Yksi ovi, kaksi nimeä..

”Pitää muistaa lisätä valitus narinalistalle.. Ai piru, ei siitä ole kamalasti hyötyä. Minä omistan tämän puljun.” Nainen virnisti. ”Eli jos on kitisemistä elinoloista, niin joudut valittamaan niistä minulle.” Nainen näykkäisi hellästi toisen alahuulta ja hymyili. ”Tai alkaa itse leikkiä remonttimiestä.” Silmistä näki, että isoratas syötti lauseelle jatkoajatuksen. Ohikiitävä mielikuva Ivanista maalarin haalareissa sai aikaan tahattoman pienen tirskahduksen. Ei se, etteikö toinen aivan varmasti kykenisi huoltotöihin, mutta ne vaatteet..

Nainen nielaisi huvittuneisuutensa ennekuin miehelle tulisi aihetta loukkaantua ja harhautti mahdollisesti edes sinnepäin yrittävät murinan alut laskemalla kätensä Ivanin pakaralle.
Naisen sormet hivelivät toisen paistia ja silmissä kävi pieni pilkahdus.
”Tiesitkö, että jos kosken tähän..” Naisen sormet painoivat hellästi aivan pakaran yläosassa olevan lihaksen hermoa oikeassa kulmassa. Kosketus sai koko hartioiden ja niskan seudun karvat nousemaan pystyyn. ”..se tuntuu melko hauskalta?” Nainen hymyili kulmakarva hiukan koholla ja päästi pienen huvittuneen naurahduksen.

Ilmeisesti hermopiste demonstraatio oli vain jonkinlainen teaser-traileri, koska sen enempiä sanomatta nainen alkoi tanssittaa konkkaavaa mielitiettyään kohti portaita. Kylpyhuoneen ulkopuolella nainen kääntyi selin mieheen, mutta antoi tämän edelleen pitää itsestään kiinni. Mihin mies mitään keppejä enää tarvitsisi?

Äskeinen ohjaksissa oleminen tulisi ilmeisesti olemaan harvinaista herkkua hänen uudessa elämässään. Mies seurasi kuin pässi narussa, janoten lisää mielenkiintoisia hermopääluentoja ja toisaalta haluten nähdä oman tulevan huoneensa. Keppien kanssa konkkaaminen olisi käynyt mahdottomaksi näin lähellä naista, joten Ivan ei edes vaivautunut hakemaan vastenmielisiä apujalkojaan ulko-oven vierestä. Lääkärit olisivat heidät nähdessään saaneet kai sydänhalvauksen ja huutaneet, miten yksikin lipsahdus viivähdyttäisi paranemista pahimmillaan toisella kahdella viikolla. Ivan oli sitä mieltä, että riski nyt vain oli sen arvoinen. Hän ei halunnut eksyä yhtään tämän pidemmäksi. Kädet edelleen tiukasti naisen ympärillä mies seurasi huoneen poikki portaisiin ja niitä pitkin alas. Ihan vain tehdäkseen matkasta hankalaa Ivan muisti välillä näykkiä niskaa tai sivellä sormillaan ihoa siitä, missä nyt sattuikaan milloinkin sormiaan pitämään.

Kun portaat oli selvitetty kaatumatta, olihan heillä jo harjoitusta tämänkaltaisesta yhdessä hoipertelusta, Ivan palkitsi taluttajansa muutamalla puskulla takaraivoa vasten. Silmät kiertelivät kuitenkin ympäriinsä ja etsivät sitä oikeaa ovea.

Terraarion perkele saisi kyllä jäädä ylös. Sen lisäksi, ettei yksikään muuttomies enää koskaan haluaisi kantaa sitä alas portaita, Mars viihtyisi varmasti mainiosti omassa uudessa paikassaan. Jahka se nyt uskaltautuisi ulos kuorestaan kurkkimaan uutta elintilaansa. Kilpikonna oli rutiinien perään ja nyt, kun sen rutiinit oli rikottu, se tunsi olonsa vähän orvoksi.

Ivan saattoi sympatisoida.

Shivistä pääsi pieniä ynähdyksiä ja naurahduksia Ivanin kiusatessa. Ei ollut helppoa tukea toista ja luovia alas portaita, kun iho kihelmöi suloisesti.
Ilmeisesti kyseessä oleva ovi oli suoraan vastapäätä makuuhuonetta. Puinen ovi oli tumma ja kulunut ja se kieli jotain huoneen entisestä käytöstä. Tila oli joskus rakennettu yläpuolella olevan kaupan varastoksi.

”Minä en ole koskaan käynyt täällä sen kummemmin. En ole tähän mennessä tarvinnut enempää tilaa, joten huone on jäänyt siihen kuntoon mitä se on ollut aina.” Shiv totesi avatessaan oven. Oven välistä pöllähti kevyesti pölyntuoksuista ilmaa. Nainen tunnusteli seinältä valokatkaisijan ja napsautti valot päälle.

Valo räpsähti muutaman kerran, ennenkuin iänaikainen loisteputki sai tarpeeksi herätettä ja jaksoi alkaa antaa ulos lukseja. Kituva valo paljasti sileäksi kuluneen massiivipuu-lattian, jossa näytti olevan kevyt syvennys ovien edessä. Jostain käsittämättömästä syystä seinät olivat erittäin tummat metsänvihreät.

Takaseinällä oli koko seinän pituinen yksinkertainen varastohyllykkö ja vasemmalla reinustalla muutama pöytä. Keskellä lattiaa oli röykkiö erinäistä romua ja päällimäisenä näytti komeilevan ihka oikea vanhanmallinen kirjoituskone ja kiekollinen puhelin. Koko tämä museo oli pinnoitettu vajaan sentin pölykerroksella ja varsin mittavalla hämähäkinseitti verkostolla.

