi kilpikonnan. Ja koska Burt ei automaattisesti tietäisi, miksi hän soitti, hänen pitäisi selittää se jotenkin. Avata keskustelu, vittu soikoon.

"Öäh, joo terve", mies murahti, kun puhelimen toisessa päässä jo kolmatta kertaa huikkailtiin haloota. "Satutko sinä ehkä sattumalta kasvattamaan kilpikonnia?"

Huolimatta tökeröstä alusta puhelu ei ollut ihan täysi katastrofi. Ei, Burt ei kasvattanut kilpikonnoa, mutta Burt tiesi löytöeläintalon, joka oli erikoistunut matelijoihin. Sattumalta Burt myös tiesi, että siellä oli yksi punakorvakilpikonna kotia vailla Naaraspuolinen, lähimmäs viisitoista vuotta, melkoisen sopuisa kaveri. Löydetty hylättynä roskiksesta huonossa kunnossa. Burt antoi löytöeöäinkodin numeron ja Ivan soitti seuraavaksi sinne.

Hän sopi tulevansa katsomaan konnaa huomenna. Haastavista matelijoista ei tullut monia kyselyjä ja puhelimen kautta Ivan osasi ilmeisesti antaa ammattitaidostaan edes jollakin tasolla vakuuttavan kuvan. Sitä olisi voinut sanoa jo pieneksi ihmeeksi. Kuka tietää, kenties hänestä oli helppo puhua sellaisista asioista, joista hän tiesi ja joista hän oli kiinnostunut. Jopa sitten tuntemattomille.

Kun tupakka oli poltettu, Ivan palasi sisälle ja sujautti puhelimen taskuunsa.

"Sinä olit oikeassa", mies totesi ja etsi katseellaan Shivin. "Tai et nyt ihan oikeassa, mutta melkein. Ovi-Burt ei kasvata konnia, mutta tiesi antaa yhden löytöeläintalon numeron. Niillä on siellä yksi kotia vailla. Kuulosti ihan sopivalta kaverilta Marsille. Menen huomenna katsomaan sitä."

Shiv oli juuri pesemässä käsiään hävitettyään todistuaineiston ruokailusta ensin.
"Tottakai olen." Nainen virnisti vitsillään muka kaikki tietävänä. Toisen kertomus kodittomasta konnasta muutti naisen vitsailevasta ilahtuneeksi.
"Mahtavaa. Perhe senkun kasvaa." Nainen hymyili ja kuivasi kätensä liinaan. Shiv oletti että terraario oli tarpeeksi iso kahdelle, koska tarinan mukaan konnia oli joskus ollut kaksi.

"Voinko tulla mukaan? Minulla ei ole töitä huomenna." Ivanin sanavalinnasta voi päätellä että mies oli menossa yksinään, mutta se ei estänyt kysymästä silti.
"En tietenkään änge mukaan jos välttämättä haluat mennä itseksesi.." Nainen sanoi ja kohautti olkiaan hymyillen. He eivät kuitenkaan olleet kiinni lantiosta.. juuri nyt, ja jos miehellä oli jotain omia bisneksiään, hän saisi tottakai ne suorittaa rauhassa. Shiv ei muutenkaan ymmärtänyt tuon taivaallista kilpikonnista, mutta oli tottakai utelias näkemään potentiaalisen uuden perheenjäsenen.

Pahassa tapauksessa nainen menettäisi hellyyttäville eläimille sydämmensä jossain ihmeen äidillisessä maailmanpelastus kohtauksessaan ja kämppä täyttyisi koko lähitienoon hylätyistä elukoista. Aivan pelottavan todellinen skenaario ja nainen taisi tajuta sen itsekin.
"Toisaalta, anna olla. Minä vain hinaisin sieltä kaikki eläinrievut tänne paijattavaksi. Ehkä parempi että menet yksin.." Shiv sanoi ja nyökkäsi itsekseen.

Ihan hetken aikaa Ivan tunsi kasvavaa paniikkia, ei suinkaan mahdollisesta eläinpopulaation räjähdysmäisestä lisääntymisestä vaan potentiaalisesta ongelmasta suunnitelmiaan kohtaan. Tovin miettiminen paljasti kuitenkin, ettei vielä ollut hätää. Asiat pitäisi vain toteuttaa hiukan eri tavalla, kuin hän oli ajatellut. Ei siinä mitään, kävi se niinkin.

