Yksi ovi, kaksi nimeä..

Nainen laski neulat kädestään. Toinen tarttui kaksin käsin miehen housujen vyötäröön kiinni ja veti toisen sen yhden askeleen lähemmäs.
”Olkoon vaikka tsekkoslovakialainen, minä suutelen paljon mieluummin sinua.” Nainen hyrisi matalalla äänellä ja painoi pari ihan kokeellista pikku suudelmaa miehen leualle. Kun niiden päälle ei ainakaan sähisty, nainen antoi yhden ihan huulillekkin. Sellaisen rakastavan ja hyvänmakuisen. Kädet päästivät irti housun kauluksesta ja silittivät vielä kylkiä, ennenkuin nainen irtautui tyytyväisenä hymyillen suudelmasta ja kääntyi selin toiseen jatkaakseen välineiden huoltoa.

”Se sopii hyvin.” Shiv hymyili toisen taistelusuunnitelmalle. ”Voidaan mennä ulko kautta, niin haen muutaman laatikon.” Nainen sanoi noukkiessaan ne viimeiset neulat nesteestä. Toinen pyyhki neulat kuiviksi ja asetteli hartaudella takaisin antiikkiseen laatikkoonsa. Naisella oli hyvä ja mitä ilmeisemmin pelko syvälle pinttynyt tapa siivota aina kaikki heti käytön jälkeen. Ei nyt ihan täysivaltaisesta neuroosista voinut puhua, ehkä enemmän automaatiosta. Kun tavarat olivat paikoillaan huokaisi nainen tyytyväisenä. Ivanin ei ainakaan todennäköisesti tarvinnut alkaa siivoamaan, Shiv tuntui ehtivän aina ensin.

”Mennäänkö?” Nainen sanoi kääntyessään miehen puoleen. Ivanille suotiin lämmin hymy ja ihaileva katse, ennen kuin toinen lähti ulko-oven suuntaan.

Suudelmat saivat Ivanin olon vähän paremmaksi. Ilmeisesti mies ei ollut sitä tyyppiä, jonka mustankipeyden voittamiseksi piti tehdä sadetansseja ja vielä senkin jälkeen pelätä, että jotain jäi hampaankoloon. Ei, Ivan oli nimenomaan "sitä sai, mitä tilaa". Jos hän näytti tyytyväiseltä, hän oli tyytyväinen. Yleensä hän oli omalla tavallaan ihan tyytyväinen silloinkin, kun näytti äärimmäisen masentuneelta.

Ivan nyökkäsi seuratessaan Shiviä ulos hoitohuoneesta. Hän ei kai koskaan kyllästyisi naisen ihailevaan katseeseen, vaikkei syytä tajunnutkaan. Hän ei löytänyt peiliin katsoessaan mitään ihailtavaa. Sama ruma naama sieltä toljotti ja toivotti äärimmäisen huonoa huomenta. Tai päivää. Tai iltaa. Tai yötä.

Ulkona hänen huoneeseensa johtavien portaiden päässä Shiv sanoi hakevansa laatikoita jostain. Ivan sen sijaan linkutti jo alakertaan ja päästyään portaiden päähän avasi oven huoneeseensa, näpäytti valonkatkaisijaa ja odotti, että vilkkuva valo sai taas järkytykseltään asetuttua. Koko huone haisi pölyltä ja vanhalta tavaralta, joten lieni onni, ettei Ivan kärsinyt minkäänlaisesta pökyallergiasta. Hän olisi varmaankin tukehtunut heti sisälle astuessaan.

keskellä huonetta odottavan roinakasan kertaalleen kierrettyään Ivan tarttui vanhaan kirjoituskoneeseen ja nosti sen ähisten kasan päältä. Se oli vikatikki, sillä hänen yrittäessään laskea sitä maahan kylkeä vihlaisi, ote kirposi ja koko laite rymähti kilisten terveen jalan varpaiden päälle. Sujuvalla venäjänkielellä huudetut perkeleet ja saatanat kaikuivat huoneen pölyisesti nurkasta toiseen miehen kiskoessa jalkansa kirjoituskoneen alta, perääntyessä vasten seinää ja yrittäessä päättää, kumman jalan varassa seisoisi. Kumpikin tuntui siltä, että pettäisi alta hetkenä minä hyvänsä.

Vittu hän vihasi rampana olemista. Vittu hän vihasi sitä.

Nainen kanteli laatikoita portaiden yläpäähän ja kasasi ne siististi katoksen alle. Nainen nosti ensimmäisen pinon syliinsä ja lähti varovasti alas hämyisiä portaita. Tämä oli tiputtaa koko pinon, kun sisältä kuului rämähdys ja muutama hyvin valittu venäläinen ärräpää. Nainen työnsi oven auki ja lemppasi laatikot ovenpieleen. Pikainen vilkaisu huoneeseen, maassa makaava kirjoituskone ja jalalta toiselle steppaava mies kertoi jo ihan tarpeeksi, ettei tarvinnut alkaa kyselemään tyhmiä.

Shivin kasvoille nousi myötätuntoinen ilme ja tämä nappasi kovamuovisen laatikon ja toi sen miehelle istuimeksi. Kun Ivan sai painon jaloiltaan pystyyn nostetyn laatikon päällä polvistui nainen tarkastamaan toisen jalan kohtaloa. Siihen tulisi komea kirjoituskoneen kyljen muotoinen mustelma, mutta koska varpaat liikkuivat, nainen arvioi ettei jalka ollut ainakaan murtunut. Sehän tästä vielä puuttuisi. Kaksi jalkaa paketissa.

”Olen pahoillani, mutta näyttää siltä että se on pakko amputoida.” Nainen sanoi ja puisti päätään. Ehkä tökerö vitsin tapainen oli taas naisen tapa kertoa, ettei mikään mennyt ainakaan vakavasti rikki. Shivillä oli hiukan hölmö tapa vitsailla aina mitä pöljimmissä paikoissa, mutta Ivanin olisi vaan totuteltava siihen. Naista itseään ei näyttänyt haittaavan pätkääkään vaikkei mies lotkauttanut useimmiten korvaansakaan naisen jutuille.

Sen ensimmäisen jälkeen siis..