Kooltaan huone oli saman kokoinen ja muotoinen kuin makuuhuone, 4x3m. Ei siis mikään valtava, mutta erittäin välttävä vaikka työhuoneeksi. Siinä missä makuuhuoneessa oli vessan ovi, oli tässä ilmeisesti ulos vievän käytävän ovi.
”Kuten sanoin. Se kaipaa hiukan huoltoa, mutta ainakin lattia on hieno sellaisenaan.” Nainen totesi ja vilkaisi olkapäänsä yli vilkuilevaa miestä. ”Toivottavasti tämä kelpaa.” Shiv antoi suukon toisen poskipäälle olkansa yli.

Huone totta tosiaan ei tällaisenaan vastannut Ivanin käsitystä unelmakämpästä, mutta pienellä viilauksella (kuten seinien maalaamisella) se varmasti ajaisi asiansa enemmän kuin hyvin. Jokun neutraalin mitäänsanomaton väri, kuten kylmä vaaleanharmaa, sopisi hänelle hyvin. Hän ei itse maalaisi vitunkaan vertaa, tietenkään, joten pitäisi kai ostaa se palvelu jostain. Sitä ennen kaikki roina vanhaa kirjoituskonetta ja puhelinta lukuunottamatta pitäisi rai'ata pois. Puhelin ja kirjoituskone miellyttivät häntä, joten jääkööt.

"Helvetin hyvin", Ivan vastasi ja malttoi sitten irrottautua Shivistä. Hän linkutti vaikeasti pari askelta edemmäksi ja alkoi sitten tonkia vanhaa romua. Siivoamiseen menisi aikaa ja hän olisi mieluusti syytänyt senkin jonkun muun hommaksi. Toisaalta, silloin voisi jäädä löytymättä jotakin mielenkiintoista.

Voi kyllä. Tupakan ja synkistelyn lisäksi oli ainakin yksi asia, jota Ivan harrasti. Niin paljon kuin hän ihmiskuntaa vihasikin, sen keksinnöt olivat kiinnostavia. Koska hän ei ollut voimakas demiae, hänenkaltaisensa olivat olleet ihan tasan tarkkaan yhtä riippuvaisia keksinnöistä, kuin täysin voimattomat ihmisetkin. Helppo se oli vahvan demiaen sanoa; mihin tarvita puhelinta, kun voi telepatisoida? Mihin tarvita autoa, kun voi lentää tai uida vesiteitse kymmeniä kertoja nopeammin ja ilmaiseksi?

"Vitunmoinen kasa paskaa", Ivan tokaisi tongittuaan romuja hetken. "Tosin paskan seasta voi löytyä helmiä."

Shiv katsoi miehen perään, kun tämä meni kääntelemään epämääräistä romukasaa.
”En ole valitettavasti ehtinyt kahdessa vuodessa siivota tätä. En koskaan kuvitellut tarvitsevani niin paljoa tilaa.” Nainen hymyili, kun Ivan penkoi pölyisiä romuja.

Tavarasta oli helppo arvata että kokonaisuus oli joskus ollut vanha kauppa, johon oli jälkeenpäin lisätty ylös väliseiniä. Kasasta löyty puhelimen ja kirjoituskoneen lisäksi iänkaikkisen vanhoja tuotekatalogeja, puinen laatikko, pullonavaaja, katkennut harja, rotanloukku ja kaikkea muita aarteita mitä nyt saattoi vanhan kaupan varastosta kuvitella löytävänsä. Kaikki roina oli kuivan ilman ansiosta hyvin säilynyttä iästään huolimatta.. vähän niinkuin puulaakin omistajakin.

Shiv seisoi ovensuussa kädet puuskassa. Huoneessa oli varastolle ominaisesti melko koleaa ja naisen ihokarvat nousivat paljaalla iholla kananlihalle. Tämä ei kuitenkaan malttanut ilmeisesti mennä pukemaan päälleen mitään, vaan katseli ovensuussa Ivania hymyillen.
”Mitä sinä määrittelet helmeksi?” Nainen kysyi aivan uteliaisuuttaan.

"En minä osaa sanoa", Ivan vastasi ja kohaitti harteitaan. "Kirjoituskone on hyvä. Ja vanha puhelin. Historiaa. Tiedäthän?" mies kysyi ja tajusi vasta sitten, että ne tuskin olivat Shiville minkään arvoisia asioita. Nainen oli nähnyt paljon vanhempiakin versioita kyseisistä laitteista ja seurannut sivusta, miten maailma kehittyi. Se, mikä oli hänelle mielenkiintoista historiaa, oli naiselle mitäänsanomatonta eilistä, jolla oli korkeintaan jonkinlaista nostalgia-arvoa.

Tehtyään äskeisen havainnon Ivan pakottautui suhtautumaan romukasaan vähäisemmällä innolla. Hän ei halunnut vaikuttaa lapselta jouluna, sillä oli ikänsä puolesta Shiville sellainen joka tapauksessa. Runsas kolmannesvuosisata ei paljoa merkinnyt, jos oli takana yli kymmenkertainen määrä.

Tuntui jollain tasolla kummalliselta, edelleen tässäkin vaiheessa, tajuta, että Shiv oletettavasti voisi tyydyttää hänen historianjanonsa kertomalla aikalaisen kokemuksistaan. Näin nopeasti laskien hän sai tästä suhteesta paljon Shiviä enemmän. Ainoa asia, jonka hän osasi ja josta voisi Shiville olla minkäänlaista hyötyä, oli punakorvakilpikonnan hoitaminen. Siitäkin nainen oli jo saanut oppitunnin siltä saatanan ovivahdilta.

Tongittuaan kasaa vielä tovin mies vilkaisi taas ovella seisovaa naista ja hetkeksi hän unohti, mitä sanoa. Maailma ei kai pitänyt sisällään mitään kauniimpaa. Nainen oli kuin eteerinen veistos muinaisuskonnon jumalattaresta. Tämän virheettömästä vartalosta ei löytänyt mitään, MITÄÄN epätäydellistä.