"Senkus tulet", mies totesi ja käveli naisen ohi keittiöön komppaamaan jääkaapista herkkuja. Matkalla hän piti huolen, että varmasti käveli mahdollisimman läheltä Shiviä ja sai ohimennen hieraistua leukaansa päälakea vasten. Moinen pikahalaus oli kai hänen käsityksensä romantiikasta. "Romantiikka" oli edelleen hänelle hiukan hutera käsite, mutta pikkuhiljaa hän oli alkanut ymmärtää, mitä Shiv piti romanttisena.

"Tosin eläintalo on erikoistunut matelijoihin, joten mitään kovinkaan pörröistä ja halattavaa sieltä tuskin löytyy", mies tokaisi avattuaan jääkaapin ja kompattuaan esille jonkinlaisen mystisen oloisen hedelmän. Koska mitään muuta makeaa ei näkynyt, mies näytti pettyneenä Shiville hedelmää varmistuakseen siitä, ettei se ollut mikään uskomattoman myrkyllinen tappopassion, joka murhaisi hänet ensimmäisen haukkauksen jälkeen.

Tai, mikä oli todennäköisempää, ihan vain syötäväksi kelpaamattoman kirpeä tai muuten vain friikki hedelmä. Hedelmä ei vastannut muutenkaan hänen käsitystään makeannälkään ahmitusta herkusta, mutta menkööt.

Ivan suostui ottamaan naisen mukaan silläkin uhalla että asunnon eläinpopulaatio kasvaisi räjähdysmäisesti. Toivottavasti mies tiesi mitä teki. Kun Ivan siirtyi pienen huomionosoituksen kautta koluamaan jääkaappia, ei ollut vaikeaa huomata että vatsaan oli tullut tilaa jälkiruualle.

Miehen näyttäessä naiselle disperaa, ilmeisesti toivoen sen maistuvan hattaralta, Shiv naurahti.
"Ollaanko sitä nyt sitten jälkiruokaa vailla?" Nainen hymyili ja otti hedelmän miehen kädestä.

Shiv liukui jääkaapin oven väliin ja kurotti sen perälle ottaakseen jonkun niistä monista merkitsemättömistä rasioista, jonka sisällöstä ei koskaan voinut olla aivan varma. Shiv seisoi taaskin tahallaan niin että nojasi takalistollaan mieheen. Mitä könötti niin lähellä tyrkyllä.

Naisella oli toisessa kädessä rasia, jossa oli jotain läpikuultavaa kastiketta ja toisessa pari eri tunnistamatonta hedelmää, mukaanlukien miehen aikaisemmin löytämä dispera. Shiv sulki jääkaapin oven jalallaan ja katsoi miestä hymyillen. Jos tällä kombinaatiolla ei tyydyttänyt miehen makeannälkää, kuitenkaan aiheuttamatta diabeettistä koomaa, niin sitä ei tehnyt mikään.

"Missä herra haluaisi jälkiruokansa nauttia?" Nainen kysyi pehmeän nöyrällä äänellä. Ilmeisesti oli Ivanin aika saada hiukan hemmottelua osakseen.

Ivan melkein toivoi, että Shivillä menisi aivan hiton kauan niiden hedelmien ja muiden herkkujen löytämisessä. Ahteri sopi suorastaan häiritsevän hyvin hänen lanteitaan vasten. Moisen huomion aiheuttamat ajatukset saivat hänet hiukan hämmennyksiin, ja niin sai naisen nöyrä kysymyskin. Nöyrä ja nöyrä. Kumpikin heistä tiesi, ettei Ivan ollut se pomo tässä suhteessa.

Ivan keksi kyllä varsin monta nautinnollista tapaa syödä jälkiruokansa, mutta moista olikin sitten vaikeampi sanoa ääneen. Hetken aikaa toljotettuaan mies käänsi katseensa siihen huoneeseen, jossa Shiv oli ensimmäisellä kerralla kellistänyt hänet patjalle hierottavaksi, ja viittasi naisen mukaansa.