Istuminen helpotti huomattavasti kolotusta, mutta vitutukselle se ei tehnyt mitään. Ylidramaattisesti mies älähteli ja sihahteli Shivin tutkiessa varpaita ja todetessa, että ne pitäisi amputoida.

"Vähintään kolme meni ainakin poikki vittu perkele saatana", mies jupisi, hieroi jalkaansa ja mulkoili pahasti kirjoituskonetta. Ilmeisesti tänään ei nyt vaan ollut Ivanin päivä. Hyvin harvoin oli, mutta tänään nyt oli vielä tavallistakin paskempaa ja kurjempaa ja epäreilumpaa. Otettuaan aikansa ja istuttuaan naama norsunvituilla ja kiukkuisena laatikollaan Ivan näytti lopulta pääsevän ylitse sotavammastaan. Ontuen tasan yhtä ylitseampuvasti kuin kuka tahansa huomionkipeä mies aina, kun vaimo oli paikalla näiden sairastaessa, mies palasi rojukasan luokse ja alkoi viskellä pienempiä, tylsän näköisiä roinia yhteen Shivin tuomista laatikoista. Monen esineen kohdalla hänen piti selvästi miettiä, laskettiinko tämä tylsäksi vanhaksi esineeksi vai jännäksi historiankappaleeksi.

Eniten päänvaivaa aiheutti jännän näköinen, vanha kirja. Kyseessä ei suinkaan ollut parikymmentä vuotta vanha, vähän kulahtanut opus, vaan punainen, nahkakantinen kirja, jonka sivut olivat niin haaleita, ettei niistä saanut enää kunnolla selvää. Kovalla vaivalla joku oli kirjan ilmeisesti sitonut, sillä kanteen oli tehty koristenyörejä ja sivut oli varmaankin kirjoitettu käsin silloin joskus. Melkein jokaisella sivulla oli ilmeisesti ollut kuvakin, mutta nyt jäljellä oli enää kynän jättämiä painaumia ja hitunen mustetta siellä täällä.

"Mikä tämä on?" Ivan kysyi lopulta ja kääntyi Shiviin päin. Hän sysäsi kirjaa lähemmäksi naisenkin katsottavaksi. Kenties Shiv tietäisi, kun oli kerran tässä asunut ties miten pitkään. Jospa naisella oli joku haju siitä, mitä entinen asukas oli harrastanut.

"Siis kirja, juu, ja oletettavasti aika vitun vanha", Ivan jatkoi ennen kuin Shiv ehtisi taas lohkaista jotain. "Muste on kulunut pois."

Shiv suukotti siippariepuaan otsalle ja silitti kerran hartijaa. Sympatiaa synkkä mies ainakin osasi kerjätä ja sen suhteen nainen ei ollut helppo, vaan varma. Ivan olisi voinut väittää samaa eräästä toisestakin huomion tyypistä, mutta ei siitä sen enempää. Nainen alkoi nostella selvästi roskiksi luokiteltavia laatikon palasia ja muita romuja roskalootaan ja jätti kaiken kutakuinkin ehjän miehen tarkistettavaksi.
Romukasasta löytyi kuin löytyikin yhtäsuntoista mielenkiintoista. Oli nippu vanhoja avaimia, joiden kohteita saattoi vain arvailla, lukittu metallinen lipas, koskematon pullo viiniä ja Ivanin kiinnostuksen varastanut kirja. Nainen jatkoi siivoamista, kunnes Ivan kiinnitti naisen huomion itseensä.

”Ainakin ensikatsomalta voin kompata diagnoosiasi. Se näyttäisi melko vanhalta.” Nyt taidettiin puhua kuitenkin Ivanin, ei Shivin mittakaavasta iän suhteen. ”Minulla ei ole harmainta aavistista kenen tämä on. inä ostin tämän kiinteistön, kun se oli vielä kauppa. Tämä kyllä voi olla sitäkin vanhempi, koska edellinen omistaja ei myöskään käyttänyt tätä huonetta kovin paljoa.” Nainen sanoi tutkiessaan kirjaa.

”Hmm.. kynän jäljet ovat vielä näkyvissä. Jos sille sirottelisi varovasti jotain hienojakoista jauhetta, se voisi tarttua uriin.” Nainen etsiskeli katseellaan jotain käyttökelpoista moiseen työhön. Nainen oli juuri viskannut roskiin askillisen jotain mustaa jauhetta ja kävi etsimässä sen takaisin käsiinsä. Nainen joutui hetken taistelemaan askin kanssa, mutta sai sen lopulta napsahtamaan auki. Varovasti toinen ripotteli jauhetta paperille ja kallisti kirjaa niin että jauhe valui paperia pitkin ja istui uriin.

”Kannatti harrastaa murhamysteereitä.” Nainen virnisti ja vilkaisi kirjaa, johon oli nyt ilmestynyt haileaa, mutta ihan luettavaa tekstiä.

Shivin nerokas ajatus paljasti koukeroisen, tarkkaan harkitun käsialan ja kuvan, joka piirtyi keskelle sivua. Se näytti jonkinlaiselta puurakennelmalta. Tekstissä puhuttiin nauloista, kulmista, puutapeista, puulaaduista ja taivutuskestävyydestä.

"Veneen rakentamista", Ivan totesi luettuaan tekstiä eteenpäin. "Tämä on ilmeisesti jonkinlainen vanha veneenrakentajan päiväkirja tai vastaavaa."

Vaikkeivät veneet kiinnostaneet Ivania sitten yhtään, vanha kirja niiden rakentamisesta oli ilmeisesti toista maata. Sitä paitsi, tämä vaikutti vielä ihan oikeasti vanhalta kirjalta. Teksti oli vanhahtavaa ja koukeroista, käsiala hyvin mietittyä ja sivun alalaidassa oli maininta rikkaasta kauppiassuvusta, jonka laivastoon purtta oltiin väkertämässä.

Mies siirsi kirjan varovasti siihen pinoon, jonka halusi säilyttää. Kirjoituskonekin oli hetken harkinnan jälkeen työnnetty sinne päin, vaikka se olikin yrittänyt murtaa hänen ainoaa tällä hetkellä toimivaa ketaraansa. Melkoisen kontrastin vekotin loisikin istutettuna hänen paperinohuen läppärinsä viereen pöydälle.