"Minä siivoan tämän töiden ohella", hän totesi, jahka sana kulki taas. "Jos syydän homman jollekin firmalle, rikkovat vaan enemmän kuin saavat aikaan ja heittävät puolet tavaroista tutkimatta tunkiolle."

”Olisihan minun pitänyt jo arvata että pidän tälläisestä vanhasta romusta.” Nainen naurahti tyytyväisenä. Äänestä päätellen nainen liitti itsensä samaan kategoriaan. ”Minun pitääkin varmaan viedä sinut penkomaan minun tavaroitani, Nostromon kellareihin.” Nainen muisti äkkiä hiukan myrskyisän edellis tapaamisen. ”Tai sitten ei.. Parempi varmaan odottaa parikymmentä vuotta että se hiisi antaa anteeksi sen että pilasin hänen koko konserttinsa.” Nainen naurahti. ”Viime kerralla kun mokasin hän mökötti puoli vuosisataa. Se on pitkä aika saada mykkäkoulua vanhimmalta ystävältään.”

Kun Shiv huomasi miehen katseen harhailevan hänen suuntaansa tämä painoi poskensa olkapäätään vasten ja hymyili miehelle näyttäen tahallaan vähän muka ujolta toisen katseen edessä. Tumma iho, veden väriset silmät, luun vaalea pitsi ja korpinmustat pitkät hiukset tekivät edelleenkin vaikutuksen.

”Minä voin tottakai auttaa siivouksessa mielelläni.” Tämä sanoi, kun mies sai taas sanoja suustaan. ”Voisin myös maalata täällä. Nämä vihreät seinät saavat tämän näyttämään joltai savuiselta pokeriluolalta.” Nainen sanoi ja kurkki sisäpuolelle.
”Olen vain hyvillän jos kelpuutat tämän. En keksinyt näin lyhyellä varoitus ajalla mitään parempaa lahjaa.” Shiv virnisti.

"Tämä on erinomainen", Ivan toisti taas ja jätti sanomatta, että parinkymmenen vuoden päästä hän olisi vanha käpy, jalat puoliksi haudassa. Luultavasti väki katselisi heitä hymyillen ja miettisi, että on se suloista kun nuori tytär vie vanhaa ja kärttyistä isäänsä ulos joskus.

Hän olisi voinut jopa harkita elämistä ikuisesti, tai ainakin vielä parisataa vuotta eteenpäin, jos Shiv olisi ollut hänen rinnallaan. Sääli, ettei elämä toiminut sillä tavalla. Miten ohikiitävän pieni hetki heidä avioliittonsa Shiville olisi? Yhtä lyhyt kuin yksittäinen kesäloma koko työuran aikana.

Kun Ivan tajusi ajatelleensa naimisiinmenoa, hän vilkaisi Shiviin nopeasti ja linkutti sitten ovelle naisen rinnalle. Luonnollisestikaan hän ei hiiskunut sanaakaan ajatuksistaan. Kirkollinen naimisiinmeno ei tietenkään tulisi kysymykseen, mutta maistraatissa asiat hoituivat nopeasti... toisaalta taas, halusiko hän ihan välttämättä tuomita Shivin elämään leskenä seuraavat viisisataa vuotta? Siis ihan virallisesti leskenä?

Halusi kai. Hän nyt kuitenkin kuolisi muutamassa kymmenessä vuodessa ja Shiv jäisi elämään. Sama kai se hänelle oli, olisiko nainen sitten leski vai kaipaisiko häntä muuten vain. Kunhan kaipaisi. Kunhan ei koskaan enää ottaisi rinnalleen ketään, niin itsekästä kuin se olikin. Rakkaus oli itseklästä. Ivan oli aina muistanut vittuilla siitä kaikille (eli siis about kahdelle) ystävilleen, mikäli nämä olivat menneet naimisiin tai löytäneet jonkun.

Lisäksi, ei hän tainnut tietää sitäkään, mitä Shiv ajatteli avioliitosta. Naisen mittapuulla pisinkin avioliitto oli kuin kesäromanssi. Kannattiko sitä varten käydä paperisota?

Kun Ivan nousi ja tuli Shivin vierelle, kietoi nainen kätensä tämän vyötärön ympäri. Naisen iho tuntui melko viileältä, joten lämmintä miestä vasten painautuminen oli vähintäänkin luonnollista. Mies ei puhua pukahtanut sanaakaan, mutta jotain tuo mietti katsellessaan naista.

Shiv siristi hiukan silmiään, kuin koittaen lukea toisen ajatuksia. Miehellä oli epäreilu etu siinä suhteessa, mutta ei se estänyt yrittämästä ja näyttämästä suloisen hölmöltä sitä yrittäessään. Kun mieli ei täyttynyt yrityksestä huolimatta miehen mietteillä hymyili nainen ja puisti päätään. Tämä olisi edelleen hoidettava sellaisella mundaanilla lähestymistavalla.

”Penni ajatuksistasi.” Nainen sanoi ja kohotti hiukan kulmaansa. ”Äläkä anna vaihtorahaa.” Nainen tarkoitti varmaankin, ettei vastaukseksi riittänyt pelkkä ”ei mitään.” Helpottaakseen toisen ajatusten purkua, nainen päätti aloittaa itse, ihan vain hyvän tahdon eleenä.
”Minä mietin, että seinille voisi laittaa jonkin rauhallisen sävyn. Minulla saattaa olla jossain ehkä yksi taulu, joka voisi sopia omalla tavallaan huoneesi seinälle.” Nainen katsoi poispäin kuin koittaen muistaa minne moisen oli laittanut. ”Sinun täytyy kyllä nähdä se ensin, koska joko vihaat sitä tai tykästyt siihen heti.” Shiv pohti ääneen.