Huoneessa oli hämärää. Keittiön valo valaisi huoneen etuosan, heittäen heidän varjonsa pitkinä vastakkaiseen seinään. Suljetut ikkunaverhot pitivät päivänvalon ulkona ja estivät sitä rikkomasta vaivalla luotua mystistä tunnelmaa. Käveltyään pehmeälle patjalle Ivan kääntyi ympäri ja tarttui naisen käteen. Hän veti Shivin viereensä patjalle ja istui alas, kehottaen naista istumaan mukana.

Mitä ilmeisimmin Shiv saisi nähdä vaivaa pitääksen hemmotteluun taipuvaisen miehensä hetken aikaa ottajan asemassa. Mikäli paikanvalintaa oli uskominen, luvassa olisi muussa tapauksessa melkoista hemmottelua ruuan ja mahdollisesti hieronnankin suhteen.

Shiv seurasi toista hiukan arvoituksellisesti hymyillen. Mies valitsi ainakin hyvän paikan hemmottelulleen. Ivan istuutui alas, mutta nainen ei seurannut ainakaan ihan heti. Tämä laski eväät miehen ulottumattomiin ja kävi hakemassa mukavan lattiatyynyn, jonka tämä asetteli Ivanille selkänojaksi.

Shiv istuutui polvilleen miehen viereen. Taustavaloa vasten nainen näytti hyvin eteeriseltä ja tyyneltä ilmestykseltä. Kasvojen piirteet hälvenivät, mutta kirkkaat, siristetyt silmät näkyivät edelleen. Toinen muistutti hiukan jotain veistosta jolle oli asetettu jalokivet silmiksi.

Nainen siveli toisella kädellä miehen kasvoja ja kaulaa, kuin pyytäen tätä ottamaan hyvän asennon ja rentoutumaan. Rasian kansi napsahti auki ja nainen kastoi yhden sormenpään kokoisen hedelmänpalasen ihanan makealta tuoksuvaan liemeen. Hedelmän pala kuljetettiin varovasti sotkematta miehen huulille.

Hedelmä itsessään ei maistunut kovin ihmeelliseltä, mutta sen rakenne oli miellyttävä, Vähän niinkuin oikein hyvä rapea omena. Tuoksuva tahna palan pinnassa taas maistui inkivääriltä, sitruunaruoholta ja limeltä keitettynä suloisen makeaksi sokerin ja hunajan kanssa. Aivan loistava yhdistelmä.

Nainen katseli hymyillen kun Ivan makusteli jälkiruokaansa. Nainen liukui sulavalla liikkeellä toisen seläntaa ja tarjosi uuden hedelmänpalan syötäväksi, kun edellinen oli nautittu. Ivan pystyi nyt nojaamaan niin että saattoi katsoa naista suoraan kasvoihin. Kädet sivelivät hettästi miehen kaulaa ja hartioita pakottaen ne pikkuhiljaa rennoiksi. Tasaisen rauhallisella tahdilla miehelle tarjoiltiin lisää vuoroin eri hedelmiä maustetahnalla, ja välillä toinen sai suuhunsa pelkän sormen joka oli kastettu samaan tuoksuvaan mausteseokseen.

Shiv alkoi rauhallisesti hieroa miehen hartioita ja niskaa. Nyt ei runnottu tai etsitty kipupisteitä, nyt vain rentoutettiin ja hemmoteltiin.

Ivan joutui laittamaan suunnitelmansa uusiksi, kun Shiv ei totellutkaan pyyntöä istua alas, vaan sen sijaan teki hänen istumisestaan entistä mukavampaa ja istuutui viereen vasta laskettuaan hedelmät hänen ulottumattomiinsa. Ivan nojasi taaksepäin naisen aloittaessa sivelysessionsa ja tarjosi hedelmää siinä sivussa. Se, yllättävää kyllä, maistui jopa herkulliselle.

Tuokio muuttui nopeasti rentouttavaksi hieronnaksi, jonka aikana Ivan sai välillä hedelmän tahi pari. Jokainen oli kastettu makeaan mausteliemeen. Aina välillä suuhun pujahti hedelmän sijaan makea sormi ja purtuaan sitä epähuomiossa ensi kerran Ivan muisti olla seuraavilla kerroilla varovainen. Pikkuhiljaa silmät siristyivät ja jännitys lihaksissa väheni. Nautittuaan silti vasta tovin mies avasi silmänsä rentouttavassa käsittelyssään, ravistautui henkisesti ylös nirvanasta ja yritti kurottaa kohti hedelmäastiaa vaihtaakseen osia.