"Sääli. Kama Sutrasta olisi ollut enemmän hyötyä", mies lohkaisi tovin kuluttua ja kiskaisi naisen hetkeksi lähemmäksi vyötäisiltä voidakseen puskea päänsivua. Oli sanomattakin selvää, että hän tosissaan oli mielissään oman huoneen ajatuksesta.

”Nääh, opetan sinua mieluummin itse. Etkä sinä sitä edes tarvitse.” Nainen kehräsi, kun tämä vedettiin lähemmäs. Shiv oli kovin mielissään, että kykeni antamaan miehelle tämän aivan oman valtakunnan jonka täyttää millä ikinä halusi. Koko loppu korsu oli kuitenkin enemmän ja vähemmän naisen näköinen ja käytössä omissa tarkoituksissaan. Täälä, kituvan loisteputkilampun valaisemassa kellarihuoneessaan Ivan saisi hallita ihan kaikkea. Eipä tämä välttämättä mikään palatsi ollut, mutta olipa jotain ihan omaa, minne tuoda kirja kokoelmansa ja erinäiset vempaimensa.

Kunhan huone saataisiin jonkinmaailman kuntoon, nainen voisi hankkiutua koluamaan omia varastojaan, jos vaikka löytäisi niistä jotain sisustetta miehen huoneeseen. Taulun nainen oli jo toiselle maininnutkin, mutta varston romuaarteet eivät loppuisi siihen.
Nainen suukotteli miehen kaulaa ja leukaperää, kun Ivan puski naisen päätä sopivassa kulmassa. Tälläiset pienet hellysskohtaukset tekivät miehestä aina vain ihanamman puolison. Shiv hyrisi tyytyväisenä miehen syleilyssä sen hetken aikaa, ennenkuin oli aika jatkaa penkomista. Ensin työ, sitten huvi.

Nainen nosti Ivanille löytämänsä lippaan ja poskettoman kokoisen avainnipun.
”En tiedä kiinnostaako sinua mitä tuolla on, mutta minun mieltäni ainakin kutkuttaa. Olkoonkin että siellä on todennäköisesti pelkkiä kuitteja.” Nainen sanoi ja ravisti lootaa varovasti. Kahinan sijaan sieltä kuului kolahtelua ja kilinää, jota kyllä vaimensi jokin paperinen.

”Tuurilla joku noista avaa sen.” Nainen sanoi ja osoitti puolen kuutiotonnin avainta muistuttavien metallinpalojen kokoelmaa.
Shiv nosti myös viinipullon pöydälle, pois jaloista. Sen jälkeen tämä nappasi kiinni täydestä roskalaatikosta ja lähti kantamaan sitä portaisiin. Kiristyneet leukaperät kertoivat ettei laatikko ollut kevyt, mutta mitä Shiviltä puuttui voimasta, tämä korvasi sisukkuudella. Ovi kolahti kiinni ja nainen katosi portaikkoon.

Tuijotettuaan hetken aikaa avaimia ja arvottuaan, miten ikinä mahtaisi muistaa, mitä oli jo kokeillut, mies päätyi avaamaan nipun hakasen ja valuttamaan kaikki avaimet lattialle viereensä. Sen jälkeen hän yksi kerrallaan tunki erikokoisia ja näköisiä avaimia reikään, väänteli ja heitti sopimattoman syrjään omaan kekoonsa.

Paikan edellinen omistaja oli ollut melkoinen hamstraaja. Tällä oli vanha kirjoituskone, vanha veneerakentajan päiväkirja, saatanallinen määrä avaimia, mystinen lipas täynnä jotain ja kasa muutakin krääsää, jolla ei ollut mitään yhtenäistä linjaa. Tai jos olikin, oli se sitten tosi hatara eikä havaittavissa hänen päättelykyvyllään.

Lukko naksahti. Ivan lakkasi räpeltämästä ja tökkäisi kantta. Se näytti auenneen. Uteliaana Ivan oli avaamassa sitä, kun huomasi sittenkin odottaa Shiviä. Nainen oli halunnut avata rasian, joten odotettiin nyt sitten, koska tämä oli mukana.

Askelet portaikosta kertoivat naisen olevan tulossa. Jahka ovi aukesi, Ivan suoristi selkänsä ja viittasi lippaaseen: "Se on auki."

Mitä ilmeisimmin nainen saisi luvan kurkistaa kannen alle ensimmäisenä.

Shiv oli kuin ihmeen kautta saanut heivattua painavan laatikollisen romua koko matkan kadun varrella olevaan roskalavaan. Koitos oli ilmeisesti ottanut ihan voimille, koska naisella oli hisrajallaan kevyt hikikarpaloiden ketju. Nainen tuli takaisin huoneeseen ja sulki oven perässään. Tämä ei edes näyttänyt reagoivan siihen että ontui lievästi. Laatikon sisältö oli mielenkiintoisempaa, kuin se mihin nainen nyt oli sattunut vahingossa astumaan paljasjaloin.

Shivin kirkkaissa silmissä kimmelsi samanlainen kiilto kuin kissalla joka oli kuullut
ruovikosta rapinaa. Nainen oli ihan oikeasti innoissaan siitä mitä huoneen epämääräisestä romukasasta blokatuista kätköistä löytyisi. Nainen vilkaisi hymyillen Ivania ja raotti sitten metallisen laatikon kantta. Vanha lipas sisälsi juuri sitä mitä oli pelättykkin: kuitteja. Nainen nosti nipun pois, mutta laatikossa kolisi silti jokin. Sisälle katsoessa oli näkyvillä pelkkä pohja.

”Tässä on pakko olla salapohja..” Nainen totesi ääneen itsestäänselvyyden. Nainen käänteli lokeroa käsissään ja löysi lopulta pienen metallisen nipukan, jota operoimalla luulisi saavan jotain aikaan. Laatikon välipohja napsahti irti ja nainen nosti sen uteliaisuutta hehkuen. Metallilevyn alta paljastui taskukello. Tämä yksinkertainen hopeakuorinen kello lojui unohdettuna ja naarmuuntuneena lippaan pohjalla. Shiv nosti sen käteensä ja pyöritteli hetkisen, etsien omistuskirjoitusta. Ainoa mitä siitä löytyi oli:

”JKB.” Nainen luki ääneen. Nappia painamalla kellon kansi napsahti auki paljastaen ihan kelpo kunnossa olevan taulun ja kannen sisäpinnassa olevan haalistuneen valokuvan jäänteen. Kuvasta sai selville enää vain valkoisen hattaratukan, joten se oli ilmeisesti ollut entisen omistajan vaimo tai muu tärkeä henkilö. Nainen hymyili itsekseen katsoessaan kuvan jäännettä, jota oli mitä ilmeisemmin ollut mukana yhdessä jos toisessakin ennen kun se oli hyljätty.