Toinen käsi irrottautui miehen lantiolta juuri siksi aikaa, että se hapuili huoneen seinältä valokatkaisijan ja päästi kituvan loisteputkilampun kärsimyksistään. Portaiden yläpäästä ja kalarista tuli senverran valoa, että käytävä oli vain hämärä, ei täysin pimeä. Käsi tuli takaisin miehen lantion ympärille ja leukaperille painettiin pieni suudelma, kuin löysyttämään kielenkantaa.

Shiv halusi tietää, mitä hän ajatteli. Nainen itse ajatteli huonetta ja sen sisustamista. Taulua ja maalaamista. Kun valot säpsähtivät pimeiksi ja leualle painettiin suukko, ajatukset karkasivat sanoina miehen suusta. Ilmeisesti ne olivat valonarkoja ja niiden oli helpompi tulla kuultaviksi, kun kun oli hämärää ja turvallista.

"Minä mietin, pitäisikö mennä naimisiin."

Mahtava veto. Joskus sitä voisi kenties miettiä, miten asiansa esittää. Vitun idiootti.

"Niin, tai siis... tuli mieleen. Ihan ilman minkäänlaisia painostuksia tai sellaista. Tai kiirettä. Kunhan ajattelin... onko se sinusta täysin mahdoton ajatus joskus tulevaisuudessa?"

Okei. Pitäisikö vetää kaikki takaisin? Sanoa, että se oli vitsi? Ihmiset olivat kosineet uskottavamminkin. Ja ennen kaikkea, suurin osa nyt oli tajunnut odottaa yli kolme viikkoa heittääkseen ilmoille "haluatko viettää loppuelämäsi kahlittuna minuun"-kortin. Varsinkin, jos oli edes jollain tasolla Ivanin kaltainen ihminen. Ivaniin päti kai sama sääntö, kuin juustonaksuihin; ensimmäinen ja vielä viideskin maistuivat paskalta. Sitten jäi koukkuun.

Hetken aikaa hämärässä käytävässä oli aivan hiljaista. Hetki sitten miehen selällä ja vyötäröllä piirrelleet sormet olivat pysähtyneet aivan paikoilleen ja ainoa jonka pystyi toisesta tuntemaan oli rauhallinen hengitys. Sydän oli jättänyt ainakin yhden lyönnin välistä, mutta ei huonossa mielessä.

Nainen pysyi hetken aivan vaiti. Toisen mielestä oli helppo lukea kuinka ylettömän mielissään tämä oli miehen sanoista, mutta jokin esti tätä vastaamasta samanlailla kuin naiset jokaisessa romanttisen komedian lopussa. Hämärässä saattoi nähdä, kuinka naisen pää kallistui hiukan tämän vain katsellessa Ivanin siluettia takana kalarin kankaan läpi hohtavaa kynttilänvaloa vasten.

”Joskus kyllä.”
Mutta ei nyt. Ja miksikö, oli varmaan se kysymys jokaisen huulilla, eniten ehkä Ivanin. Ennenkuin mies ehtisi hermostua vastauksesta Shiv päätti selventää päätöstään.

”En haluaisi mitään muuta kuin sanoa ”tahdon” tässä ja nyt, mutta tiedän ettei tämä ole oikea aika sille. Sinä et luota minuun vielä niin paljoa, että voisit uskoa siihen etten koskaan lähde luotasi, ilman lain tuomaa kahletta. Sellaiselle pelolle perustettu liitto ei voi kestää.” Naisen äänestä kuului, että itsensä kieltäminen ja kieltäytyminen tällähetkellä teki kipeää. Oli aina olemassa se vaara, että mies sydämmystyisi naisen sanoista, mutta vaikkei Ivan ehkä luottanutkaan Shiviin, luotti nainen siihen että toinen kyllä ymmärtäisi.. ainakin jossain vaiheessa.

Tosiasia oli se, että nainen oli luvannut itsensä Ivanille jo aikoja sitten, oli siitä paperilla todisteita tai ei.

”Sitten kun näet ja uskot, etten koskaan hylkää tai petä sinua, kysy sitten uudelleen.” Shiv sanoi hiljaa ja hymyili. Kädet ottivat miehen kasvot väliinsä ja nainen varvisti hiukan painaen toisen huulille rakastavan hellän suudelman.

Se ei ollut se vastaus, jonka halusi kuulla. Oli kyseessä sitten vahinkolaukaus tai pidempään harkittu ja suunniteltu kosinta. Jokainen halusi kuulla 'tahdon', ja niin Ivan huomasi halunneensa itsekin. Ainakin hän oli pettynyt ja tuntui synkistyvän silmissä Shivin vastatess ympäripyöreästi. Nainen perusteli kantaansa hänen luottamuspulallaan ja sillä, ettei pelolle perustettu liitto kestäisi. Jahka hän joskus luottaisi siihen, ettei Shiv pettäisi ja hylkäisi, asiasta olisi aika keskustella uusiksi.

Luotti hän siihen, ettei nainen pettäisi... kai. Hylkäämisen kanssa oli vähän niin ja näin. Ongelma oli, että hän halusi luottaa. Enemmän kuin mitään muuta, hän halusi luottaa naiseen ja siihen, että tämä olisi ikuista. Tämä jatkuisi sen jälkeenkin, kun hän oli poissa. Ei hän nyt mennyt suoraan vaatimaan, että sen omituisen norsupatsaan tilalle Shiv tälläisi saviveistoksen hänen päästään hänen kuoltuaan, mutta joka tapauksessa. Viisisataa vuotta ja ylikin oli pitkä aika olla uskollinen jollekulle, joka ei ollut enää olemassa.

"Mmm...", mies mumisi saatuaan suudelman. Tämä oli se vaivaantunut hiljaisuus, mikä seurasi, kun sai vastauksen, jota ei osannut odottaa. Tähän kun ei varsinaisesti voinut vastata mitään kauhean luontevaa. 'Jaa, no ei siinä mitään. Puhellaan myöhemmin uudestaan'?