Nauttiminen ei ollut hänelle se kaikista helpoin tehtävä. Tai no, itse nauttiminen oli, mutta hänellä oli paha tapa kääntää hemmottelu lopulta Shivin hemmotteluksi. Siitä nainen sai syyttää ihan itseään; mitäs oli tehnyt selväksi, että hemmottelu oli hyvä. Ja mitäs oli muutenkin niin kaikin puolin... nom tuollainen. Elävä veistos jalokivet silminään.

Kun käsi kurottui hedelmiä kohti, sen ranteeseen tartuttiin hellän päättäväisesti. Shiv päästi pienen äännähdyksen joka kertoi ettei miehen ollut vielä lupa elehtiä minnekkään suuntaan. Käsi laskettiin miehen rinnalle ja rentouttava hieronta jatkui. Nainen hieroi tasaisesti molempia hartioita, vaikka tiesi tasan tarkkan ettei toinen hartia ollut aito. Väliäkö hällä, mies oli kertonut että ihossa oli jonkinmoinen tuntoaisti siitä huolimatta.

Kun hartiat ja kaula oli saatu rentoutumaan ja mies ei enää kurotellut ruokia, palkitsi nainen tämän ottamalla yhden hedelmänpalan huuliensa väliin ja tarjoamalla sen miehelle kevyen suudelman saattelemana.

Kädet vaelsivat ylemmäs ja alkoivat hieroa toisen päätä mustien hiusten alta. Sormien ote oli juuri senverran voimakas, että se tuntui mukavasti, mutta ei sattunut ollenkaan. Sormet liukuivat mustien hiusten seassa ja hellivät jokaista kohtaa miehen kallossa. Taas väliin yksi hedelmän pala, ennenkuin nainen siirtyi hyväilemään miehen kasvoja. Perus vittuuntunut ilme suli mukavasti sormien alla sellaiseksi lauhkean neutraaliksi. Jos miehen olemus yleensä ei olisi ollut niin uhkaava, olisi toisen vonut kuvitella jopa hymyilevän mikroskooppisesti.

Shiv hymyili silitellessään miehen kasvoja rauhallisiksi. Miehen hiusten vielä levitessä auki tyynylle, toinen oli jo ihan oikeasti rentoutuneen oloinen. Nainen painoi pieniä helliä suudelmia toisen otsalle, silmäluomille ja nenänpäälle.

Ivan antoi periksi ja suli hitaasti puolitiedottomaan raukeuteen. Päänahakn ja kasvojen hierominen lieni nautinnollisinta; kukaan ei koskaan hieronut kroonisesti kurtistunutta otsaa ja aina jännittyneitä kulmia, puhumattakaan leuasta, jonka pääasiallinen tehtävä tuntui olevan suupielien vääntäminen mahdollisimman alas. Shiv sai ilmeen pehmenemään, ja lopulta kitkerinä alas vääntyneet suupieletkin kohosivat vähäsen.

"Sinä olet täydellinen, tiesitkö sen?" mies mumisi ja siristi silmiään. Ripsiensä ja hämärän lomassa hän näki naisen utuisen hahmon edessään. Välillä kasvot painautuivat lähemmäksi ja suutelivat otsaa, silmäluomia ja nenänpäätä. Kun nainen oli antanut viimeisimmän suudelmansa ja yritti nousta takaisin ylös, Ivan tarttui tätä topin rintamuksesta ja piteli paikoillaan. Tuijotettuaan hetken silmät sirrissä mies korotti päänsä tyynystä ja suuteli pehmeitä huulia. Hänen ei tarvinnut edes nähdä niitä osatakseen vaistomaisesti suunnistaa niiden luo.

"Perkele, Shiv... jos enää ikinä telot itseäsi, minä en anna sinulle koskaan anteeksi", mies mumisi. Mikäli oikein tarkkaan kuunteli, saattoi havaita äänen värähtävän hienoisesti lauseen lopussa. Ilmeisesti Ivan ei ollut ottanut kaikkea tapahtunutta niin hyvin, kuin oli kovasti koettanut esittää.