Shiv ojensi kellon miehelle tarkisteltavaksi.
”Toimiikohan se vielä?”

Ivan seurasi vierestä naisen avatessa rasian, kauhoessa kuitit pois ja tarkkaillessa pohjaa. Shiv löysi rasiasta jonkinlaisen systeemin, jota räpeltelemällä pohja aukesi. Sieltä paljastui vanha taskukello, joka iästään huolimatta näutti säilyneen ajan hampaiden pahimmiltä puremilta. Sisällä olevasta valokuvasta ei voinut sanoa samaa. Se oli nuhjuinen ja epäselvä, mutta ihmistä se selvästi esitti. Shiv ojensi kellin hänen ihmeteltäväkseen ja Ivan käänteli sitä tovin sormissaan. Hän ei voinut sanoa tietävänsö kelloista yhtään mitään, mutta ei tämä nyt ainakaan ihan valtavan pahalta näyttänyt. Hienoinen ravistelu osoitti, ettei sisällä koneistossa ainakaan helissyt.

"En osaa sanoa. Ehkäpä", Ivan totesi lopulta ja ojensi kellon takaisin. "Ei se ainakaan helise."

Lipas oli vienyt yhden avaimen, mutta jäljellä oli aivan tolkuton kasa muita avaimia. Jokainen niistä avaisi jonkin lukon, ja jokaisen lukon takana olisi jotain. Sääli, ettei heillä tainnut rasian lisäksi olla mitään avaimiin sopivaa.

Suurin osa kuiteista oli ajan myötä haalistunut lukukelvottomiksi, mutta ne, joista vielä sai selvää, kuuluivat yhdelle ja samalle yritykselle. Ilmeisesti lipas oli kirjanpitoa varten, ja jostain kasasta löytyisi kai lisää samanlaisia kuittikätköjä, laskelmia, entisiä tärkeitä papereita ja muuta vastaavaa.

"Puolet tästä roinasta ei liity toisiinsa mitenkään", Ivan totesi ja viittasi hivenen pienentyneeseen rojukasaan. "Entinen omistaja on ilmeisesti kärsinyt pakonomaisesta tarpeesta hamstrata kaikki mahdollinen."

”Tarkoitin, että käännä se vireeseen ja katso tikittääkö se.” Nainen sanoi ja otti ravistetun, ei sekoitetun kellon takaisin ja ruuvasi sormillaan varovasti viritys nopukkaa kunnes se päästi pienen naksahduksen. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Nainen odotti kärsivällisesti ehkä hiukan jännittyneenä, kun lopulta kello päästi lupaavan toisen naksahduksen ja alkoi tikittää ihan niinkuin pitääkin. Shivin kasvoille tuli se sama voitonriemuinen hymy ja tämä ruuvasi kellon yllättävän tarkasti oikeaan aikaan, tarkastamatta sitä mistään.

”Tämä paikka oli osa kuolinpesää, kun sen ostin. Ilmeisesti lapset eivät jakaneet edesmenneen rakkautta vanhan tavaran keräilyyn. Huomaa kyllä että tämä on ollut joskus kauppa.” Nainen hymyili, sulki kellon ja sujautti sen vitjoineen Ivanin taskuun. Kellon uusi omistajuus oli mitä ilmeisemmin päätetty.

Naisen käsi nousi taskulta ja sipaisi ohimennessään miehen hoikkaa kylkeä. Nainen osoitti taas pienellä viattomalla eleellä, kuinka vaikeaa tämän oli pitää näppinsä erossa Ivanista. Nyt kun mielenkiinto ja jännitys laantui, muisti nainen taas kipeän jalkapohjansa. Jos ei vuotanut verta, ei voinut sattua. Ei vuotanut, joten nainen ei valittanut, vaan jatkoi hommia.

Tavaroiden lajittelun katkaisi ovikellon vieno kilahdus. Sanomattakin oli selvää, että nainen jätti tavarat siihen ja riensi ylös katsomaan kuka tuli. Epämääräisestä ylinasta päätellen asiakas oli oikeasti avun tarpeessa.

Shivin päästessä portaat ylös tämä törmäsi heti tuttuun pieneen poikaan. Ehkä juuri ja juuri kymmenvuotias pieni aasialainen poika seisoi keskellä keittiötä naama kyynelistä märkänä, polvet ruvella ja käsissä naarmuja. Toinen oli mitä ilmeisimmin kyntänyt asfalttiin uuden polkupyöränsä selästä. Kuoleman vaarassa toinen ei kuitenkaan ollut koska tämä seisoi hämmästyneenä tuiottamassa Marsia. Niin hämmästyneenä ettei enää muistanut enää vollottaa kovaäänisesti, vaan seisoi suu auki ja niiskautti aina välillä. Shiv hymyili, pörrötti pojan mustaa tukkaa ohimennen ja meni hakemaan puhdistusaineet.

Kellon vetäminen ei ollut tullut Ivanille mieleenkään. Hän ei harrastanut taskukelloja. Hänellä ei ollut hajuakaan, että ne piti vetää. Shiv oletettavasti oli elänyt silloin, kun moinen oli ollut ihan yleistä. Vittuuntuneena siitä, miten oli taas onnistunut nolaamaan itsensä mies jatkoi pienempien tavaroiden tutkimista. Kellon kilahtaessa työ keskeytyi ja Shiv riensi ylös. Ivan pani merkille, että nainen varoi toista jalkaansa. Ehkä tämä oli paljain jaloin hipsiessään astunut lasinsiruun, saanut tikun jalkaansa tai muuta vastaavaa.