"Minä menen tupakalle", Ivan keksi sitten. Se oli läpinäkyvä keino paeta tilanteesta, mutta ainoa, mitä hänellä oli heittää.

Shiv tiesi, ettei toista auttanut yrittää pysäyttää. Ivanin oli saatava hermosauhunsa ja aikaa miettiä.
”Se päivä tulee vielä.” Nainen totesi vielä, kun mies lähti konkkaamaan portaita ylös. Shiv jäi seisomaan hämärään käytävään.

Nainen oli useasti ennenkin koitettu kahlita lainsanalla milloin kehenkin. Kaikki oli tehty pelosta, omistamisen halusta ja mustasukkaisuudesta. Joka kerta vastaus oli ollut sama. Jos tämä tulisi olemaan se viimeinen kerta, se joka sitoisi naisen loppuelämäkseen johonkin, olisi se oltava rakkaudesta ja luottamuksesta, ei pelosta. Nainen puri hammasta yhteen ja koitti taistella palan alas kurkustaan.

Tämä oli oikea ratkaisu. Toistele sitä itsellesi ja katso kun mies muuttuu kylmäksi ja etäiseksi.

Näin sen oli pakko mennä, muuten Shiv olisi vain huijannut itseään. Hänen oli vain luotettava, ettei Ivan ollut kuin ne muut, jotka olivat vastauksen saatuaan ensin muuttuneet hyisen kylmiksi ja lopulta lähteneet toisen matkaan. Oli vain tehtävä niinkuin toiseltakin oli juuri pyytänyt, luotettava loppuun asti. Se saattoi tarkoittaa sitä, että naisen sydän tarjoiltaisiin tälle takaisin parin gramman palasina, mutta se oli epäonnistumisen hinta.

Shivillä ei ollut aavistustakaan kauanko tämä kylmällä käytävällä seisoi. Jalkapohjia alkoi pistellä kylmä lattia ja iho oli viileä. Nainen seisoi selin portaisiin. Hän pyyhkäisi pois poskelleen vierineen kyyneleen ja hengitti syvään. Kaiken se kestää..

Shiv ei ollut valehdellut, sen hän tiesi. Hän oli tuntenut naisen tunteet ja aistinyt tämän olevan tosissaan, ja pahoillaan. Kenties siksi, ettei hän luottanut. Kenties siksi, että joutui vastaamaan jollei kieltävästi, niin jotenkin siihen suuntaan nyt kumminkin.

Käsi tärisi lievästi sytyttäessään sätkää. Totta, huoneesta oli harvinaisen nopea tie ulos tupakalle. Tällaisissa tilanteissa se oli ihan hyvä. Ivan nojasi selkänsä märkää seinää vasten, tuijotteli ulos katoksesta ja mietti, miten kaikki jatkuisi. Normaalisti kai. Hänen pitäisi yrittää luottaa. Shiv ei voinut antaa kuin sanansa ja se oli annettu jo. Hän oli ainoa, jota nainen oli koskaan rakastanut näin voimakkaasti ja hän oli ainoa, jonka nainen enää halusi. Ei tulisi muita. Ei, vaikka hän kuolisi huomenna.

Joku olisi voinut pitää häntä itsekkäänä ja itsekäs hän tiesikin olevansa. Ajatus Shivistä jonkun toisen kanssa nyt vain yksinkertaisesti oli ylitsepääsemätön. Jos nainen olisi kuollut huomenna ja hänet tuomittu elämään vuosituhansia, hän ei olisi rakastanut enää ketään samalla tavalla. Kukaan ei veisi naisen paikkaa eikä hän ikinä antautuisi kenenkään muun syleiltäväksi. Vielä vähemmän syleilisi ketään itse.

Häntä katsoessa se oli helppo uskoa. Kukaan tuskin edes haluaisi hänenkaltaistaan. Paitsi Shiv. Shivillä oli varmaan joku pitkän elämisen aikana syntynyt aivovaurio tai jotain.

Tupakka paloi hitaasti loppuun, eikä hän vetänyt siitä montaakaan henkäystä. Avatessaan oven ja palatessaan omiin yksityisiin rappusiinsa hän oli päässyt jonkinlaiseen sopimukseen itsensä kanssa. Hänen pitäisi vain opetella luottamaan. Kenties sekin päivä joskus tulisi. Sitä ennen hänen kai olisi opittava ylipäänsä ymmärtämään, mitä annettavaa hänellä oli. Hän kun ei vieläkään tiennyt.

Palatessaan huoneeseensa Ivan etsi naista katseellaan. Heidän ei tarvitsisi enää puhua siitä asiasta, mikäli nainen ei haluaisi tai jos se ei ollut jäänyt häiritsemään. Mikäli oli, asia oli kai pakko puida. Vittu, parisuhteessa oli ihan hitosti puhumista.

Nainen havahtui ajatuksistaan. Hän kääntyi ja nousi portaat ylös. Tämä hiljaisuus oli jo ärsyttävää ja nainen olikin saanut siitä idean. Muutama napin painallus ja rauhallisen keinuva musiikki alkoi soida huoneistossa.

Shiv palasi portaat alas juuri kun ovi kolahti ulko-portaiden yläpäässä. Laahaavan äänen perusteella Ivan oli tulossa takaisin. Shiv seisoi täsmälleen siinä mihin mies oli tämän jättänytkin, selin portaikkoon, keskellä hämärää käytävää. Kasvot kääntyivät toista kohti ja sivuvalo paljasti kasvoilla lepäävän hymyn. Ehkä toinen oli samalla hiukan helpottunut siitä, että mies tuli takaisin.