Ivanin sanat olisivat ehkä muuten olleet lähinnä normaalia 'kuole niin tapan sinut'- kliseetä, mutta hienoisesti särähtävä loppu antoi ymmärtää, että nyt ei pelleilty. Shiv ei vastannut mitään, tämä vain katsoi toista ja silittieli miehen leukaperiä. Mitä tuollaiseen pitäisi sanoa? Anteeksi rakas en poistu enää kotoa ilman kypärää? Ei välttämättä.

Shiviä ehkä hiukan haittasi miehen äänenpaino. Mies ei ollut puhunut koko tapahtumasta tai mistään siihen liittyvästä sitten sairaalan. Ei toista voinut pakottaa, mutta yrittänyttä ei laitettaisi.

Nainen suuteli toisen otsaa hellästi, samalla edelleen silitellen toisen kasvoja.
"Puhu minulle. Mitä sinä ajattelet?" Nainen kuiskasi puoliääneen. Tämä tarkoitti tottakai sitä mitä Ivan oli juuri sanonut. Tämä oli taas niitä hetkiä, kun koitettiin luottaa senverran, että uskallettiin puhua se mitä oikeasti ajatteli.

Naisen kasvot pysyivät siinä lähellä. Mieli oli tyyni, eikä nainen vaatinut tai odottanut mitään. Tämä vain tarjosi mahdollisuutta puhua ja tulla kuulluksi. Oli hyvän puolison tehtävä olla se joka vastaanottaa kaiken mitä toisella on sydämmellään, niin hyvässä kuin pahassakin. Sormet piirtelivät kuvioita miehen iholle, kuin yrittäen ennalta ehkäistä jännitystä toisen mietteistä.

Jonnekin Ivanin tyytyväinen nirvanan taakse tunkeutui hento käsky puhua ajatuksistaan. Kun naisen valkotukkainen toveri oli kehottanut samaa, oli se sivuutettu täysin. Hänen ajatuksensa, tunteensa ja mielenliikkeensä eivät kuuluneet psykologeille. Nyt Shivin suusta kuultuna se merkitsi jotain. Se nosti mieleen... ajatuksia.

Ensimmäisenä pelon, jollaista hän ei ollut ennen kokenut. Hän oli pelännyt menettävänsä Shivin, ja siinä samalla tajunnut, ettei hän ihan oikeasti kestäisi sitä täysjärkisenä. Hänellä ei olisi mitään pätevää syytä jatkaa elämäänsä, jos Shiv kuolisi. Marsin ja Rahun olemassaolo olisi tarpeeksi pitääkseen hänet tappamasta itseään, mutta elämäksi sitä ei voisi sanoa.

Toiseksi hän muisti itseinhon. Syytöksen, joka ei jättänyt häntä rauhaan. Se palasi piinaamaan häntä uniin ja se muistutti joka hetki, kun hän tunsi naisen mielessä menetyksen tuskan; se oli sinun vikasi. Vitun paskapää. Sinusta ei ole edes suojelemaan sitä, mitä rakastat enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Kolmas tunne oli, uskomatonta kyllä, suru. Hän ei ollut edes tiennyt Shivin olevan raskaana. Se suolimöykky ei ollut edes näyttänyt ihmiseltä tuhoutuessaan, ei ollut edes ajatellut. Se ei ollut ihminen. Ja silti hänestä tuntui, että joku olisi repinyt häneltä raajan irti. Jonkun sellaisen, jota ei osannut kaivata, ennen kuin se puuttui.

Hetkeksi kasvolihakset kiristyivät ja hengitys meinasi tihentyä. Oltiin sillä hiuksenhienolla rajalla, jonka toisella puolella oli vuosikymmenten aikana rakennettu itsehillintä ja toisella puolella irtipäästäminen. Täydellinen luottaminen.

Oli helpompaa valita vanha malli.

"Kaikki on hyvin", Ivan vastasi kireästi, vaikka mikään ei selkeästi ollut. Nyt oli se hetki, kun kuului sanoa 'ei ole, ja minä näen sen'.