Ehkä vamma oli sellainen, että jopa hän osaisi hoitaa sitä. Sieti kokeilla ainakin. Determinoituneena osoittamaan, että hänestä oli edes jotain hyötyä mies linkutti Shivin perään niihin yleisemmin käytettyihin portaisiin, jotka veivät yläkertaan. Portaiden päähän päästyään mies huomasi asiakkaankin; pieni kersa oli ilmeisesti tehnyt tuttavuutta asfaltin kanssa ja istua tönötti nyt nojatuolissa paikattavana. Katse oli nauliutunut Marsin terraarioon. Mars itse lillui tärkeän näköisenä keskellä allasta ja toljotti mukulaa takaisin. Ivan ei ollut osannut ajatellakaan, että se olisi huomionkipeä ja viihtyisi parrasvaloissa. Toisaalta, eipä heidän edellisessä luukussaan oikein koskaan ketään käynytkään, joten eipä Marsilla ollut ollut mahdollisuuksia julkisuuteen. Muutto oli kilpikonnalle mitä ilmeisimmin tervetullut uudistus.

Ivan ei tehnyt itsestään numeroa, joten kyynelsilmäinen poika huomasi hänet vasta hetken perästä. Jos Marsia oltiin katseltu uteliaana, häntä katsottiin lähinnä järkyttyneenä. Ulkonäön perusteella pojan kulttuurissa pidettiin esi-isiä ja erilaisia henkiä kovassa huudossa. Ivan täytti mitä ilmeisimmin kaikki jonkun vähän vähemmän mukavan henkituttavuuden tunnusmerkit.

Kun Shiv tuli hoitohuoneesta puhdistusaineen, vanun ja laastarin kanssa näytti pikkupoika tapittavan jotain muuta kuin terraariota. Järmettyneestä tuiotuksesta saattoi päätellä, että keittiössä seisoi vähintään kaksimetrinen sarvekas oni, tai sitten vain Ivan. Shiv hymyili ja laskeutui polvilleen tuolin eteen alkaen putsailla pikku teräsmiehen laskeutumis vammoja.

Naisen otteet olivat niin hellän rauhalliset, ettei poika järkytykseltään huomannut edes kitistä siitä että aineet muka kirvelisivät. Shiv kaivoi auki laastari paketin. Pojan tuiotus Ivanista katkesi vasta kun nainen sanoi tälle jotain ilmeisesti kiinaksi. Poika käänsi katseensa edessään hymyilevään tummaan naiseen ja katsoi hetken tämän kämmenellä olevia laastari vaihtoehtoja.

Poika niiskaisi kerran ja mietti. Katse kävi uudelleen Ivanissa, mutta se palautettiin salamana naiseen, kun mörkö ei ollutkaan kadonnut. Poika supatti jotain Shiville.
Naisen ilmeestä päätellen kysymys oli ollut mitä huvittavin ja Shiv joutui ihan pitämään pokkaa, ettei alkaisi nauraa ääneen. Nainen kasasi itsensä, vilkaisi Ivania ja vastasi jotain. Lauseen keskeltä mies saattoi bongata oman nimensä. Poika vilkaisi kauhuleffan kummitusta, edelleen hiukan pelästyneenä ja valkkasi sitten nopeasti mieluisalla kuviolla varustetun laastarin, jonka nainen liimasi tämän polveen. Poika pyyhkäisi nenän hihaansa, kapsahti naisen kaulaan, suukotti poskea ja ilmeisesti kiitti. Shiv silitti pojan selkää ja hymyili.

Napero loi vielä pelokkaan katseen variksenpelättiin, kumarsi ihan kuin varmuuden vuoksi ja lähti takaisin pihalle tennarinpohjat vilkkuen. Toisen mentyä nainen päästi pienen huokauksen tapaisen henkäisyn ja palasi todellisuuteen. Shiv kokosi lattialta roskat kämmeneensä ja nousi viemään ne ja muut romut pois.
”Se oli Justin, rouva Pein sisaren tyttären poika.” Nainen luetteli.

Ivanin naama synkistyi taas jokaisen mulkaisun myötä. Hänen pohjaton ihmisvihansa ei suinkaan helpottanut yhtään, kun joku taas vaihteeksi pelkän ulkoisen olemuksen takia oli tehnyt hänestä omat päätelmänsä. Toki ne varmasti olivat osaltaan ihan oikeita päätelmiä, mutta silti. Hän vihasi ihmisiä. Ja niiden typeriä kersoja. Kaikki oli taas vaihteeksi hevonpaskaa.

"Eikö sille ole opetettu, ettei ihmisiä tuijoteta? Typerä lapsi", Ivan hymähti naama norsunvituilla ja viittasi sitten Shivin jalkaa kohti. Samanlaista huomiota hän sai missä ikinä kulkikaan, joten ei siitä toipuminen koskaan kestänyt kauaa. Shiv oli ainoa ihminen, joka oli hakeutunut hänen lähelleen välittämättä siitä, että hän näytti siltä hirviöltä, joka piileskeli sängyn alla tai avonaisessa kaapissa ja joka isän piti tulla ajamaan pois laittamalla valot päälle.

"Sinä onnut. Astuitko ulkona jonkin päälle?" mies kysyi ja seurasi Shiviä roskikselle: "Minä voin vilkaista sitä."

Eipä hän kummempia osaisi tehdä, mutta osasi hän nyt puhdistaa haavan ja laittaa siihen laastarin. Mikäli kyseessä olisi ollut ikävämpi vamma, Shiv olisi varmasti hoitanut sen jo aivan itse. Toivottavasti. Se tästä vielä puuttuisikin, että haava olisi liian hankala, hän ei kehtaisi sanoa, ettei osannut hoitaa sitä ja onnistuisi mokaamaan jotenkin totaalisesti.

Nainen loi mieheen, jos ei nyt murhaavan niin ainakin sellaisen avokämmen lyönti mulkaisun, mutta sekin suli melkein heti pois, kun nainen muisti kenen kanssa oli tekemisissä. Nainen ei vastannut mitään, hymähti vain ja jätti asian sikseen.

Kun mies huomautti jalasta, nainen vilkaisi alas.
”En ole varma mihin astuin.” Toinen sanoi ja hypähti istumaan hoitopöydälle. Nainen saisi aivan varmasti jalkapohjansa hoidettua itsekkin, mutta miehen tarjous oli vain aivan liian suloinen ohitettavaksi. Se saisi korvata edellisen ajattelemattoman kommentin.