Naisen käsi ojentui miehen suuntaan ja sormen liike kutsui seuraamaan perässä. Nainen liikkui äänettömästi ja katosi kalarin ovella olevan kankaan taakse. Nyt kun hämärä oli jo laskeutunut, ei katonrajassa olevista ikkunoista tullut enää valoa. Ainoat valonlähteet olivat kymmenet kynttilät seinillä ja alttarin ympärillä.

Taustalla soi itämainen musiikki. Juuri sellainen joka koostui pelkästään parista rummusta ja tamburiinista. Vain rytmi, ei mitään turhaa.

Verhon läpi piirtyi kuvajainen tuolista joka oli asetettu vähänmatkan päähän ovesta. Tuolin toisella puolella oli toisenlainen kuvajainen, joka keinui hitaan rauhallisen musiikin rytmissä, odottaen Ivania peremmälle huoneeseen.

Elämä Shivin kanssa ei ainakaan käynyt tylsäksi. Ivan seurasi heiluvaa hahmoa kuin käärme käärmeenlumoajaa. Shivin mielesrä ei ainakaan voinut lukea mitään negatiivista. Ehkä häivähdyksen helpotusta, kun hän oli palannut takaisin. Ihan kuin hän olisi edes kyennyt lähtemään mihinkään.

Kenties joku sitten oli lähtenyt kauan sitten (ja tässä tapauksessa kauan ihan oikeasti tarkoitti sitä) ja Shiv oli jäänyt yksin. Ivan ei voinut ymmärtää moisia mulkkuja. Eivät nähneet hyvää, vaikka se kirjaimellisesti tanssi näiden silmien edessä. Hän ei kuvitellutkaan lähtevänsä löydettyään elämälleen merkityksen. Nyt hänen pitäisi vain oppia luottamaan siihen, ettei Shivkään lähtisi.

Ivan ei pannut merkille muuta kuin Shivin astellessaan kankaan taakse. Miten mikään vähäisempi muka voisi siinä tilanteessa viedä hänen huomionsa? Kynttilät loivat ympärille lepattavan, lämpöisen valon, joka katosi pian ympäröivään hämärään. Sydän pyrki lyömään taustalla kuuluvan musiikin rytmiin. Aivot sen sijaan yrittivät tapella vastaan ja muistuttaa, että äskeisestä kannattaisi ehkä puhua. Sanoa jotain siitä, että opettelisi luottamusta ja muuta vastaavaa. Ihan vain omaa mieltä rauhoittaakseen.

Suusta ei kuitenkaan kuulunut kuin jotain onnetonta pihinää. Jäi epäselväksi, oliko se puheen aloitus vaiko huokaus vaiko vähän kumpaakin.

Vartalo liikkui pehmein ja sulavin liikkeein. Missään ei ollut mitään ylimääräistä, eikä mitään liian vähän. Tanssi oli tälläkertaa aivan erilaista kuin silloin, kun he olivat tavanneet. Silloin liikkeet olivat olleet esittäviä, rytmikkäitä ja niiden tarkoitus oli saada kuuntelemaan musiikkia. Tämä taas oli jotain aivan muuta.

Shiv kertoi tarinaa liikkeillään. Jokaisella käärmemäisen notkealla liikkeellä oli oma merkityksensä, mutta niitä oli mahdoton tulkita. Naisen lantio ja alaruumis tuntuivat olevan erillisiä yläruumiista, koska molemmat tekivät omia liikkeitään häiriintymättä toisistan. Suurimman osan aikaa silmät olivat suljetut, mutta silloin kun ne aukesivat, ne katsoivat suoraan miehen silmiin ja siitä sieluun. Shiv tahtoi saada sen linnakkeessaan murjottavan Ivaninkin katsomaan, sillä tätä tanssia ei näkisi kukaan muu kuin vain ja ainoastaan Ivan.

Naisen mielestä saattoi lukea erillaisen nautinnon tunteen. Rakkaus siihen ilmaisuun mitä toinen saattoi vartalonsa liikkeillä ilmentää oli kenen tahansa nähtävissä. Nainen antoi rytmin liikuttaa itseään kuin transsissa. Vaikka liikkeet ei aivan suoraan tipahtanut mihinkään kategoriaan oli se kuitenkin modernista kaukana. Lähimpänä se oli ehkä jotain omituista itämaisen napatanssin fuusiota.

Väliäkö hällä, se oli kaunista.

Shiv liikkui lähemmäs ja jatkoi tanssimistaan kiertäen miestä hitaasti ympäri. Silmiin luotu katse ja hymy kertoivat, ettei tämä lumous haihtunut minnekkään vaikka mies puhuisikin.

Ivan seurasi hiljaa. Aluksi hän lähinnä tuijotti kiemurtelevaa vartaloa ja näki silmät vain ajoittain, silloin kun ne hetkeksi naulittiin häneen. Kun Shivin silmät jäivät auki, lakkasi Ivanin katse vaeltelemasta. Siitä tuli keskittyneempi. Syvempi. Aistikkaan kiemurtelun olisi voinut ajatella kiihottavan ja saada sormet syyhyämään. Sen sijaan se tuntui enemmänkin rauhoittavan. Punovan heille jonkinlainen maailman tämän maailman sisään. Paikan, jossa ei ollut muita.

Synkässä linnakkeessaan sätkää poltellut ja äskeisestä torjumisesta entistäkin nyrpeämpi Ivan taisi tosiaan katsella. Sätkäkin oli varmaan tippunut ja sammunut.

"Siitä... äskeisestä", Ivan mutisi Shivin kiertäessä ympyrää. Pää kääntyili villisti hänen yrittäessään pitää katsekontaktin silloinkin, kun nainen oli takana. Sanoilla oli vaikeuksia tulla ulos ja ne olivat käheitä ja epäselviä. Kuin kuiskauksia.

"Minä yritän", mies kähisi. "Yritän luottaa sinuun... sinä olet parasta mitä minulle on tapahtunut..."

Hetkinen, kimmelsivätkö silmät? Kyllä! Kyllä vain; surkastuneet kyynelkanavat olivat uskomattomalla vaivalla saaneet tuotettua juuri sen verran nestettä, että se ei vielä valunut alas, mutta sai silmät kosteiksi. Ottaen huomioon, että ne olivat lomailleet viimeiset parikymmentä vuotta melko rauhassa, oli se ihan varteenotettava suoritus näin lyhyessä ajassa.

Ivan oli tietämättään ottanut askeleen aivan oikeaan suuntaan. Shiv kiersi miehen ympäri ja pysähtyi toisen eteen. Kädet nousivat ja ottivat toisen kasvot uudelleen lempeästi väliinsä. Sormet piirsivät yli miehen koko kasvojen, kuin ne pyyhkisivät toisen pahan olon ja nikotiinin muovaaman naamion pois. Toisen edessä oli vain Ivan. Ei mitään sosiaalisia naamioita, eikä ulkokuoria. Vain juuri se Ivan, johon nainen oli alunperinkin ihastunut ja sitten rakastunut.

Miehen sanat koskettivat syvästi. Moni ne oli ennenkin lausunut, mutta tuskin kukaan oli niitä todella tarkoittanut. Ei tälläkertaa. Nämä tulivat sydämmestä. Suu ei keksinyt sanoja, joilla olisi ollut äskeisen rinnalla mitään merkitystä.

Sormet karkasivat taaksepäin ja tekivät omat uransa mustien hiusten lomaan. Kädet kiertyivät niskantaa, kun Shiv varvisti hiukan ja painoi miehen huulille uuden pitkän suudelman. Kun se joskus päättyi jäivät kasvot toisen lähelle.

”Minä olen sinun ja vain sinun omasi kuolemaan saakka.” Shiv kuiskasi. Musiikki jatkoi rytmiään ja samoin teki nainen, mutta nyt tämä ei enää lähtenyt kauaksi miehestä.

Ivan suuteli takaisin pehmeän haparoivasti, ihan kuin olisi hetkeksi unohtanut kaikki sosiaaliset taitonsa. Nekin vähät, joita hänellä oli ja jotka hän suurimmaksi osaksi oli oppinut tämän vajaan kuukauden aikana.

"Kuolemaan asti on aika pitkään", Ivan huomautti hiljaa ja seurasi vaistomaisesti naisen jalanjäljissä. Hän ei tanssinut, ei lähellekään, vaan lähinnä huojui mukana kuin lumottuna. Jalat seurasivat tönkköinä Shivin askelia ja pitivät huolen, että nainen ei pääsisi kauaksi vaikka yrittäisikin. Toisaalta Shiv ei kyllä näyttänyt edes yrittävät, vaan pysytteli lähellä, muodostaen heistä huojuvan kokonaisuuden. Kokonaisuuden, jonka toinen puoli näytti lihasheikkoudesta ja pihtikinttuisuudesta kärsivältä aasilta enemmän, kuin tanssivaa naista seuraavalta mieheltä. Naamakin oli taas pitkänä kuin hevosella, mutta sen saattoi tulkita ihan hänen perusilmeekseen.

"Tai siis, sinun kuolemaasi on pitkään... minun elämäni on surkean lyhyt ja puolittainen silmänräpäys sinun elämäsi rinnalla."

”Ei sillä ole merkitystä kuinka lyhyt tai pitkä aika on.” Nainen sanoi antaessaan musiikin yksinkertaisen rytmin edelleen liikuttaa itseään kuin tahdotonta. ”Mikä merkitsee on se kuinka sen vietämme. Tunti on tunti, riippumatta siitä onko niitä takana jo tuhansia vai satoja tuhansia. Jokainen hetki jonka saan viettää sinun kanssasi on parasta osaa elämästäni.” Naisen ääni oli yhtä soljuva ja pehmeä, kuin tämän liikkeetkin.

Se saattoi kuulostaa melko paksulta väitteeltä. Että joku, ihan tieten tahtoen nauttisi känisevän ketjupolttajan seurasta ja kehtasi väittää sitä vielä elämänsä parhaaksi ajaksi. Varsinkin kun väitteen tekijä oli nähnyt niinkin paljon kuin Shiv. Ilmeisesti pitkästä elämästä todella sai jonkinmoisen aivovamman, koska nainen oli tosissaan.

Kun musiikki laski hyvin hitaaksi tasaiseksi rummutukseksi, kääntyi toinen miehen puoleen ja antoi kehonsa painautua tätä vasten. Molemmat kädet etsivät itselleen vastakappaleet miehen omista ja sormet punoutuivat miehen sormien lomaan. Nainen katsoi ylös kynttilöiden valaisemiin harmaisiin silmiin ja hymyili.

”Joku viisas joskus sanoi: Niille jotka rakastavat, aika on ikuista..” Shiv kuiskasi ja painoi toisen leualle pienen suudelman. ”Minusta olisi ainakin hauska kuvitella sen olevan omalla tavallaan totta.”

Ivan nojasi vastaan ja koukisti sormensa. Kädet tuntuivat lukkiutuneen yhteen eikä Ivanilla ollut mikään kiire rikkoa sitä lukkoa. Hänen elämässään oli harvoja hyviä asioita, ja nekin harvat eivät yleensä edes olleet kovin hyviä. Shiv oli.

Viimeksi, kun hän oli kiintynyt ihmisiin, ne oli riistetty häneltä vihan ja kateuden ajamina. Kenties se oli universumin tarkoituskin. Antaa hänelle jotain täydellistä ja riistää se taas. Niin hänen paska elämänsä tässä vitun paskassa maailmassa tuntui toimivan.