Nainen kohotti jalkansa niin, että miehen olisi helppo tutkailla sitä istuutuessaan jakkaralle.
Kahvin tumma iho vaihtui vaaleampaan kun päästiin jalkapohjaan. Näin lähietäisyydeltä saattoi huomata, että naisen varpaissa olevat sirot tatuoinnit jatkuivat ihan jalkapohjaan asti. Hoikan päkijän takana siinä kaikista pehmeimmässä kohdassa oli ruma verenpurkauma ja pieni haava josta näytti tököttävän jokin pieni sinne kuulumaton objekti. Miehen takaa pöydän laatikoista löytyisi kyllä pinsettejä ja kaikkea muuta tarvittavaa. Puhdistusainekin oli jätetty pöydälle pumpulin viereen.

”Miltä näyttää?” Shiv kysyi rauhallisesti. Tällä oli hyvä aavistus mitä jalanpohjassa oli, mutta tämä ei ollut kertakaikkisesti vaivautunut alkaa sorkkimaan sitä vielä.

Ivan tarttui siroon nilkkaan ja tiirasi jalkapohjaa. Naisella oli soma jalka. Ja somat varpaat. Ja herttaisia pieniä tatuointeja. Ivan piti tatuoinneista. Hän ei vain ollut koskaan saanut aikaiseksi hankkia sellaisia itse.

"Täällä on jokin rönö", mies vastasi ylimalkaisesti ja kääntyi Shivin ohjeiden mukaisesti etsimään pinsettejä. Ne löytyivät nopeasti järjestelmällisestä laatikosta ja Ivan asetteli niiden pään varovasti jalkaan kuulumattöman "rönön" kulmaan. Nopealla, voimakkaalla liikkeellä hän nyppäisi vierasesineen pois. Se näytti olevan pieni, röpelökulmainen metallinpalanen, joka oli painunut ihon alle ilmeisesti kävelemisen seurauksena. Jos sen olisi nyppäissyt pois heti kun tunsi sen, se tuskin olisi ehtinyt painua edes näin hyvin ihon alle.

Ivan tipautti palasen hoitopöydälle (miten uskomattoman hygienistä) pinsetteineen ja repäisi sitten ison tukon pumpulia. Hän kaatoi puhdistusainetta sekä haavaan että pumpuliin ja töpötteli sen aikaa, että haava näytti puhtaalta. Sinne oli päässyt hiukan maata ja muuta saastaa. Nyt se tuskin tulehtuisi.

"Noniin", mies totesi, kun jalka oli saanut osansa hoidosta. "Nyt saat ihan itse valita, millaisen laastarin siihen haluat."

”Tekninen termistösi on häkellyttävä. Auh!” Nainen vinkaisi toisen nykäistessä palasen ulos. Polvi jännittyi, kuin toinen olisi vetäisemässä jalkansa pois, mutta kinttu pysyi paikoillaan. Puhdistustus-operaatio oli ainakin perinpohjainen ja nainen puri hiukan alahuultaan jodin kirvellessä haavan sisällä. Tuolla puhdistusaine määrällä jalka ei todellakaan tulehtuisi. Tokkopa nainen ei saisi edes flunssaa tänävuonna..

”Haluaisin perhosen.” Shiv vastasi ja nojautui eteenpäin pöydällä. Laastari laakikossa oli kuin olikin tavallisten ihonväristen ja läpinäkyvien laastarien lisäksi lasten laastareita, mukaanlukien söpö perhonen.

Shiv hymyili miehelle, joka niin huolehtivasti hoivasi mielitiettyään. Hetkeä aikaisemmin pikkupoika oli kutsunut miestä pelottavaksi kummitukseksi ja sitähän Ivan oli. Shivin pelottava kummitus. Se oli silkka synti etteivät ihmiset vaivautuneet ottamaan Ivanista paremmin selvää. Nainen ei olisi ikinä kyennyt antamaan itselleen anteeksi, jos olisi sinä iltana jättänyt pyytämättä miestä ensin luokseen ja sitten jäämään. Muut olisivat todennäköisesti vain sanoneet tattis ja toivottaneet illanjatkoja selvittyään rähinästä. Onneksi ei Shiv.

"Mitä minä enää ikinä tekisinkään ilman sinua?" Nainen loi ajatuksensa sanoiksi katsellessaan ihaillen, kuinka tunnollisesti mies sorvasi laastaria oikeaan kohtaan.

Shiv halusi perhoslaastarin ja Ivan tonki tunnollisesti esille perhosen. Vittu. Perhoslaastari. Hän halusi sitten seuraavaan haavaan sen mustan pääkallolaastarin, joka löytyi vähän runttaantuneena kaikkien muiden laastareiden alta. Suojapaperikin oli jo sen verran rypyssä, että liimaus tuskin pitäisi kauaa, jahka laastari joskus pääsisi käyttöön. Jos Ivan olisi ollut laastari, hän olisi ollut juuri se pääkallolaastari.

"Et mitään. Nytkin olisit voinut kuolla verenmyrkytykseen", Ivan tokaisi vastaukseksi ja törkki sitten laastarit kauemmaksi, kadoten pesemään kätensä. Metallinpalasen hän nappasi mukaansa ja heitti sen keittiön roskikseen.

Käsienpesuun meni aikaa. Puhdistusaineen löyhkä muistutti häntä sairaaloista eikä hän mielellään muistellut niitä. Niinpä hän hieroi käsiään tuoksuvalla saippualla, kunnes ei haistanut puhdistusainetta enää missään ja palasi sitten hoitohuoneeseen. Shiv oli tosin ehtinyt jo siivota kaiken, mutta eipä se häntä haitannut. Jos nainen nautti siivoamisesta niin siivotkoot. Ivan halusi pitää kaiken perussiistinä, mutta se tarkoitti lähinnä ulkoista siisteyttä eikä ylettänyt esimerkiksi kaappien tai laatikoiden sisältöön asti.

"Jos sinä et jaksa enää tänään siivota, voimme jatkaa huomenna", mies viittasi rappusten suuntaan. Mitä ilmeisimmin pieni haava jalassa antoi Shiville erityisoikeuksia täksi päiväksi. Nainen olisi voinut saman tien heittäytyä selälleen hoitopöydälle ja saada kaiken, mitä vain keksisikään pyytää, nokkansa eteen.

Oikein arvattu. Huone oli jälleen täysin koskemattomassa olotilassaan, kun mies palasi. Toisaalta se oli ehkä hyväkin. Nyt oli kuitenkin kysymys tilasta jossa hoidettiin välillä ihan oikeitakin vammoja.

Miehen kommentti sai toisen hymyilemään. Varsinainen huolenpitäjä. Shiv pohti hetken käyttäisikö invalidi korttinsa ja kerjäisi hellyyttä ja hoivaa, vai menisikö takaisin pölyiseen kellarihuoneeseen penkomaan iänaikaisia kuitteja..

Shiv linkutti vähintään yhtä läpinäkyvän teatraalisesti kuin Ivan aikaisemmin ja tuli keittiön puolelle.
"Jos vaikka jatkaisimme hiukan myöhemmin." Toinen sanoi kovin viattomalla äänellä. "Luulisitko että jaksaisit millään hieroa hiukan hartioitani? Ne kun tulevat aina niin kipeiksi." Toinen lirkutti vaikka tiesi aivan tasan varmasti ettei ollut edes pakko pyytää niinkään nätisti. Olisi varmasti riittänyt pelkkä toteamus kipeistä hartioista. Shiv ei välittänyt valittaa vaivoistaan, kuten oli jo huomattu ja itselleen avun ja jopa rentoutuksen suominen oli aina ollut hiukan outoa ja hankalaakin. Oli kuitenkin helppo nähdä miten mies ihan vilpittömästi halusi pitää huolta ja jopa näytti nauttivan siitä. Oli siis hyvä aika alkaa opettelemaan itsekin hoidettavana olemista.

Shiv jäi odottamaan mihin mies halusi heidät parkkeerata. Vaihtoehtoina olivat tietysti eteisen nojatuolit tai sitten ihan aiheelle pyhitetty huone keittiön takana. Nainen seisoi toinen jalka koholla, ei oikeasti edes kivun takia, vaan koska ei halunnut liata somaa perhostaan.

Shiv päätti valita hemmottelun. Läpinäkyvän dramaattisesti nainen linkutti ulos huoneesta ja pyysi aikalisää. Kuulemma hartioitakin jomotti. Ivan viittasi naista eteisen nojatuoleille. Muuten hän olisi voinut hoitaa hieromisen siellä, missä Shivkin hieroi häntä silloin ensimmäisenä iltana, mutta hän ei päässyt kunnolla istualleen eikä makuultaan voinut hieroa. Seisten se onnistui kyllä, jos Shiv istui sopivalla korkeudella.

Jahka nainen oli parkkeerannut itsensä sopivasti tuolille ja jahka sitä oli siirretty vähän eteenpäin, Ivan meni seisomaan tuolin taakse ja asetti kätensä naisen harteille. Saman tien hän tajusi, miten amatöörimaiselta hänen hieromisensa mahtaisi Shivistä tuntia. Nainen tiesi kaiken hieronnasta. Hän tiesi lähinnä, että sitä tehtiin käsillä ja välillä jaloilla.

Yritys oli kuitenkin hyvä, jahka mies alkoi hieroa. Hän yritti huomioida koko niskan ja hartiat ja yritti pitää voimankin hillittynä, mutta kuitenkin tuntuvana. Ehkei se nyt ollut maailman parasta niskahierontaa, mutta oli se jotain. Tuskin se niskaa ainakaan enemmän lukkoon saisi. Sitä paitsi, mikäli ajatus oli tärkein, Ivanin sieti saada täydet pisteet.

Hemmottelua oli luvassa ainakin vartin verran, jonka jälkeen kokemattomat kädet alkoivat väsyä. Ivan ravisteli niitä vähän väliä ja taputti sitten lopuksi olkapäitä merkiksi siitä, että nyt oli ilmeisesti valmista.

Shiv tuntui ihan oikeasti nauttivan toisen hieronnasta, sen mahdollisesta amatöörimäisyydestä huolimatta. Tosiasia oli se ettei lihasten pintapuoliseen rentouttamiseen tarvinnut olla hermpiste mestari tai muukaan alan rautainen ammattilainen, pelkkä maalaisjärki ja pari toimivaa raajaa riitti. Kun mies antoi merkin palvelun päättymisestä, pyöräytti nainen hartioitaan ja venytti hiukan niskaansa, kuin todetakseen että miehen kosketus oli kyllä tepsinyt.

Naiselle tuli heti useampikin juttu mieleen mitä tämän pitäisi miehelle opettaa, mutta tämä malttoi mielensä kiltisti. Ivan oli ylittänyt itsensä jo niin monta kertaa parin viikon sisällä, että ehkä olisi hyvä antaa toiselle hiukan lepoa. Ja olihan heillä loppuelämänsä aikaa opiskella..

Toinen taivutti päätään taakse, kunnes päälaki tavoitti miehen vatsan. Kirkkaat silmät katsoivat ylös miehen kasvoihin ja nainen hymyili.
"Miten olisi soveliasta osoittaa syvä kiitollisuuteni sydämmeni valittua kohtaan? Miestä, jota ilman en tulisi toimeen enää ollenkaan." Ääni oli pehmeä ja lempeä.

Vaikka nainen oli viettänyt aikaansa kuinka monen ihmisen kanssa, oli jokainen mitättömältäkin tuntuva hetki Ivanin kanssa jotenkin erillainen. Naisella ei ollut mitään ihmeempiä ongelmia olla erossa miehestä. Hulluksihan sitä tulisi jos aikoisi viettää loppuelämänsä toisen kanssa neljän seinän sisällä. Miehen sairasloma tulisi todennäköisesti olemaan harvinaista herkkua, jolloin sai vain olla ja lorvia yhdessä näin..

Ivan vastasi saamaansa hymyyn sillä omituisella ilmeellä, joka oli luokitavissa hänen tavakseen hymyillä: "Kuuluu toimenkuvaan."

Mitä ilmeisimmin miehen toimenkuva oli melkoisen laaja. Se käsitti kaikkea yleisestä läsnäolemista pienten nirhamien paikkailuun, hartiahierontaan ja asiakkaiden pahasti mulkoiluun. Viimeksi mainitun olisi voinut laskea toimivan hiukan liikevaihtoa hankaloittavasti, mutta toisaalta, tuskin kukaan jättäisi tulematta vakipaikkaansa vain siksi, että nurkkaan oli ilmestynyt kalpea, pahaenteinen tuijottaja. Korkeintaan yrittäisi varata aikoja, jolloin se ei olisi paikalla.