"Olisikin", Ivan mutisi vastaukseksi Shivin ajatuksiin. Nainen katseli maailmaa täysin erilaisten lasien läpi, kuin hän. Hänen lasinsa olivat pakokaasujen ja tupakan harmahduttavat ja kaikki näytti niiden läpi puuduttavan harmaalta. Vain kaikista kirkkaimmat värit näkyivät läpi. Kenties siksi hän jos kuka osasikin arvostaa niitä.

"Mikään ei ole ikuista tässä paskamaailmassa. Hyvä varsinkaan. Ennen pitkää kaikki nahistuu ja kuolee. Jokainen vähänkään hyvä tai alkeellisella tavalla kaunis riistetään ennen pitkää ja jäljelle jää kusta ja paskaa sen kaikissa eri olomuodoissa."

Jep. Romanttinen puhe ei tainnut olla Ivanin vahvoja puolia.

”Sitten on vain parempi nauttia siitä mitä on niin pitkään kuin vain voi.” Nainen naurahti pehmeästi toisen ihastuttavan latistaville sanoille. ”Jos voisin vain auttaa sinua unohtamaan huolet hetkeksi ja murehtimaan vasta myöhemmin.” Nainen sanoi pehmeästi ja puski kevyesti kasvojaan toisen leuan alle.

Musiikin rytmi alkoi taas kohota hiukan nopeampaan tempoon. Nainen ei riistänyt käsiään irti miehen omista, vaan liikutteli niitä omiensa mukana. Aika ajoin näytti siltä ettei naisella kertakaikkisesti ole mitään selkärankaa, kun tämän keskivartalo aaltoili kuin käärmeen selkä. Tahdin saadessa lisää rumpuja soittamaan, irroitti nainen sormensa toisen sormien lomasta, mutta ei yhtään aiemmin ennenkuin oli asettanut miehen kädet kyljilleen. Nainen tanssi miehen edessä ja ihon liikkeiden mukana toisen kädet valuivat alemmas aina lantiolle.

Ylävartalo taipui ja kiemurteli musiikin tahdissa, alavartalo värisi. Mies sai upean näkymän lähes naisen koko ylävartalolle, tämän taipuessa taaksepäin musiikin tahdissa. Kun nainen nousi takaisin ylös painautui tämä tiukasti takaisin Ivanin vartaloa vasten. Kädet nousivat kohti kattoa ja laskeutuessaan ne sivelivät miehen kasvoja kaulaa ja rintaa. Veden väriset silmät olivat edelleen naulittuna miehen omiin.

”Kiristääkö vanne vielä päätä?” Nainen kysyi jatkaen edelleen hypnoottista liikettään.

Perussynkkyyttä oli hankala häivyttää pois edes Shivin taidoilla, mutta pikkuhiljaa venkoilu taisi tehdä tehtävänsä. Sormien sivellessä kasvojen ylitse negatiivisyys tuntui tarttuvan niihin ja paljastavan takaansa taas sen saman Ivanin, joka oli näkynyt äsken. Sen, joka seisoi yksin harmaassa linnakkeessaan itse rakentamansa vitutuksen suojamuurin takana, suuremmin edes haluamatta tulla pois sieltä.

"Ei", Ivan vastasi ja seurasi miltei hypnoottisena naisen huojuvaa liikettä. Pikkuhiljaa hän kumartui lähemmäksi, jokaisen lumoavan huojahduksen myötä. Kovinkaan paljon kumartelua ei tarvittu. Äskeisen taivutuksensa jälkeen Shiv oli taas ihan kiinni hänen vartalossaan. Paljas yläruumis värisi tuntiessaan naisen lämpöisen ihon painuvan vasten.

"Tosin ei siellä kyllä mitään liikukaan", mies mutisi, ennen kuin painoi huulensa pitkään, kevyeen suudelmaan. Aiempien suudelmien kiihkeä raivo oli poissa. Aggressiivisuudelle oli paikkansa ja aikansa siinäkin puuhassa, mutta se ei ollut nyt.

"Minä rakastan sinua", Ivan kähisi huulia vasten ja painoi yhden jumaloivan suudelman naisen ohimolle.

Nainen tuntui vain säteilevän pelkkää mielihyvää, kun tämä sai miehen taas pikkuisen lähemmäs itseään ja pois muuriensa suojasta. Suudelma sai yhtä pehmeän ja rakastavan vastakaiun, kuin mitä se antoi. Kädet kiertyivät selän ympäri piirrellen omia mystisisä kuvioitaan iholle.

”Ja minä sinua. Aina.” Shiv vastasi pehmeällä äänellä.

Nainen veti miehen tiukemmin itseään vasten ja painoi päänsä hetkeksi toisen rinnalle. Ivanin iholla tuoksui vielä ulkoilma ja tupakka. Shiv hymyili tyytyväisenä ja suuteli toisen kaulaa. Hetken aikaa he vain keinuivat parina keskellä kalaria, kuin teinit, silloin joskus muinaisina aikoina.

Nainen nosti katseensa mieheen ja hymyili rauhallisesti.
”Sinun pitäisi varmaan päästä kohta pitkällesi. Ei ole vielä hyvä seisoa näin pitkiä aikoja.” Shiv huolehti. Tämä ei kuitenkaan alkanut normaaliin tapaansa patistamaan miestä minnekkään, toinen liikkuisi vain omasta tahdostaan ja nainen tukisi jos se olisi tarpeen.

Siihen asti tämä saisi keinua kiinni naisen vartalossa, niin pitkään kuin tahtoi. Shiv siveli hellästi toisen ihoa, jatkaen sitä samaa, mitä oli tehnyt toisen kasvojenkin kanssa. Kuin nainen yrittäisi pikkuhiljaa silittää miehen sisäisiä muureja aina vain ohuemmiksi, mutta vain siltä puolelta jossa nainen itse oli. Shiv ei vaatinut eikä edes pyytänyt miestä muuttumaan mitenkään muuten, kuin miten tämä naisen näki. Muu maailma sai tehdä muutostyönsä ihan itse.