Joku olisi voinut käyttää nyt tilaisuuden hyväkseen ja vinkua huomiota. Ivan ei ollut niitä ihmisiä, joiden toimenkuvaan kuului avoimesti kerjätä hellyyttä. Tai jos avoimesti nyt joskus harvoin, niin ei ainakaan koskaan sanallisesti. Se ei suinkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi pitänyt siitä. Tuskin tätä kauhean kauaa kestäisi tätäkään. Jahka Shivillä alkaisi rampata asiakkaita ja hänen olisi palattava joiksikin öiksi paskaduuniinsa, yhteinen aina vähenisi huomattavasti. Hän pärjäsi kyllä vähillä sosiaalisilla kontakteilla, mutta Shiv oli se yksi poikkeus, joka vahvisti säännön. Hän olisi harmissaan, jahka olisi vähemmän aikaa.

Toisaalta, hän oli aina harmissaan. Mikäli tulisi päivä, jolloin Ivanin kaltainen kestokettuuntunut lakkaisi harmistumasta kaikesta mahdollisesta, olisi se päivä oletettavasti maailman viimeinen. Sen sortin ihmeestä puhuttiin.

Ivanin vaatimaton vastaus sai naisen vain kiertämään kätensä tämän seläntaakse. Kädet eivät tyytyneet halaamaan vain kankaan läpi, vaan ne sujautettiin sujuvasti t-paidan alle paljaalle selälle. Jonkun mielestä moinen asento nojatuolin selkänojan yli olisi voinut olla naurettava ja hankala, mutta Shiviä ei näyttänyt häiritsevän. Kyljet venyivät mukavasti ja miehen vatsa murisi korvaa vasten.

Ei tämä välttämättä ollut aivan epäedullista Ivanillekkaan. Kädet kutittelivat paidan alla ja naisen toppiin nousi kauniiden rintojen väliin mukava kämmenen mentävä taitos. Tokkopa Ivan sitä käyttäisi, jos huomaisi, mutta olipa edes silmänruokaa.

Nainen kehräsi tyytyväisenä toisen edessä vielä hetken ennenkuin miehen vaativat suolistoäänet saivat toisen vilkaisemaan kelloa. Ei ihmekään, että miehen vatsa naukui.

Milloin se oli kahteentoista päässyt?

"Haluaisitko lähteä ulos lounaalle?" Nainen kysyi ja vilkaisi taas ylös. "Mitä sinun tekisi mieli?"

Silmänruokaa tosiaan. Ivan oli jo unohtaa nälkänsä sitä varsinaista ruokaa kohtaan nojaillessaan naisen päätä vasten ja kurkistellessaan rintamusta. Se tosin ei suurempaa kurkistelua vaatinut, korkeintaan vilkaisua alas. Shiv vääntyi mitä kummallisimpiin asentoihin. Hänen niskansa olisi pamahtanut poikki tuollaisessa asennossa eivätkä kädetkään olisi kyenneet halaamaan yhtään ketään tuossa kulmassa.

'Ulos lounaalle' havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän harvemmin söi ulkona, joten ihan ensimmäinen ajatus oli, ettei hänellä ollut hajuakaan, miten ulkona syötiin. Tai no, riippui toki paikasta. Piti vain toivoa, ettei Shiv halunnut mihinkään ravintolaan. Hänellä ei olisi edes vaatteita sinne, käytöstavoista nyt puhumattakaan. Eikä hän oikeastaan edes pitänyt yleisistä syöttölöistä. Liikaa vastenmielisiä ihmisiä joka puolella.

"Mm", mies mumisi ja laski toisen kätensä naisen otsalle. Hän silitteli hiukset taas sivuun ja kumartui sitten painamaan suukon huulille: "Kunhan ei mennä mihinkään liian täysinäiseen tai liian hienoon paikkaan, niin ihan sama minulle. Päätä sinä."

Listaa olisi voinut jatkaa myös 'ei liian friikkin', 'ei liian kalliiseen', 'ei sellaiseen, mihin pitää mennä taksilla' ja lukemattomia muita rajoitteita.

"Selvä, minä päätän." Nainen hymyili ja varasti vielä yhden suukon ennenkuin Ivan suoristaisi ruotonsa.

Nainen nousi tuolilta ja oli jo miltein unohtanut jalkapohjansa. Sepä muistui näppärästi uudelleen kun nainen laittoi painoa jalalle. Pirun jalka oli tuntunut melkein paremmalta palasen kanssa kuin ilman. Noh, onneksi ei ollut kysymyksessä kuin korkeintaan pieni ärsyttävyys, ei mikään vakava este liikkumiselle. Shiv päätti kuitenkin aloittaa kevyesti ja tyytyi hiipimään pelkkien päkiöidensä varassa.

Ulkona ei ollut vieläkään mikään kylmä sää, mutta puitteissa ulvova tuuli sai naisen kiskaisemaan takkinsa päälleen. Vaikka se voisikin muuttua kuumaksi, se ainakin estäisi vaatekappaleita lentämästä taivaan tuuliin. Kun Ivan sai kengät jalkoihinsa kaksikko saattoi lähteä taittamaan matkaa muutaman korttelin päähän.

Nainen käveli mielellään Ivanin linkutuksen tahdilla. Tämä ohjasti tyytyväisenä hymyillen miestä kohti erästä pienenpientä paikkaa jonka tarjoilusta kuvitteli toisen pitävän. Paikka näytti melko tyhjältä. Ikkunan takaa saattoi nähdä ainoastaan yhden miehen lukemassa lehteä ja lusikoimassa evästä naamaansa. Ikkunassa oli käsin maalattu kyltti: "Axe and a Cockrell" ja sen vieressä täytetty punainen kukko.

Ovea avatessa sisältä kiiri nenään liekitetyn pihvin, paahdettujen kauraryynien ja viskin tuoksu. Ovessa oli pieni kyltti joka tarkensi niille, joille paikan perimmäinen tarkoitus oli mysteeri: "Real Scottish food, none of that fancy shit."

Tarvitsiko sitä nyt enempää kuvailla.